Sweetness, sweetness

Oijoi, suloisilta blogisteilta, Cosy Homelta ja Chatrinilta, saapui luokseni cupcake-tunnustus :) Kiitän! Ja lähetän vaaleanpunaiset sokeriunelmat teille takaisin!

Tunnustukseen liittyy tottakai haaste, jossa pitää vastata kolmeen kysymykseen.

Lempiväri.

Musta. Pinkki. Valkoinen. Punainen. Harmaa. Mintunvihreä. Keltainen... Oikeastaan melkein mikä tahansa väri menee oikeassa tilanteessa, mutta mainittuja löytyy elämästäni varmasti eniten. Niin ja armeijanvihreää. Ainoa superinhokki on beige.

Lempiruoka.

Lohi, eritoten grillattu. Vuohenjuusto, eritoten grillattu. Molemmat mieluiten hyvän salaatin kanssa. Lähes mikä tahansa juusto, punajuurikeitto, sushi, karppileipä, smoothiet... Suklaa.

Paikka jonne haluaisin matkustaa.

Uudestaan lähes kaikkialle - ikuinen ikävä on Britteihin ja New Yorkiin. Vielä tuntemattomista Tokio pitäisi ehdottomasti joskus valloittaa, samaten kenties jokin Australian kolkka ja Yhdysvaltain länsirannikko. Islanti!

Jaan tunnustuksen eteenpäin niille bloggareille, jotka ovat olleet mukanani kesän riennoissa tavalla tai toisella - kiitos!!

Geek Is The New Black

No Girls You Never Know

Silent All These Years

Säv. San. Sov.

Helmiä & Pippuria

...sekä elämän kulmikkuutta tutkiskeleva Nonchalance :)

I got a cupcake award from two gorgeous bloggers, thank you!! With the award came three questions.

Favourite colour. Black, pink, white, red, grey, mint green, yellow... Almost everything goes in the right context. Except beige.
Favourite food. Salmon (esp. grilled), goat cheese (esp. grilled), salads, lots of other cheeses, beetroot soup, sushi, homemade low-carb bread, smoothies... And chocolate of course.
A place I want to visit. I'll always miss Great Britain and New York, but from the places I haven't visited yet, I'd definitely like to travel to Tokyo/Japan, Australia, Iceland and the West Coast of the US.

Midnight in Paris

Nuori naimisiin aikova pariskunta, Gil ja Inez, lähtee Inezin vanhempien siivellä kaupunkimatkalle Pariisiin. Gil on aina rakastanut Pariisia, etenkin 1920-luvulla, etenkin sateella, mutta Inez haikailee omaa kotia Malibun hiekkarannoilta. Eräänä iltana Gil eksyy yksin kävelemään pitkin metropolin kapeimpia kujia ja huomaa keskiyöllä päätyvänsä varsin kummalliseen paikkaan. Jokailtaiseksi äityvä reissu vie yhä syvemmälle kaupungin sieluun ja tuo reippaasti inspiraatiota ensimmäisen romaaninsa kanssa painiskelevalle Gilille, mutta samalla suhde Ineziin alkaa olla koetuksella. Missä menee raja menneisyyden haikailuun?

En ole mitenkään erityisesti Woody Allenin tai romanttisten komedioiden ystävä, joten kohderyhmästä menin auttamattomasti ohi. Pariisi on kuvattu romanttisena ja käytännössä katsoen täydellisenä kaupunkina, vaikka itse tienoo sen nykymuodossa jääkin yllättävän vähälle. Näyttelijät ovat enimmäkseen aika perushuttua. Owen Wilsonissa on jotain kivaa, mutta samalla jotain niin ärsyttävää, että hölmönä tuijottavaa miestä tekee välillä mieli vähän läpsäistä. Sivuosia sen sijaan katsoo erittäin mielellään: suloista Marion Cotillardia, jännittävää karismaa hehkuvaa Corey Stollia sekä aina niin loistavaa Adrien Brodya. Näiden hahmot (Adriana, Ernest Hemingway, Salvador Dalí) ovat leffan parhaimmistoa, eritoten viimeiseksi mainittu.

