2010/10/31

1408 / Saw

Halloween, Hallow's Eve, on yksi lempijuhliani. Sitä juhlistettiin meillä pienimuotoisesti, yleensä kauhuaiheisilla pippaloilla, jo ennen kuin se varsinaisesti rantautui Suomeen. Tänä vuonna juhlimiset tosin rajoittuivat omaan elokuvailtaan kera kauhuleffojen. Jotka eivät edes pelottaneet.


1408 on Stephen Kingin kirjaan perustuva kertomus miehestä, joka kirjoittaa työkseen yliluonnollisista ilmiöistä eri puolilla maata - esimerkiksi hotellien aavemaisista huoneista, nostaen samalla näiden majapaikkojen asiakaskunnan määrää. Mike Enslin (John Cusack) ei kuitenkaan itse usko kummituksiin. Huolimatta Dophin -hotellin johtajan (Samuel L. Jackson) kielloista ja taivutteluista hän haluaa yöpyä huoneessa numero 1408. Huoneessa on tapahtunut monta kymmentä kuolemaa, eikä kukaan ole kestänyt siellä yli tuntia, mutta Ensliniä moiset eivät pelota. Kuten voi arvata, huone kuitenkin pikkuhiljaa ottaa oman paikkansa.

Suloinen Cusack on elokuvan parasta antia. Juoni etenee vaihtelevasti, alussa selkäpiitä ajoittain karmi (selän takana oleva avoin tila alkoi ahdistaa) ja loppukin oli kohtalaisen jännä, mutta välissä tuli sen verran hohhoijaa-fiilis että tartuin suosiolla neulomuksiin tuijottelun ohessa. Kingin klassikoista monet filmatisoinnit ovat menneet täysin pieleen, mutta myös onnistuneita pätkiä löytyy. Tämä ei kyllä todellakaan mene jälkimmäiseen kategoriaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta voin kuvitella sen olevan sadasti pelottavampi kuin elokuvan.


Saw oli entuudestaan tuntematon leffasarja, minä kun en moisesta verenpaljoudesta kamalasti viihteenä välitä. Ykkönen tuli nyt kuitenkin tsekattua. Jos joku ei tiedä, leffa pyörii kahden miehen, jotka ovat kahlittuina tuntmattoman huoneen eri nurkissa, ympärillä. Kyseessä on peli: vihjeiden avulla toisen on tapettava toinen kello kuuteen mennessä, muuten perhe saa kärsiä. Flashbackeina saamme tietää enemmän siitä, miksi näin on käynyt ja kuka on kaiken takana. Lopulta kello lyö kuusi. Kuinka paljon on valmis kiduttamaan toista tai itseään, pelastaakseen jonkun muun?

Asetelma sinänsä on herkullinen, ja ällöyttä löytyy sisäelinten ulos kaivamisesta lähtien. Pelottava filkka ei kuitenkaan ollut. Luultavasti elokuvateatterissa tunnelma olisi ollut erilainen, ja sarjan uusimmat osat taitavat olla huomattavasti gorempaa toimintaa, mutta noin yleisesti ottaen kävi kuten arvelinkin - tämän kaltainen kauhugenre ei minuun uppoa.


Ulkona on harmaata ja masussa kurnii, joten nyt onkin täydellinen hetki uppoutua kurpitsojen maailmaan kera kurpitsakeiton, kurpitsan tuoksuisen kynttilän ja The Smashing Pumpkinsin ;) Voisi kai sitä Jack Skellingtoniakin vähän tuijotella.

2010/10/30

Longer Shadows, Shorter Days

Päivä ei ole sujunut mitenkään äärettömän vahvasti. Kahdeksalta pimeään aamuun heräämisestä selvisi juuri ja juuri, samoin salitreenistä, jonka jälkeen saikin kirota Finnkinon jonnekin alimpaan kerrokseen mitä maailmankaikkeudesta löytyy. Ei riitä, että liput kallistuvat kokoajan järjettömiin lukemiin, vaan nettisaitin jumahtaminen kriittisellä hetkellä on sekin vähän turhan tuttua.

Ystävän kanssa tuli sentään piipahdettua Messukeskuksessä pälyilemässä musiikkia, kirjoja, ruokaa ja viiniä. Messujen tarjonta kuitenkin vähän petti, olin odottanut etenkin musiikkipuolelta jotain vähän suureellisempaa. Vaikka toisaalta musiikkimessut ovat vielä melko nuoret, joten aikaa laajentumiselle sallittakoon. Esiintyjiä en mennyt paikan päälle katsomaan, koska kukaan heistä ei erityisemmin kiinnostanut, mutta pari livepätkää tuli huvin vuoksi tsekattua silti - akustisena soittanut tyttöbändi XS Jyväskylän seudulta sekä Nylon Beatista tuttu Jonna Geagea bändeineen. XS'n tytöistä oli paikalla 3/5, biisit olivat yllättävän jouhevia ja mimmit selkeästi jotain muuta kuin sunnuntaiharrastelijoita. Laulajallakin taitoa riitti, mutta ääni ja laulutyyli kiekaisuineen muistutti aivan liikaa Haloo Helsinki! -typyä, jonka joikausta en voi sietää. Jonnan biisit olivat nekin meneviä, melodisia, ja helposti mukana laulettavia ja jammailtavia. Hieman modernimpaa poprockia kuin Maija Vilkkumaa tai Irina, mutta joka tapauksessa varmasti suureen yleisöön uppoavaa.

Tällä hetkellä tiskattavat astiat eivät kauheasti nappaa, mutta positiivisina seikkoina mainittakoon Finnkinon hetkellinen herääminen suosta (eli Harry Potter & the Deathly Hallows part 1'n ennakkonäytökseen liput hankittu!), herkkusalaatti sekä upea musiikki. Kanadalainen Raised By Swans on juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Niin kaunista.



...Jos nyt soittelisi kynttilänvalossa vähän pianoa ennen illan elokuvaa :) Have a nice saturday!

Takkidilemma

Että ihminen voikin kehittää itselleen pikkiriikkisestä asiasta mammuttimaisen ongelman. Vaikka siis, eihän lämpimän, arkisen, toivottavasti monta vuotta kestävän talvitakin hankinta ole pieni asia ollenkaan. Etenkään, kun sovituskopissa kokeilee kahta varteenotettavaa vaihtoehtoa molempia vuorotellen kymmenen kertaa eikä vieläkään osaa päättää, kumpi olisi sopivampi tarkoitukseen. Argh.

Hytisevän kylmänä viime talvena havahduin siihen tosiasiaan, että ainoa lämpimäksi luokiteltava talvipalttooni on yhtä kuin musta villakangastakki. Pitkä ja hupullinen takki on rakas, mutta se on sopiva semifiineissä tilaisuuksissa – en halua viskata sitä niskaani hikisten treenien jälkeen. Lopputalvesta oli kuitenkin aivan mahdotonta löytää enää takkia, jonka kelpuuttaisi ulkonäöllisesti ja josta löytyisi myös sopivia kokoja. Jo silloin Fjällrävenin Kodiak pisti silmään positiivisena vaihtoehtona. Tänä vuonna sille on kuitenkin löytynyt haastajia.



1. Peak Performance Women’s Down Parka
Untuvatakki näyttää hyvältä kuvissa, mutta kokeiltuani sitä päälle valkoisena versiona (mustia ei ole tullut vastaan, ainakaan passeleita kokoja) totesin näyttäväni juuri siltä miltä voi kuvitella, kun lisää normaalin vaatetuksen päälle kymmenen senttiä toppausta. Pitää varmaan lämpöisenä, mutta en halua tehdä sitä niin rajusti ulkonäön kustannuksella. Joten no thanks.

2. Fjällräven Nuuk Parka
Tunturikettujen Kodiakia saa myös tänä vuonna, eikä Nuuk eroa siitä juurikaan muuten kuin taskujen osalta. Silmiäni jälkimmäinen kuitenkin miellyttää enemmän. Kodiakia olen sovittanut, ja väljästä mallista johtuen siitä joutuu valitsemaan kaksi kokoa normaalia pienemmän (!), mutta väliäkös hällä. Nuukia sen sijaan saadaan maahan vasta marraskuun lopulla. Parkamallinen takki on uskomattoman lämmin, mutta se ei tee olemuksesta yhtä tankkimaista kuin Peakin vastaava. Mikä sitten on ongelma? Väri. Ainoa hyväksyttävä tämän vuoden sävyistä olisi musta ja viime vuoden täydellisen, hailakan armeijanvihreän puuttuminen kismittää.

3. Jack Wolfskin W’s 5th Avenue
Mustana hevosena takavasemmalta kiilaa Wolfskinin pitkä ulkoilutakki, joka kuvassa näyttää käsittämättömän tylsältä, mutta joka oikeassa elämässä on täydellinen: suloinen malli (kiristysnauha vyötäröllä ja huppu) sekä tismalleen oikea vihreä väri (joka mätsää ihanasti hiusteni kanssa, ja jota ei nyt kuvassa nähdä). Rakkaus sykkii, mutta järki tulee tielle – kevyt toppaus ei todennäköisesti riitä pitämään hypotermiaa poissa niinä superkylminä päivinä, joihin takkia oikeastaan olen hakemassa. Tuulta ja vettä se kyllä pitää.

Kysymys kuuluukin: järki vai tunteet? Onko parempi ostaa takki, josta sataprosenttisesti pitää, vaikka sitten edelleen joutuisi hytisemään -20 asteen pakkaspäivinä? Vai onko kunnon parka varma valinta tällaiselle vilukissalle, onhan musta kuitenkin klassinen väri? Ovatko Fjällrävenin paksut toppaukset fiksu valinta vai ylilyönti? Voisiko siinä vihreässä sittenkin pärjätä? Miksi Kodiakia tai Nuukia ei voi olla vihreänä? Miksi en ollut ajoissa liikkeellä viime vuonna? Miksi kärpäsestä on muodostunut härkänen?




p.s. Untuvaa lukuun ottamatta kaikki karvakset näissä takeissa ovat synteettisiä, eivät aitoa turkista. Hinnaltaan kaikki takit ovat yhtä kalliita, joten sillä ei ole vaikutusta ostopäätökseen muuten kuin siltä kannalta, että haluaisi päätöksen olevan oikea. Ettei ne rahat mene sitten kankkulan kaivoon.
p.p.s. Alan taipua Nuukin kannalle, ihan vain sen vuoksi että säät eivät ole hellineet lämpöä kaipaavia viime päivinä, hrr.

2010/10/29

Friday I'm In Love


Perjantai-illan huumaa: työviikko ja puolentoista tunnin jalkojen hierontasessio takana, lattiat imuroitu ja luututtu, 484 postausta luettavana, uusi tuoksukynttilä palamassa, Prinsessan Unelma -teetä sekä maailman söpöin vadelmamuffini.* Tästä on hyvä lähteä rentouttavaan weekendiin, kaksi seuraavaa kun tulevat menemään tyystin tanssihommissa.

Ihanaa viikonloppua murut!


* Jottei menisi aivan liian tyttömäiseksi ja hienohelmaiseksi, täytyy mainita että taustalla kyllä soi niinkin raaka platta kuin Nirvanan Incesticide. Lempi-Nirvanani jostain käsittämättömästä syystä.

The tiredness after week's work hopefully disappears during a relaxing weekend - at least friday looks pretty good with hundreds of blog posts to read, a cup of tea and a yummy raspberry muffin!

Crystal Castles feat. Robert Smith - Not In Love

Viikonlopun soundtrackin paikasta ei tarvitse vääntää kättä - alkuviikosta Stellalta poimittu biisi on soinut tauotta työpaikalla (kuulokkeista, häiritsemättä muita) ja lopun aikaa omassa päässä, niskojen nykiessä tahdissa. Robert Smithin vähäeleetön mutta samaan aikaan vahva ääni tuo juuri oikeanlaista, jopa hieman vihamielistä renttumeininkiä Crystal Castlesin skarppeihin konebiitteihin. Täydellinen kappale viikonlopun juhliin! Itse ajattelin kyllä lähinnä pysyä kotosalla, mutta mikään ei estä valtaamasta sitä omaa parkettilattiaa tanssimuuvsien merkeissä.


2010/10/28

Valon Karnevaali

Huh mikä viikko. Jokainen päivä venyy pitkälle iltaan kuin purukumi, tarttuu aivosoluihin ja hermoratoihin siinä määrin, että unta saisi vetää palloon vuorokauden ympäri eikä edes riittäisi. Täytyy siis pärjätä alle kahdeksalla tunnilla. Ohjelmaan on kuulunut kaikenlaista treeneistä bloggareiden tapaamiseen - kaupassa ei ole ehtinyt käydä, siivoamisesta puhumattakaan, mutta onneksi melko lähellä siintelee jo kokonainen viikonloppu. Yllättäen sitä vain aina kerää juuri niille suunnittelemattomille vapaapäiville kokonaisia vuoria erinäisiä rästiin jääneitä tehtäviä, joista sitten saa tehtyä balttiarallaa yhden prosentin. No ei se mitään. Ainoa vaan, että viikon ajalta lukematta jääneet postaukset odottavat sitten luultavasti muutaman sadan kivana ryppäänä minua Bloglovinissa huomenna ;)

Sen verran pitää nipistää aikaa, että saa vihdoin parin viikon takaiset Linnanmäen Valokarnevaalin kuvat nettiin saakka. Pimeyshän saapuu päivä päivältä aikaisemmin ja valon määrä on minimissä, joten pienikin tuike piristää. Tuossa samaisessa tapahtumassa tuli käytyä viime vuonnakin, nyt vain eri seuralla, eri kameralla ja ilman ranneketta. Tässä tulos.