Pidin paljon kirjailijoista ja senaikaiseen korkea- ja popkulttuuriin viittaavista aspekteista, vaikka osa asioista menikin minulta sivistymättömältä ohitse. Myös nauruhermot olivat käytössä. Allenin tyyli on helposti tunnistettava ja viehättäväkin, mutta lopputulos on kuitenkin vain "ihan kiva" - elokuva, jota on mukava katsoa, mutta joka unohtuu lähes saman tien.

I saw Midnight in Paris the other day. I'm not really a big fan of Woody Allen or romantic comedies, but this one was pretty ok. I laughed a bit and liked all the references to famous authors. Also side roles from Marion Cotillard, Corey Stoll and Adrien Brody were fine and great to watch to. Owen Wilson not so much (although he wasn't as irritating as usual all the time). But still the movie feels like one I'll forget very fast. It was nice to watch but nothing more.

Pictures allmoviephoto.com

Oh Ruin

Suosittelen Ed Harcourtin, Nick Draken ja Damien Ricen ystäville seuraavaa: Oh Ruin. Eoin O'Ruainighin nimen ja äänen ympärille koottu nelihenkinen bändi ammentaa irlantilaisista kansantarinoista, nuoruuden pisteliäisyydestä ja blues-henkisestä rytmiikasta. Tyylikäs ja konstailematon melodinen folk sopii siis täydellisesti iltanuotion äärelle. Notskin puutteessa käy myös kynttilä oman, pimeän huoneen lattialla (varmistakaa lapset ja aikuiset palovaroittimen toimivuus ensin). The Pillow Where Your Head Does Layn liveversiossa ei ole ihan samaa henkevyyttä kuin studiossa nauhoitetussa, mutta kipinää siinä kyllä on.

p.s. Vokalistiherra tekee itse omat kitaransa. Aika kova jätkä.

If you like moody singer-songwriters, you'll like Oh Ruin. The band is influenced by camp fires, old Irish tales and folk melodies pumped up with a hint of blues. I sincerely recommend!

Laugh Out Loud

Hauskuuttavaa, naurettavaa ja hymyilyttävää elokuvakohtausta kysellään Movie Mondayssa. Mikäpä muukaan tulisi ensimmäisenä mieleen kuin Pitkä Kuuma Kesä! Valitettavasti kyseinen pätkä (yksi lemppareista) loppuu kesken juuri sit hyö syö vielä ratinki ni milläs myö sitte ajellaa -kohdassa, jonka jälkeen keskustelu jatkuu instrumenttiloista, mutta onneksi Jimin kristallimetsä on mukana ;) Pätkiä leffasta tulee siteerattua edelleen hälyttävän usein.

Muita mainittavia olisivat ehdottomasti Guy Ritchien pari ensimmäistä elokuvaa, samoin Bridesmaids oli yllättävän ok. Se vähä, mitä komediaa katson, tulee yleensä tv-sarjojen, ei leffojen, muodossa.

Movie Monday gave a task about hilarious moments in movies. The first thing that came into my mind was a scene from a legendary Finnish movie called Pitkä Kuuma Kesä (= long hot summer). It tells the story of a group of young adults in the 80's, living in a pretty small city but wishing to become rockstars. Sorry the clip is in Finnish only (obviously), but it really makes me laugh every time. Other movies that need to be mentioned are Guy Ritchie's first two flicks and Bridesmaids. I don't usually watch movies with funny scenes, but I like comedy pretty much in tv series.

Docs

Joka syksy vannon, että tänä vuonna hankin ne Dr. Martensit jalkoja lämmittämään.

Ja joka syksy kompastun yhteen asiaan: väriin.

Mustat olen hylännyt (yläasteaikaiset maiharit täyttävät tätä aukkoa), valkoinen kiiltonahkakaan ei taitaisi olla ominta minua, ja punaiset pitkävartiset hankin joskus - en nyt. Mutta miksi oi miksi himoitsen neonpinkkiä, pastellivärejä ja kaiken maailman kukkakuvioita???

Tällä menolla saan valintani tehtyä vuonna 2030.

Psst. Keltaisetkin popot kelpaisivat enemmän kuin hyvin sekä mattana että kiiltävänä - näyttävät nimittäin törkeän hyviltä parikin kertaa kadulla bongattuina sekä norjalaisen Kajan jaloissa. Huok.