(Kuvat uploadattu Flickristä, sieltä löytyy lisää niin näitä kuin viime vuotisiakin kuvia! Olisi hienoa, jos jaksaisi siirtyä kokonaan Flickrin puoleen myös blogikuvien suhteen, laatuero kun on oikeasti ihan järjetön.)


Linnanmäki 01

Rolling

Circular rainbow

Edge

Hypnotic

Wheee

Fire & Ice

Vuoristorata

The Big Wheel

Töölö by night

I ♥ carousel

2010/10/26

Treasure hunt

Jostain syystä visiitti kenen tahansa sukulaisen – läheisen tai kaukaisen – luo johtaa aina aarrejahtiin. Jälleen kerran ilostuksen aiheet löytyivät niin kirpparilta kuin lapsuudenkodin kaapeistakin. Alkaa jo kohta hirvittää tämä roinan määrä, mutta hamsteri mikä hamsteri…





1980-luvun lopun englantilaista maitopulloa on onnistuttu pimittämään minulta jo liian kauan. Tiedättehän, kun tuossa saarivaltiossa maito tuodaan pulloissa kotiovelle joka aamu. No, meillä ei muinoin tuota palvelua ollut käytössä, mutta eräänä aamuna milkman jätti jostain syystä pullosen myös meidän rappuselle. Kolmen litran Ihanne-lasipurnukan alkuperä ei ole tiedossa, äidin peruja kuitenkin.

Kasa ilmeisesti venäläisiä, vanhoja, puisia helmitauluja hätyytteli minua kirpputorilla siihen malliin että yksi oli pakko ottaa kotiin. Jokaisessa helmitaulussa oli yhdellä rivillä ainoastaan neljä pallukkaa, kun niitä muissa on kymmenen. Wikipedia tiesi kertoa, että desimaalierottimena käytetyssä tangossa on vain tuo neljä helmeä. Kiintoisaa.

…Suurin jahdin aarteista on punainen Pehtoori-pannu, kahdesta koosta se isompi. Kyseistä emaloitua kapistusta jo liian kauan himoinneena en voinut vastustaa hankintaa, kun se vieläkin oli vitriinissä möllöttämässä. Bongasin kyseisen pannun jo kesällä, mutta hinta vain oli aivan liian kova. Tehtyäni hintavertailua nettihuutokaupoissa ja uudistuotannon saralla (uusi pannu maksaa 159e), totesin, että kyllähän tuo punainen Pehtoori on ihan järkevää ostaa. Ja selkeästihän se minua siellä odotteli, kun ei ollut lähtenyt kenenkään muun matkaan. Köh. Pari paikkausta punaisessa pinnassa eivät haittaa, kun sisältä pannu on moitteettomassa kunnossa – seikka, joka vanhoissa emaliastioissa esiintyy todella harvoin.

2010/10/25

Mainio Maanantai

Otsikkoon viitaten: kerrankin! Maanantait ovat aina olleet (sunnuntaiangstin ohella) maailman tympiinnyttävimpiä päiviä kaikessa harmaudessaan ja väsyneessä ärtyneisyydessään. Tämä päivä on kuitenkin poikkeuksellinen, sillä The National -liput lämmittävät virtuaalisessa taskussa. Oi onnea!!

Kaksikymmentä minuuttia ennen lippujen myynnin aloitusta kannattaa alkaa panikoida ja hakata näppiksestä äf-vitosta. Minuuttia yli yhdeksän ei kannata huomata, että Tiketti on tapojensa mukaisesti täysin juntturassa eikä anna tehdä yhtikäs mitään. Onnekseni olin hätävarjelun liioittelemiseksi loggautunut myös Lippupalveluun, jossa ruuhka oli minimaalinen - kenties siksi, että varaamisen sijasta liput piti ostaa samantien ja lähetystapanakin oli ainoastaan liian monta euroa maksava postitus. Mutta kun tilaa useamman lippusen samalla, eivät ylimääräiset kulut ole niin kirpaisevat.

Nyt pitäisi vielä jaksaa odottaa maaliskuuhun - bändin kaksi kertaa livenä nähneenä voin sanoa, että täydellisyyttä hipovaa meininkiä on luvassa. Eikä keikkapaikkana oleva Kulttuuritalo voi ainakaan pahentaa kokemusta.




* Terrible Love on aiemmin tänä vuonna ilmestyneen High Violet -albumin avausraita ja yksi lätyn parhaimmistosta.

2010/10/24

Mix it up!


Olen jättänyt maitotuotteet smoothieista pois ja tehnyt samalla havainnon: key ingredient on avocado. Tuo hyviä rasvahappoja ja ei-minkään-makuista vihreää mössöä täynnä oleva hedelmä on juuri oikea antamaan sörsseleille täyteläisyyttä - olkoonkin, että niitä saa sitten juomisen sijasta kauhoa lusikalla. Omnom. Tästä maitojutusta lisää myöhemmin, juttu on ollut työn alla jo monta viikkoa, mutta jostain syystä se ei vieläkään halua tulla päivänvaloon.

Keltainen smoothie: avocadoa, banaania, ananasta, mangoa, passionhedelmää.

Punainen smoothie: avocadoa, banaania, aprikoosi-pilttiä, kiiviä, mustikoita, hamppuproteiinia.

Kaikki ainekset käytän mahdollisuuksien mukaan tuoreina, paitsi marjat pakkasesta. Useiden eri hedelmien yhdistäminen mössöksi johtaa monesti - anteeksi nyt - vauvan kakan väriseen lopputulokseen, johon olen lääkkeeksi löytänyt mustikat. Niiden antama syvänpunainen sävy onnistuu peittämään alleen kaiken vähän epäilyttävän.

2010/10/22

Antony and the Johnsons - Thank You For Your Love

Kuten jo aiemmin tällä viikolla mainitsin, Antony and the Johnsonsin tuore Swanlights-platta on ehtinyt muutamassa päivässä viedä sydämestäni suuren palan. Mitään niin kaunista en ole kuullut hetkeen. Levy on varsin melodinen ja mielestäni ehkä helpoiten lähestyttävä poppoon koko tuotannosta. Syksyiseen fiilikseen ei kovin monen vokalistin ääni sovi yhtä hyvin kuin Antony Hegartyn, siispä sytytä kynttilä, sulje silmäsi ja anna Thank You For Your Loven viedä.




p.s. Myös Kings of Leonin uusi lätty on nähnyt päivänvalon!

2010/10/20

Blondes are noticed but redheads are never forgotten

Näin siinä sitten kävi:


Fakta numero yksi: en ole koskaan niiden kasvojeni ihoon sopimattomien, kamalien kastanjanruskeiden ja mahonginpunaisten (eli elämäni ensimmäisten) värikokeilujen jälkeen pitänyt punaista minun värinäni. Pinkkiä on päästä löytynyt useaan otteeseen, mutta lämpimät kuparin sävyt olen yhdistänyt räiskyviin personiin, joka en itse ole. Tämä siis siitä huolimatta, että rakastan punaisia hiuksia ja olen koko elämäni ihaillut niitä muilla.