Each year, when the temperature gets nearer 10 than 20 degrees Celcius, I start dreaming about Dr. Martens traditional 8-hole boots. But each year I collide with the same problem: which colour to choose?

I've already ruled out black (already have too many pairs of black boots), white (cool but not my thing) and red ones (I'd love the 14-hole versions though!). But why oh why am I drooling over neon pink, dreamy pastels and girly flowers?

By this rate I'll know which to choose no earlier than 2030.

Kuvat drmartens.com, heppo.fi

Brett Anderson & Steven Wilson

Pariltakin tutulta herralta on odotettavissa uutta matskua piakkoin.

Sueden vokalistina parhaiten tunnetuksi tullut Brett Anderson julkaisee uutta soolomateriaalia syyskuun lopussa. Esimaistiaisina sinkku Brittle Heart, joka hurmaa letkeydellään ja toivottaa hyvää huomenta viikonloppua odottaville.

Porcupine Treen ja parin muun bändin riveissä vaikuttanut Steven Wilson astuu viikonloppuun synkemmin ottein. Uusi kipale Index, olkaa hyvä.

Brett Anderson from Suede will release a new solo album in September. Here's the first single, Brittle Heart, which feels warm and welcoming for all those who can't wait for the weekend to begin.

Also some new music from Steven Wilson has emerged from the depths of darkness. Yummy.

2011 / Elokuu

Alexander Skarsgård

Naisten päät pyörälle saava Alexander Johan Hjalmar Skarsgård viettää tänään 35-vuotissyntymäpäiviään, onnea! Ruotsin lahja maailmalle tunnetaan parhaiten tietysti viikinkivampyyri Eric Northmanina, mutta leffaroolejakin on sadellut vuosien mittaan, viimeisimpänä Michael Lars Von Trierin Melancholiassa. Näyttelijäperheestä kotoisin olevalla lähes parimetrisellä sällillä on upottavat silmät ja pehmeä, huumaannuttava ääni, joten ei ihme, että Team Eric kasvaa hetki hetkeltä. Tähän ei enempää selityksiä tarvita.

Pictures from all around the Internet.

James Blake & Bon Iver - Fall Creek Boys Choir

Koko päivä piti kytätä uutista, kunnes se BBC Radio 1'n lähetyksessä kuultiin - James Blaken ja Bon Iverin yhteistyön hedelmä. Molempien unenomaiset maailmat yhdistyvät saumattomasti luoden mielettömän, utuisen tunnelman. Ei mitään mahdollisuutta olla tykkäämättä! Nyt tiedän, mitä kuuntelen läpi koko sumuisen syksyn ♥

Yhteen biisiin näiden kahden artistin symbioosi ei tule jäämään, ja ilmeisesti lokakuussa on odotettavissa kokonainen levyllinen, tai ainakin muutama kappale lisää. Oijoi.

The James Blake & Bon Iver collaboration is out!! Everything I expected and more.

Florence + The Machine - What The Water Gave Me

Äääääää nyt on ihan pakko heti jakaa - uutta Florence + The Machinea!! Niin hieno, niin hieno. Aiempaa synkempää, Goldfrapp-vivahteista ja eteeristä. Oijoi. Ei voi muuta sanoa. ♥

Tällä viikolla on muutenkin hellitty uudella musiikilla enemmän kuin mitä pää ja sydän kestävät - ja nyt on vasta tiistai! Tuoreita biisejä on putkahtanut Florencen lisäksi mm. Reginalta, Tom Waitsilta ja Chisulta. Myös viikonlopun soundtrackissa luvassa uutta musiikkia. Ja huomenna toivottavasti edes jotain tietoa James Blake/Bon Iver -kollaboraatiosta. Apua.

New Florence + The Machine!! And it's oh-so-beautiful.

Kuchnia Polska

Tällä kertaa ravintolapäivä vei Vallilaan, jossa Pohjoismaiden suurimman sisäpihakirppiksen lomassa nautittiin puolalaisista kasvisherkuista - kylmästä punajuurikeitosta latvialaiseen tapaan, maukkaista pierogeista sekä juustokakusta ja unikkotortusta. Unohtamatta tietenkään vihainen koira -shottia, joka sisälsi vodkaa, vadelmamehua, tabascoa. Ruokailija kiittää ja kumartaa!