Fakta numero kaksi: vuosi sitten syksyllä keksin, että ei kai se punainen nyt niin paha väri itsellänikään olisi. Vaati kuitenkin vielä useiden kuukausien kypsyttelyä ja kampaajan konsultointia päätöksen varmistumiseksi. Kutrien jatkuvan vaalentamisen taustalla on siis ollut auringon paahtamat viljapellot -fiiliksen lisäksi ihan toinenkin syy. Välissä kun olisi tehnyt mieli juosta ruskean väripurkin ääreen useampaan otteeseen. Mutta maltti on valttia.


Pienestä pelokkuudesta johtuen matkaan on syytä lähteä varovaisesti - luonnollisen punertava sävy muistuttaa kylmässä luonnonvalossa käsintehtyä fudgea, hehkulampun alla se loistaa kuparisena. Kuviin sitä on näemmä mahdotonta saada tallentumaan oikean sävyisenä, milloin se on liian tumma, milloin liian punainen tai oranssi tai kaikkea siltä väliltä. Älkööt siis luottako kuviin. Aikaisemmat vaaleat raidat sekä niskassa oleva ikivanha tummanruskea eivät peittyneet kokonaan punaisen alle, mikä mahdollistaa elävän värin ilman varsinaista monisävyisyyttä. Jännä juttu, että kampaajan tuolista noustessani tuntui siltä, kuin tämä väri olisi ollut minulla aina! Kiitos kuuluu luultavimmin pisamille.

Hamppulatvoista olisi kuulemma rehellisesti sanottuna pitänyt napsia jopa kymmenen senttiä, mutta annoin luvan vain pahimpien mörköjen karkottamiseen. Samalla otsalla roikkuva reuhka sai lyhyemmän mitan. Kuten joka ikinen syksy, nytkin haaveilin täysin suorasta otsatukasta, joka yhdessä porkkanasävyn kanssa olisi luonut täydellisen menneiden vuosikymmenien fiiliksen. Valitettavasti tiedän kokemuksesta, että hermot kyseiseen otsismalliin menevät kahdessa päivässä. Vino malli on kuitenkin tässä vaiheessa sen verran lyhyt, että sen yllättäen saa myös koko otsaa peittämään.

If you want trouble... find yourself a redhead.



Kampaajani on Elina Studio Ysistä, väriksi on sekoitettu kahta eri sävyä jostain organics-sarjasta, jonka nimeä en tähän hätään sen kummemmin muista, mutta väriaineissa ei joka tapauksessa ole käytetty ammoniakkia. Tämän vuoksi värin vaikutusaika ja -tapa on vähän normaalista poikkeava, mutta samalla se on hellävaraisempi hiuksille. Sävyn ylläpitämiseksi hankin myös Davinesin Alchemic-sarjan värinaamion sävyssä copper. Naamiosta tulee todennäköisesti hitusen kuparisempi sävy kuin mitä tukkani tällä hetkellä on, mutta mitäpä se haittaisi. Voi olla, että ensi kerralla sävy joka tapauksessa syvenee...

2010/10/19

Christina's Farm

Kun kerran vuodessa kokoontuu tietyllä ystäväporukalla yhteen, saa aina nauraa kippurassa huonoille jutuille, pällistellä herkuista pinkeää mahaansa, tuijotella (tällä kertaa kauhu-) leffoja ja leikkiä kameralla. Kiitos tyttöset, eritoten emäntä!! Iso ikävä teitä jo nyt.

Kotimatkalle sain suunnitelmista poiketen autokyydin, jota siivittivät vierailu mummua katsomassa, Juustoportin herkut sekä vanhat aarteet. Antony & The Johnsonsin juuri ilmestyneeltä Swanlights-levyltä (joka btw on mie-le-tön) riistetty otsikko sopii teemaan sikäli, että viimeinen ikkunakuva on isoäitini pihapiiristä, kodista, jossa hän ei valitettavasti pysty enää asumaan.


Kuvan otti Henskis

 

 Kuvan otti Reiska













2010/10/18

All Is Vanity



Muutaman viikon takaiset Joan kiharat inspiroivat pitkästä aikaa itseäkin jättämään päässä kasvavan pöheikön varsinaisesti laittamatta, antautuen kikkuroiden armoille. Noh. Jos vastoin tapojaan pesee kutrit aamulla, ei illalla, ja tunkee niihin (edelleen liian pienen) kasan erinäisiä tököttejä, pysyvät tukasta poissa ehkä ne kaikista pahimmat kasarivibat. Seuraavan päivän lookista ei sitten puhuta.

Blondaus toki vaikuttaa epäedullisesti pörröisyyteen, vaikka ovatpa hiukseni muutenkin vaikeasti taltutettavissa. Helpoin tie käy siis suoristuraudan kautta. Tänä iltana olen todennäköisesti pääni kanssa piikkisuora kiitos kampaajan. Viimeksi kävin ennen juhannusta, joten kaksihaaraisten tilalta on löytynyt enemmänkin kuusihaaraisia, eivätkä yli kymmenhaaraisetkaan latvat ole mitenkään poikkeuksellisia. Niin paljon kuin osittain vaaleasta tukastani olenkin pitänyt, nyt on aika jollekin muulle. Ihan jo pelkästään noiden hiusten kunnon vuoksi.

In the meantime, suosittelen punapääfaneille suloista We ♥ Redheads -blogia! Ja kaikille villasukkia ja jättikupillista kaakaota sateenkaarenvärisillä vaahtokarkeilla kuorrutettuna. Ihan vaan sen typerän maanantaifiiliksen karkottamiseksi.

2010/10/17

Owl City - Fireflies

Kiitos ystävät (ni vet vem ni är), kiva viikonloppu takana! Kuvatuksia luvassa myöhemmin, tällä hetkellä agendassa eteen kiilaavat kalakeiton teko ja treenit, joissa ajattelin ensimmäistä kertaa kuukauteen jopa tehdä jotain. Uskomaton flunssa. Edelleen tauti vähäsen jyllää, tai ainakin saa olon äärimmäisen väsyneeksi, eikä se auta yhtään sunnuntaiangstin muutenkin hiipiessä jonnekin sisuksiin. Yltiöpirteää musaakkia siis kehiin.

Ja koska en saa tällä hetkellä pöllöistä tarpeekseni (Owls of Ga'Hoole, aww ♥), jatketaan samalla isosilmäisten yöeläjien linjalla. Mainitussa elokuvassakin kuultiin tätä Adam Youngin elektronisen musiikin projektia, biisinä soundtrackilla on To The Sky. Videoksi päätin kuitenkin ottaa tähän ensimmäiseltä laajasti julkaistulta levyltä lohkaistun, suurta suosiota saavuttaneen singlen Fireflies. Ainakin Postal Servicen ystäville pitäisi olla joko tuttu juttu tai viimeistään nyt kolahtavaa!




Ministry of Magicissa ja ALL CAPSissa vaikuttava Luke Conard on toki tehnyt Firefliesista oman Hartsa-versionsa nimellä Lumos Flies. Check it here!


2010/10/16

Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole


Legend of the Guardians pohjautuu nimensä mukaisesti legendaan Suojelijoista, pöllöjen valiojoukosta, joka on vannonut valan suojella ja auttaa heikompiaan. Päähenk...pöllö Soren ei ihaile mitään yhtä paljon kuin Suojelijoita, olkoonkin, että heidän olemassaoloaan ei ole todistettu. Velipoika Kludd pitää Sorenia haihattelijana ja keskittyy mustasukkaisena elämään tässä hetkessä. Kun pienten pöllöjen lentämisharjoitus menee metsään ja heidät kidnapataan monien muiden pöllölasten kera Ylväiden (puhdasrotuisten tornipöllöjen) valtakuntaan, alkaa maailman luonne selvitä heille. Soren onnistuu välttämään pahuuden sotilaaksi värväytymisen, ja pelastaakseen veljensä Ylväiltä hän lähtee uusien ystäviensä kanssa etsimään legendaarisia Suojelijoita. He ovat ainoita, jotka voivat pelastaa pöllökuningaskunnat ilkeältä johtajalta Metalbeakilta ja lopulliselta tuholta.


Tarina on varsin klassinen: nuori ja viaton hahmo saa vihiä suuresta pahuudesta ja haluaa kaikin keinoin pelastaa maailman puutteellisista taidoistaan huolimatta. Lopuksi käydään suuri taistelu, joka tässä rainassa oli saatu soljutettua sen verran hyvin joukkoon, ettei niin sanottu sota tuntunut paisuvan yli äyräidensä. Rohkeus ja toisten auttaminen palkitaan aina. Elokuvassa oivallisinta ei kuitenkaan suinkaan ole tarina, vaan tenho piilee visuaalisissa puitteissa. Tsiljoona ihastuksen huokausta. Jokaista höyhentä myöten tarkkapiirteiset pöllöt, henkeäsalpaavat maisemat ja kohtausten olemusta hyvin korostava "kameratyöskentely" ovat kermaa kakun päällä. Itselleni kirsikkana toimi Jim Sturgess, joka loi Sorenin hahmon henkiin. Muitakin tunnettuja henkilöitä löytyy ääninäyttelijöiden listasta, mm. Ryan Kwanten, Hugo Weaving, Emilie de Ravin, Geoffrey Rush, David Wenham, ja Helen Mirren. Elokuva perustuu Kathryn Laskyn Guardians of Ga'Hoole -kirjasarjan kolmeen ensimmäiseen osaan.

Ohjaaja Zack Snyderin CV'ssä komeilee lähinnä toimintapläjäyksiä, jotka eivät ylitä kiinnostuskynnystäni, mutta ainakaan Legend of the Guardiansin kohdalla pettymyksiä ei sadellut. Hidastetut kohtaukset toimivat täydellisesti, ja yllättävää kyllä - myös 3D toimi. Yleensä en ole tämän uuden sukupolven elokuva-aspektin ystävä. Etenkään siinä ainoassa 3D-animaatiossa jonka olen aiemmin nähnyt (Coraline) se ei toiminut alkuunkaan. Näinkin luonnollisen näköiseen animaatioon yksi ylimääräinen dimensio toi kuitenkin yllättäen ryhtiä ja se pelasi loistavasti yhteen taivaalla liitelevien pöllöjen kanssa.


Joillakin panssareineen sotajalalle lähtevät pöllöt voivat mennä yli ymmärryksen. Minä kuitenkin nautin joka sekunnista. Musiikki toimi vuoroin taustalla, vuoroin voimakkaana tehokeinona. Elokuvan aikana sai hymyillä, purra huulta ja pidätellä itkuakin. Ja kaikki se eyecandy - gimme more!! On lähestulkoon uskomatonta, mitä animaattorit saavat nykypäivänä aikaan. Suvantokohtia tarinassa ei ole, ja myös lopputulos jättää selkeän aukon jatko-osaa ajatellen. Jos se on ulkoasultaan yhtään niin taivaallinen kuin tämä, katson sen enemmän kuin mielelläni :)



2010/10/15

Joy Division - Atmosphere

Jotenkin viime aikoihin on kuulunut vahvasti vain pari levyä julkaissut kulttibändi Joy Division. En osaa selittää sen kummemmin bändin viehätystä tai sen ajankohtaisuuttakaan, mutta Anton Corbijnin loistavaan biisiin tehtailemaa videota on toki aina ilo katsella.




Parempi embedding disabled -versio nähtävissä täällä.

Viikonloppu sujuu pohojammaalla erinäisten kivojen tyttösten kanssa. Huomiseksi kuitenkin ajastin jutun sydämeni vieneestä pöllöelokuvasta, ja sunnuntaina olen takaisin huudeilla. Mukavaa viikonloppua!

2010/10/14

Pöllöjen elokuva

Parisen viikkoa sitten jäin Tennispalatsin portaissa kiinni söpöihin pöllöjulisteisiin. Ne promosivat uutta Legend of the Guardians / Legenda Suojelijoista -animaatioelokuvaa, joka kertoo urheista pöllöistä ja heidän matkastaan löytää myyttiset Suojelijat, jotka ovat ainoa toivo pöllökuningaskuntien pelastamiseen pahiksilta Puhdasrotuisilta. Klassinen tarina siis, mutta ah niin eeppinen. Ja pääsi heti katsottavien listalle! Olen viime aikoina jännästi pitäytynyt poissa IMDb'n Jim Sturgess -sivulta, minkä vuoksi olin täysin unohtanut herran mukanaolon tässä pätkässä. Joten sen, että ihastuin pöllösiin oitis ilmankin tätä tietoa, täytyi olla kohtalo! Muista äänistä odotan eritoten Hugo Weavingia, Matrixin legendaarista Agent Smithiä (vaikka hänet nähdään myös LOTRissa Elrondina, minulle Weaving tulee aina olemaan ilkeämielinen superagentti).

Leffaa löytyy niin 2D- kuin 3D-versiona, dubattuna tai ilman. Näytöksiä on pienen tutkailun jälkeen kuitenkin yllättävän huonosti, jos haluaa tiettyä versiota katsomaan. Koska ensi viikon aikatauluihin ei tuntunut mikään oikein sopivan, tein äsken äkkipäätöksen lähteä pöllöilemään tänään.

Jos eivät satumainen kerronta tai ääninäyttelijät kiinnosta, antavat trailerit osviittaa siitä upeasta visuaalisuudesta, joka valkokankaalla odottaa. Tähän väliin monta isoa huokausta. Esimakua antavia trailereita on useampia, joista alla oleva on mielestäni paras. Sitä on tullut tuijotettua muutamaan kertaan kirjaimellisesti tippa linssissä. Joo ihan normaalia toimintaa taas...