On Sunday it was national Restaurant Day here in Finland, for the second time actually (first time was in May). This time on the menu that we tested were some Polish vegetarian dishes. Yummy! The venue itself was also very beautiful - a huge inner courtyard, that held a flea market at the same day. A great afternoon.

Hämyisää

Kun ulkona hämärtää ja lyhdyt ja kynttilät huutelevat haluaan päästä käyttöön, pois kaapeista pölyttymästä.

Kun paljaat varpaat ovat vain muisto menneiltä kuukausilta, mutta syksyn viileys villatakkeineen ei ole vielä hiipinyt nurkkiin.

Kun kuuma mustaherukkamehu tuntuu sata kertaa paremmalta ajatukselta kuin kupliva siideri puistossa.

Silloin on aika uppoutua hetkeksi unelmointiin pehmeiden sointujen siivittämänä, kerätä auringon viime rippeet talteen tulevaa talvea varten ja nauttia kesän viimeisistä päivistä painaen mieleen lämmön tunteen kasvoilla, jotta voi palata siihen silloin, kun marraskuinen myrsky puhaltaa tiet mustiksi.

Dusk

p.s. Myös kesälistalle on viime viikkojen aikana ilmestynyt lisää kappaleita. Jos syksy tuntuu vielä liian kaukaiselta ajatukselta, voi kesää jatkaa hyvän musiikin avustuksella.
p.p.s. Lisää uutta Reginaa! Hyvältähän se taas kuulostaa. KLIK

Evenings grow blurred and cider in the park turns into warm cups of blackcurrant juice in the candlelight. Summer isn't over yet, but it's not exactly autumn either. That's when you need to embrace the last rays of the sun, absorb vitamins and warmth for the upcoming winter and let mellow tunes take you to the memories and dreams of a wonderful summer. (Click on the link to get to a Spotify playlist)

My favourite

Movie Monday huutelee lempinäyttelijän perään. Taas niin helppo kysymys...

Lemppareitani on aiemmin nähty esimerkiksi lakanoiden välissä ja top5-listan muodossa sekä ihan omina postauksinaan muun ohella. Myös tämän vuoden kalenterissa esitellään valkokankaan komistuksia kuukausi toisensa perään. Vaikka listat olisivatkin tällä hetkellä hieman erilaiset, en silti jaksa julistaa niitä uudelleen.

Jos ajatellaan uusimpia tulokkaita tällä saralla, ansaitsevat Alexander Skarsgård ja Deborah Ann Woll omat mainintansa. Vanhimpina suosikkeina taas ovat vuosikausia (lue: 15 vuotta, apua) pysytelleet esimerkiksi Johnny Depp ja Carrie Fisher. Ja väliin mahtuu iso kasa jo mainittujen kollegoita, joiden useita elokuvia menen katsomaan juonesta välittämättä.

Kysymykseen ei siis tälläkään kertaa saatu yksiselitteistä vastausta, mutta loppuun voi silti iskeä kasan kuvia - te olette ehkä saaneet tarpeeksenne Jim Sturgessista, minä en ;) Mutta hei kamoon, jos tyyppi on a) muuntautumiskykyinen ja monipuolinen näyttelijä, b) tumma pörröpää, c) britti ja d) kaiken lisäksi muusikkokin, niin ei siinä muilla juuri saumaa ole!

You have seen glimpses of my favourite actors for example in between the sheets, in a top5 list of the best ladies in town and in different unique blog posts. Also this year's calendar represents a whole bunch of movie hotties. Newest additions to my favourite actor/actress category would probably be Alexander Skarsgård and Deborah Ann Woll from True Blood. The oldest ones (have been for 15 years, yikes) are Johnny Depp and Carrie Fisher, I think. And lots go there in between the years.

So there won't be a clear answer to this most recent Movie Monday question... And even if you've had enough of Jim Sturgess, I haven't! So here's a bunch of pictures just to celebrate the day. I mean come on, the guy is a very talented and versatile actor, British with dark, messy hair and also a musician - how could anyone compete with that?

Pictures from all around the Internet.

Fotoshop - Release

Tarkoitukseni oli käsitellä Movie Mondayn viimeisintä haastetta tänään, mutta tapani mukaan olen vähän jäljessä kiitos yllättävien kiireiden. Lupaan silmänruokaa huomiseksi!