2010/10/12

Tom Felton and the English language

Tiistaiaamun ratoksi vähän musiikkia kehiin! Harry Potter -elokuvien Draco Malfoyna tunnetuksi tullut Tom Felton hallitsee myös musisoinnin. Jo jonkin aikaa Feltbeats-nimen alla biisejä tehneen miehen (apua, pitääkö tästä pojasta oikeasti jo käyttää termiä mies?!) tuotantoa on ollut mahdollisuus kuunnella pääasiassa YouTuben kautta tai ostaa iTunesista. If You Could Be Anywhere -tsipale on aika perusiloista akustista meininkiä, mutta itseäni viehättää tuo puhetapa. Etelä-Englannin murre puskee läpi ja puheessa sanojen suoltamisen nopeus vetää vertoja Matthew Bellamylle. Laulaessa sentäs musiikin rytmi määrittää myös lyriikkojen tahdin, onneksi.




Ja kun nyt aiheeseen päästiin, suosittelen tsekkaamaan hauskan videon brittipojasta, joka käy läpi 24 erilaista englannin kielen aksenttia/murretta melkoisen vakuuttavasti. Hilarious!


2010/10/11

The Imaginarium of Doctor Parnassus

Hullujen Päivien leffasaldoon kuului eräs fantasiamaailman mielikuvituksellisimmista pätkistä: The Imaginarium of Doctor Parnassus. Heath Ledgerin viimeiseksi jäänyt elokuva on kaikkine gadgeteineen varsin uskomaton. Sen kuvaukset keskeytettiin muutamaksi kuukaudeksi Ledgerin kuoltua, mutta joukko ystäviä - Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell - auttoi viemään kuvaukset loppuun saakka ja saattamaan elokuvan valmiiksi. Mielikuvitusmaailmassa jokainen on juuri sen näköinen kuin haluaa, ja nimenomaan tämä seikka mahdollisti usean erinäköisen näyttelijän käyttämisen samassa roolissa. Nerokasta.


Doctor Parnassus kiertää maata teatterivankkureissa kera tyttärensä Valentinan sekä apulaistensa Percyn ja Antonin. Menneen maailman tunnelmaa henkivä show antaa osallistujalleen mahdollisuuden uudistua unelmiensa kautta Imaginariumissa, mielikuvitusmaailmassa, jota hallitsee Parnassus - rahallista korvausta vastaan tietty. Pulloa kellistelevä, ikuisesti elävä Parnassus ahdistuu päivä päivältä enemmän, kun Valentinan 16-vuotissyntymäpäivä lähestyy. Hän nimittäin löi aikoinaan vetoa itse pirun kanssa, ja kauppojen maksuaika lähestyy: Parnassuksen on määrä luovuttaa tyttärensä pirulle tämän täytettyä 16 vuotta. Uhkapeliä rakastavana hän kuitenkin lyö vielä kerran vetoa pahuuden herran kanssa - kumpi ensimmäisenä kerää viisi sielua, voittaa. Ja kyseessä on oikeastaan täysin reilu peli, sillä sielujen täytyy Imaginariumin sisällä tehdä itse valinta siitä, kumman mukaan lähtee. Show ei kuitenkaan pyöri kuten pitäisi ja katsojia pitäisi haalia jostain lisää. Kun eräänä sateisena iltana joukko päättää pelastaa kuolemaisillaan olevan muukalaisen suojiinsa, herää toivo vedonlyönnin voittamisen mahdollisuudesta. Yhdessä porukka saa ristiriitaisuuksistaan huolimatta bisneksen pyörimään. Kukaan ei kuitenkaan tiedä muukalais-Tonysta oikeastaan mitään, eikä asiaa helpota mustasukkainen Anton, joka törmää mielenkiintoisiin faktoihin tästä miehestä.


Jos juoni kuulosti vähän sekavalta, ei se ole mitään verrattuna itse elokuvaan. Visuaalista karkkia on aimo läjä ja kummallisuuksia löytyy joka suunnasta etenkin Imaginariumissa. Mielikuvituksellinen on ainoa oikea sana kuvaamaan elokuvaa. Uskon, että lavastajalla, puvustajalla sekä visuaalisten tehosteiden suunnittelijoilla on mahtanut olla hauskaa! Valitettavasti kaikenmaailman hörhelöä on vähän liikaakin, mikä syö tehoa itse tarinalta. Olisin kaivannut enemmä pelkistettyä eyecandya tyyliin Charlie and the Chocolate Factory. Vaikka Terry Gilliam on tunnettu monista hyvistä leffoista, ja hänen oma tyylinsä näkyy Monty Pythoneiden ja Fear and Loathing in Las Vegasin lisäksi tässä Parnassuksen tarinassa, ei 12 Monkeysin tasolle ihan päästä. Hieman liikaa kohellusta omaan makuuni siis.


Näyttelijät ovat kuitenkin kärkiluokkaa. Ledgerin Tony on salaperäinen ja Depp, Law sekä Farrell sopivat hauskasti täydentämään roolia. Dr. Parnassuksena nähdään Christopher Plummer, Antonina Andrew Garfield, Percyna Verne Troyer ja piruna musiikkiguru Tom Waits. Valentinan roolin nappasi mallinakin tunnettu Lily Cole, jonka uskomattomat nukenkasvot sopivat elokuvaan täydellisesti (ja ne hiukset, ah). Mielenkiintoista on myös se, että ainakin itselle jäi vähän epäselväksi koko Imaginariumin eettisyys - onko se harmitonta hupia ja viihdettä, vai katsojien ryöstämistä?

Mutta vaikka Parnassuksen tarina kuplii aavistuksen verran yli, on se kuitenkin äärimmäisen viihdyttävä. Juoni jää toissijaiseksi, kun odottaa jännittynein tuntein mitä nurkan takaa paljastuu. Olen sanonut tätä usein, mutta sanon uudelleen: maailma menetti Heath Ledgerin kuoleman myötä sanoinkuvailemattoman upean näyttelijän. R.I.P.




Kuvat täältä ja täältä

2010/10/10

Style Alphabet

Nooruska haastoi kertomaan tyylini aakkoset!

A - asusteet. Ilman minkäänlaisia koruja tai hiushärpäkkeitä tunnen itseni alastomaksi ja tylsäksi. Sama pätee hajuveteen. Biitsimeininki on toki asia erikseen. Muiden pukeutumisessa asusteiden määrällä ei ole väliä: ne asut, joita itselläni pidän äärimmäisen tylsinä, eivät muiden päällä välttämättä ole sitä.

B - bikinit. Hellekesän suosikkiasu! Omanarvontuntoisena teininä en suostunut laittamaan kyseisiä minikokoisia vaatteita päälleni ollenkaan, mutta sittemmin olen luovuttanut kuumalle säälle ja päivettyneelle hipiälle. Vatsa sisään vaan.

C - Converse, Clarks, Camper. Muutamia lempikenkämerkkejäni näin mainitakseni. Conssit ovat klassikot, Clarks ja Camper taas osaavat omien, verrattain pienten kokemusteni perusteella tehdä täydellisesti istuvia popottimia.

D - Dermalogica, Da Body Shop. Tyyliin kuuluu myös hipiästä huolehtiminen, ja siihen tykkään käyttää The Body Shopin kuorinta-aineita, body buttereita, kasvovoiteita ja huulirasvoja. Yhä enemmissä määrin olen myös ihastumassa Dermalogican tuotteisiin, lähinnä kasvojen hoidon suhteen. Kesällä hankittu kosteusvoidekin alkaa näin syksyn mittaan olla sopiva koostumukseltaan.

E - empiiriset tutkimukset. Harvemmin sitä tietää mikä sopii itselle ennen kokeiluja. Tämä toisaalta johtaa väistämättä myös harhaostoksiin. Sitä haluaa käyttää tiettyä vaatetta, muttei tajua miten pöljältä siinä näyttää... Ja vaikka sillä ei sinänsä olekaan väliä, minä ainakin tunnen oloni vaivautuneeksi jos tiedän, että vaatteen leikkaus ei sovi minulle. Ehkä jonain päivänä tutkimusten tulokset saavat otteen minusta ja unohdan ne hutiostokset kauppaan.

F - farkut. Käytän farkkuja aika harvoin nykyään, mutta haaveilen silti tummansinisistä, täydellisesti istuvista farmareista (housuista, en maanviljelijöistä). Vähän harmittaa, että nyt jo suljetussa Leviksen pop-up-storessa olisi valittu mittojen kautta sopivin malli kulloisellekin vartalolle.

G - gontrastit. Kontrastit luovat asuun mielenkiintoisuutta ja särmää. Värien liiasta matchaavuudesta en pidä, vaan joissain tapauksissa harmonian rikkominen on ainoa keino saada kokonaisuudesta toimiva omissa silmissäni.


H - helmat. Eritoten hulmuavat 50-luvun kellohelmat, tyllihelmat, pussihelmat ja minit. Maksihelmat eivät ole se minun juttuni, mutta menevät toki esimerkiksi iltapuvussa.

I - itse tehty. En ole ompeluguru tai tuunaajafriikki, mutta itse tehtyjä vaatteita ja asusteita arvostaa aina ihan eri lailla kuin kaupasta hankittuja. Ompelukoneen esiin kaivaminen on ollut viime aikoina mielessä useammin kuin monesti, mutta laiskuus tuntuu aina ottavan vallan.

J - jakkupuvut. Not my thing. Jakut erikseen joo, hameet/housut erikseen joo, yhdessä perinteiseen jakkupukuhenkeen ei. Onnekseni työnu pukukoodi ei vaadi tällaista asua, vaikka kaipa siihenkin tottuisi. Eipähän ainakaan olisi aamuisia vaatekriisejä! Lasten jakkupukukoodi eli koulupuku on asia erikseen, koulupuvut = ♥.

K - kuviot. Raidat, ruudut, polka dots, kukat, mitkä tahansa hassut hahmot. Joku raja tietysti kuvioillakin per asu, mutta tykkään!

L - leikkisyys. Vaatteet otetaan vakavasti, mutta pukeutumista ei! Hassut yhdistelmät ja yksityiskohdat ovat jee.

M - musta. Väri pysyi pitkään poissa kaapistani, koska minusta mustaan pukeutuminen oli tylsää ja mielikuvituksetonta. Tänä päivänä se tuntuu sofistikoituneelta. Vaikka kyllä kaappini sisältöä silti enemmän hallitsevat kaikki muut värit.

N - naamiaiset. Olen kävelevä naamiaisvarasto (tosin olen kai onnistunut karsimaan kaapista näitä elementtejä), ja pukubileissä ystävät yleensä lainaavat vaatekaappiani.

O - omenaposket. No ei nyt ehkä kirkkaanpunaisena hohtavat pellemäiset poskipäät, mutta poskipuna kummiskin. Sitä ilman en osaa elää. Pienellä sipauksella väriä saa kalpean nassun näyttämään terveeltä ja hyvinvoivalta. Joskus aurinkopuuteri tai poskipuna riittää ainoaksi meikiksi.

P - populaarikulttuuri. Paitsi että imen vaikutteita etenkin elokuvien hahmojen pukeutumisesta, näkyy minussa usein myös kannattamani musiikin vaikutus - pinssinä, koruna tai yksinkertaisimmin bändipaitana.

Q - qumpparit (pöllin tämän idean Riehulta ;). Omistan kahdet, vaaleanpunaiset Hait sekä mustavalkoiset Ratiat, mutta kumisaappaita olisi kyllä veikeää olla kaikenvärisiä! Käteviä kenkiä sanon ma.

R - rokki. Sana, joka ihmisillä tuntuu tulevan mieleen minusta, vaikka toki olen paljon muutakin. Sekalainen yhdistelmä rokkia, sporttia ja tyttömäisyyttä.

S - silmälasit. Minua ei näe usein rillit päässä, koska ne ovat käyttökelpoiset ja tarpeelliset ainoastaan tietokonetyöskentelyssä. Kadulla en näe niillä mitään. Lasit tuntuvat välillä kuitenkin oleelliselta osalta asua. Siksi olenkin turvautunut nörttilaseihin, imagoplekseihin, tai miksikä feikkejä haluaakaan kutsua. Ovat kätevät myös a) pyöräillessä, niin ei viima käy silmiin ja b) silloin, kun menee ihmisten ilmoille muttei jaksa meikata. Aurinkolasit toimittavat tietysti samaa virkaa, mutta hämärällä ovat vähän epäkäytännölliset.


T - tennarit. Olen tennarityttö, joskin lättäpohjakenkiin täytyy aina laittaa skin on skinit eli nahkapohjalliset, joissa on pitkittäisen ja poikittaisen holvikaaren tuki. Hifistelyä :D Koroistakin pidän, mutta käyttöaste niille on korkeampi juhlatilaisuuksissa. Pois lukien uudet Camperin Lulut, jotka vaan ovat taivaalliset jalassa.

U - urpoilu. Koen jostain syystä käsittämätöntä mielihyvää pukeutumalla välillä urposti :D Liittyy tuohon leikkimielisyyteen ja kummallisiin asuyhdistelmiin. Toteutan tätä etenkin lapsuuden maisemissa, koska pienessä kaupungissa ketään ei kiinnosta miten pukeutuu. Viimeksi tosin sain kummeksuvia katseita vaikken edes ollut pukeutunut urposti.

V - värikkäät sukkahousut. Jostain syystä kuviollisia sukkiksia en juurikaan omista, mutta kaikenvärisiä kyllä! Jos muu asu on musta, näillä saa vangittua katseen kuin katseen. Testattu.