Nyt kuitenkin elektropopin ystävät huomio - tarjolla on silmien sijasta iloa korville Fotoshopin suunnalta. Kevyeen unelmointiin uppoava Release on vasta demoversio, mutta leppoisan unenomaisella fiiliksellään se tavoittaa minut täysin. Biisin owlcitymäisyydestä huolimatta tietynlaista kliinisyyttä ja tekopirteyttä saa hakea (ei sillä, Owl City on kyllä kiva näistä ominaisuuksista huolimatta), ja niiden tilalla on raikkautta ja herkkyyttä. Pumpulinpehmeitä pilviä, vaniljapirtelöä ja muutama syksyinen sadepisara lauantai-iltapäivän tunnelmointiin.

p.s. Trent Reznorin ja Atticus Rossin tulevasta soundtrackista maistiaisia tuubissa!

I highly recommend this dreamy song from Fotoshop. I know it's just a demo version (hopefully they can get something officially released soon), but it really gets me anyway. Perfect for a dreamy Saturday afternoon!

Bon Iver - Holocene

Tänään tätä, koska:

1) en ole kirjoittanut blogissa Bon Iveristä mitään. Älkää kysykö miksi.

2) en viitsi spämmätä ihanaisella James Blakella enää, vaikka mieli kovasti tekisi. Katsokaa vaikka tämä! Pure perfection!! Äääää ♥

3) Blake + Iver = Fall Creek Boys Choir, Fall Creekin ollessa Justin Vernonin studion kotipaikka. Mitä tämä sitten todellisuudessa tarkoittaakaan, sen saamme tietää ensi viikolla.

I haven't talked about Bon Iver much here in the blog. Don't ask me why (don't know). And I actually would've chosen James Blake for this weekend's sountrack but because I have this tendency to spam with one artist until everyone gets nuts, I think I'm going to spare you from him (although you really should watch this, it's just perfect!!). But now these two are assumingly collaborating! So consequently I chose Holocene for today. And about the actual news - next week we're hopefully wiser...

Tori Amos - Carry

Tori Amosin tulevalta levyltä on ensimmäinen video ulkona! Syyskuussa julkaistava Night of Hunters on akustinen konseptialbumi, ja se tulee ulos juuri sopivasti viikkoa ennen Suomen keikkaa. Lätyllä on mukana sinfoniaorkesteri ja tunteiden tuskaa, joten konsertistakin on varmasti tulossa huikea - olkoonkin paikkana kolkko vanha jäähalli.

Jakamalla Carryn Facebookissa saa kuunneltavakseen myös Shattering Sea -nimisen kipaleen, joka kuulostaa ihan mielettömältä! Ja henkilökohtaisesti se siis iskee Carrya lujemmin. Lisäksi en ihan täysin ymmärrä, miksi videoon on pitänyt tunkea pitkät pätkät studiosoitantaa, kun Irkku-maisemat (?) toimivat kaikessa herkkyydessään huomattavasti paremmin, mutta niin. Kyllähän kaunista Toriakin kelpaa katsella. Syyskuuta odotellessa!

Tori Amos has a new video out! The song Carry is from the upcoming new album called Night of Hunters, which comes out just a week before her concert in Finland. Can't wait! If you share Carry on Facebook, you can unlock a second track from the album, Shattering Sea. To me the latter sounds very, very beautiful and better than Carry. A symphony orchestra surely brings extra depth to the acoustic album. Did I already say I can't wait for it? I guess I did.

Vincent & Danny Cavanagh @ Semifinal

Akustista Anathemaa kera Cavanaghin veljesten? Oi kyllä! Viime syksyisen keikan (hui, jotenkin ajattelin että siitä on vasta muutama kuukausi, mutta onhan siitä kohta jo vuosi) jälkeen ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä, hankkiako huokea lippu vai ei.

Olin aiemmin onnistunut väistämään Semifinalin täysin ja paikka yllätti pienuudellaan. Tähän tilaisuuteen ei tosin mikään suurempi klubi olisi sopinutkaan, pienet tilat takasivat täydellisen intiimin tunnelman. Soundit toimivat eturiviin moitteettomasti (Alpinen korvatulpilla saattoi olla myös jotain tekemistä asian kanssa) yleisön kuunnellessa musiikkia hartaudella. Danny muisti itsekin sanoneensa jo aiemmin, että suomalaiset ovat loistavaa kansaa keskittyessään biiseihin hiljaa, hymy kasvoillaan. Helsingissä on kuulemma maailman paras yleisö.

Ilta oli täynnä tunteita, jotka vaihtelivat surumielisyydestä ('we do have one happy song on the set') rentoon jamitteluun, jollaiseksi meininki välillä yltyi. Diivailu ja rokkitähteys loistivat poissaolollaan - lavalla soittivat kaksi työstään nauttivaa muusikkoa, jotka ottivat yleisön haltuun eivätkä pelänneet kontaktia. Anatheman pääasiallinen säveltäjä Danny oli hieman vakavampi ja pyysi jossain vaiheessa olemaan kuvaamatta niin paljoa, koska hän tunsi olevansa kuin tv'ssä (enkä ihmettele, kyllä minuakin jatkuva salamavalojen välke kiusaisi), kun taas Vincent mahtavine kiharoineen ja upeine äänineen otti isoveljeänsä rennommin. Supersympaattinen kaveri! Soittimina toimivat sähköinen ja puoliakustinen kitara sekä piano. Lisää syvyyttä äänimaailmaan saatiin luuppaamalla taustalle joko sointuja tai rumpukomppia - Danny sai molemmat aikaan Fenderillään.

Setti toimi ja lemppareita kuultiin (lisäilen settilistan tänne jos sen jostain saan), vaikka maanantaina yleisö saikin herkutella Hurt-coverilla - meille tarjoiltiin Beatlesia. Eipä sillä, Eleanor Rigby toimi oikein kivasti Liverpool-vitsien lomassa (ja ah, Scouse accent!). Fanit halusivat aina vain lisää ja lisää, eikä encoreista meinannut tulla loppua.

En ihmettele yhtään, että ainakin Helsingin kaksi peräkkäistä iltaa oli jo ennakkoon myyty loppuun. Lähes kaksituntinen, intensiivinen setti oli täyttä juhlaa ja meni ohi ihan liian nopeasti.


I saw Vincent and Danny Cavanagh from Anathema performing the band's songs acoustic yesterday. The venue was small and intimate, the brothers sounded perfect and relaxed and oh so beautiful with two guitars and a piano. The audience kept quiet during each song and listened carefully with smiles on their faces. And that certainly included me too. The set lasted for almost two hours and it still felt like it went by way too fast. Nothing compared to Sunday evening's James Blake of course (I'm beginning to think that was almost the gig of the year, omg), but oh mi gosh still so extremely enjoyable. These guys know how to take a music lover's heart and never give it back. Thank you!

Flow 2011

Kesän viimeiset festarit aiheuttivat sydämentykytyksiä, hikeä ja kylmiä väreitä - kiitos niistä! Vaikka perjantai olikin vähän levoton kiitos koko viikon (ja vähän lauantainkin) pienten stressipiikkien, sunnuntai onneksi korvasi lungilla meiningillään. Siitäkin huolimatta, että tiesi yöunien jäävän köyhiksi ja seuraavan, loman jälkeisen, työpäivän olevan suoraan kauhuelokuvasta.

Midlake. Melankolisella folkilla oman viikonloppuni aloittanut teksasilaispoppoo onnistui vetämään hiljaiseksi herkkyydellään. Päälava toimi yllättävän hyvin, vaikka pimenevä ilta olisikin ollut auringonpaistetta parempi vaihtoehto ja bassot jyräsivät komeasti yli (kuten lähes jokaisella keikalla, imho). Upea keikka, vaikka viimeinen niitti jäikin puuttumaan. Luultavasti lähinnä sen takia, että setti koostui pääasiassa uusimman levyn kipaleista, kun itse olisin kaivannut vähän jotain vanhaa, nopeatempoista tuotantoa väliin. Viikonlopun karvaisin bändi -pysti menee tälle sakille (Rubik on tiukasti vanavedessä, toim.huom.). Niin ja kertokaa, voiko tuota basistia viiksineen ottaa tosissaan?