W - wool. Pidän villasta materiaalina, ja juuri nyt himoitsen jättisuurta villaneuletta talven pakkasiin. On suuri harmi, että suurin osa ketjuliikkeissä myytävistä perusneuleista on pahuuden materiaalia eli akryylia. Minen semmoista osta. Aito villa sitten maksaa enemmän, mutta kyllä se myös kestää. Toki neuloa tai virkata voi itsekin - kärsivällisyyteni ei tosin riitä mihinkään asusteita suurempaan.

X - exercise. Urheilua tulee harrastettua kolmesta viiteen kertaa viikossa (+ työmatkapyöräily kelien salliessa), joten treenikuteita täytyy olla iso läjä. Niiden täytyy olla myös kestäviä. Suosin teknisiä materiaaleja niiden kosteudensiirtokyvyn vuoksi, puuvillaiset vaatteet alkavat heti ahdistaa. Lisäksi hikoilen kuin pieni sika, ja keinokuiduissa märät läntit eivät näy niin selvästi. Musta kaventaa, mutta värit tuovat piristystä.

Y - ylemmyydentunto, ylpeily. Asia, jota en voi käsittää, etenkään pukeutumiseen liittyen. Joistain asioista toki kannattaakin olla ylpeä, mutta silloin puhutaan omista tekemisistään, ei siitä että omistaa sadat Uggit, Burberryn huiveja tai Longchampin veskoja. Laadusta kannattaa maksaa, mutta merkeillä mälläily ja niiden esiin tuominen on totally not hot.

Z - Zara. Kauppa, josta löytyy hyviä työpaikalle sopivia, siistejä ja semisiistejä asukokonaisuuksia. Toki myös rentoja rättejä. Muuten en niin välitä, mistä vaatteeni ostan, vaikka tokikin kotimaisen, kirppareiden ja muun uusiokäytön sekä laadun kannattaminen on itselleni tärkeää. Käytännössä se nyt ei vaan ihan aina toteudu.

Å - ånnellisuus. Vaatteissa pitää tuntua onnelliselta ainakin siinä mielessä, että epämiellyttävät kuteet onnistuvat joskus pilaamaan koko päivän. Epämiellyttävällä voidaan tarkoittaa valuvia leggareita tai ikävältä tuntuvaa paitaa, mutta myös sellaisia vaatteita, joissa ei tyyliltään tunne oloaan kotoisaksi.

Ä - äiti. Ei tähän nyt muuta keksi. Kaipa se äidin tyyli vaikuttaa jossain määrin myös omaan tyyliin, joko tuomalla vaikutteita tai aiheuttamalla päinvastaista. Itse en oikein tiedä kumpaan kategoriaan sijoittuisin. Tyylimme ovat varsin erilaisia ikä- ja kokoerosta johtuen, mutta äidin kaapista olen silti löytänyt monenlaisia helmiä omiin kokoelmiini.

Ö - öö-efekti. Tapahtuu vähän liian usein aamuisin, kun pitäisi keksiä jotain päälle pantavaa ja kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä huonoilta. Aina ei osaa tarttua niihin turvavaatteisiinkaan.



Haaste menee eteenpäin kaikille, jotka tätä lukevat ;) Kuvat asuja viime viikolta.

2010/10/09

The American

The American voi olla maailmalla ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva, mutta suomalaisilta se tuskin on mennyt ainakaan ohi korvien. Sen verran lujalla äänellä on hehkutettu kahden meikäläisen näyttelijän mukanaoloa, etenkin, kun toinen pääsee ihan likelle suurta jenkkistaraa (tässä kohtaa mainittakoon, että joillakin nettisaiteilla väitetään tiettyjen still-kuvien kohteena olevan Thekla Reuben, vaikka kyseessä on selkeästi Irina Björklund, pöh!). Pitäähän sitä nyt vähän omiaan kannattaa.


The American on yhtä kuin Jack, palkkamurhaaja, jonka erikoisalaa ovat käsintehdyt, uniikit aseet. Kun keikka Ruotsissa menee pieleen, hän vannoo jäävänsä eläkkeelle heti seuraavan työrupeaman jälkeen. Soitto pomolle ohjaa Jackin piileskelemään Italian maaseudulle. Siellä hän työstää belgialaisen Mathilden tilaamaa asetta pysyen alati valppaana. Mutta vaikka kuinka ohjeiden mukaan kenenkään kanssa ei saisi ystävystyä, on palkkamurhaajan työ kovin yksinäistä eikä Jack voi välttyä kapinoimasta. Sekä ystävyys- että rakkaussuhteita solmitaan,  eikä niiden lomassa se kuuluisa valppaus ehkä ole enää kärkiluokkaa...


Anton Corbijnin toinen kokopitkä elokuva toistaa samaa, mitä olemme häneltä oppineet näkemään niin Controlissa kuin lukuisissa musiikkivideoissakin: visuaalisesti puhuttelevia kokonaisuuksia ja yksinkertaistettua karheutta. Etenkin Corbijnin valokuvaajatausta näkyy joka kohtauksessa. Valaistuksen pehmeys (lue: jokaikisessä lähikuvassa valo tulee kauniisti sivulta), rajaukset, syväterävyys - siinä muutama avainsana. Juoni ei sinänsä ole omintakeinen, vaan hipoo lähinnä kliseisyyttä, ja dialogi on harvaa. Yleisfiilis on varsin eurooppalainen, tai voisi sanoa jopa suomalainen, ainakin mitä tulee hitaaseen tempoon ja keskustelujen jäykkyyteen.

Elokuvan tunnelma on vahva. Henkilöiden historiasta ei kuitenkaan kerrota mitään, eikä heistä saa kunnolla otetta. Hahmot ovat ajatuksiltaan yllättävän raskaita, mutta samaan aikaan ne silti jäävät liian ohuiksi. Siitäkin huolimatta, että jokaiselle tuntui olevan oikea syy olla mukana. George Clooney (mukana myös tuottajana) on kyllä sitä charmantimpi mitä enemmän ikää kertyy ja Clara (Violante Placido) on upean italialaisnaisen ilmentymä. Samuli Vauramon muutamien sekuntien mittaiset pätkät olivat tietysti silmille iloksi, mutta valitettavasti kyseisen roolin olisi voinut tehdä kuka tahansa lahjaton. No, ehkä seuraavissa leffoissa Sam the Slam pääsee taas oikeuksiinsa.


Corbijnin visuaalinen silmä ja taidokkuus yhdistyvät upeaksi taiteeksi, jonka värejä ja maisemia tekisi mieli tuoda iso kasa kotiin. Silti välillä tuli pieni tunne, että koko pätkä olisi saattanut olla vaikuttavampi yksittäisinä valokuvina. Tosin silloin upea musiikki olisi väistämättä jäänyt taka-alalle. Sen sijaan juonen kannalta sillä ei ole juurikaan väliä, olisiko tarina kerrottu käyttäen stillejä vai filmikelaa. Toimintaleffaksi tai massojen viihteeksi The Americanista ei siis mielestäni ole. Kubrick-tyylisten mutta vähemmän ahdistavien elokuvien ystävien silmänruoaksi kyllä.