Warpaint. Neljä tytsyä soittamassa taiderockia - ei voi mennä pieleen, eihän? Perjantain paras ehdottomasti. Teltassa musisoineet kaunottaret saivat atmosfäärin pomppaamaan kattoon ja yleisön huokailemaan ihastuksesta. Musiikki toimi livenä jopa paremmin kuin levyllä, Undertow'n noustessa selkeästi esiin muusta setistä. Lisäksi basisti Jenny vei suloisuudellaan sydämeni täysin.

Röyksopp. En ole kuunnellut norjalaisduoa pitkään aikaan, enkä oikeastaan odottanutkaan keikalta mitään. Toisaalta Ilosaari-huhut saivat pienen hypetyksen pisaran kihoamaan ohimolle ja toiveet tanssisessiosta nousemaan - valitettavasti turhaan. Epätasaisesta keikasta ei saanut oikein mitään irti, What Else Is There? oli onnistuttu pilaamaan ihmeellisellä versioinnilla ja juuri, kun päästiin vauhtiin, laskeuduttiinkin taas alas. Onneksi lopun teknompaan menevä muutaman biisin pätkä Poor Leno -hitteineen nosti mukaan tunnelmaan, mutta kaiken kaikkiaan kokemus jäi latteaksi.

Minä ja Ville Ahonen. Tästä artistista olen kuullut pelkästään hyvää, enkä suotta. Musiikki porautui syvälle luihin luoden sellaisen intensiteetin, ettei varmasti olisi huomannut edes hurrikaanin saapumista Suvilahteen. Ahosen laulu ei ehkä teknisesti ollut kaikista taidokkainta, mutta tunnelma korvasi pienet virheet. Teltta sopi venueksi loistavasti ja pienet nykytanssivivahteet maustoivat muuten pelkistettyä show'ta. Nam.

Rubik. Jostain syystä Rubikia ei tule kuunneltua kovinkaan paljoa kotona, vaikka heidän tuotannostaan tykkäänkin. Livenä bändi veti kyllä taas melkoisen show'n meiningin leijuessa jossain pilvien yläpuolella. Ihan loistavaa settiä, vaikka viimeinen hurmoksen pisara jäikin henkilökohtaisesti puuttumaan.

Twin Shadow. Kamppailuni päällekkäisyyksien eli Twin Shadow'n, Mogwain ja Jamie Woonin (jota yritin päästä kuuntelemaan muutaman kappaleen ajaksi täpötäyteen black tentiin siinä onnistumatta) osalta päätyi jännästi ensin George Lewis Jr'n hyväksi. Vaikka pidänkin herran musisoinnista, jostain syystä liveveto ei jaksanut sykähdyttää kolmea biisiä enempää, jonka jälkeen oli pakko suunnata jälleen siniseen telttaan.

Mogwai. Olen missannut nämä skotit jo sataan kertaan, minkä vuoksi en ajatellut, että yksi huti lisää sysäisi minua radaltani. Vaan olenpa onnellinen, että tajusin kuitenkin kipaista nauttimaan kovaäänisestä instrumentaalista - ei jumalaut mitkä äänivallit!! Bassojen liika korostuminen ei todellakaan haitannut, sillä kitarat surisivat yhtälailla voimakkaasti suoraan sisuksiin ja tunsin olevani jossain täysin muualla kuin pilvisessä Helsingissä. Lisää, kiitos. Ai niin, ja sainpahan taas kuulla pikkuisen sitä aksenttia...

Kanye West. Lyhyt menneisyyteni räpin parissa on, noh, menneisyyttä, joten pääasiassa tyyppi kiinnosti minua show'n vuoksi. Ja sitä tarjottiinkin, isosti. Herra nousi lavalle nosturin ja savuverhon siivittämänä, tietysti. Tunnin myöhästyminen ei jännästi tuntunut missään, kun sen ajan käytti väistelemällä repeytyneestä somistekankaasta lennelleitä rojuja (ei osunut kehenkään, onneksi). Biisit ovat minulle enimmäkseen tuntemattomia (vaikka kyllä mä siitä Jesus Walksin bombom-hommasta tykkään, taimitänesiinänytsanokaan), mutta muu yleisö tuntui olevan hyvin mukana. Sen muutaman biisin aikana, mitä toimintaa katsoin, osoittautuivat tanssitytöt parhaaksi aspektiksi koko keikalla. Autotune-kikkailu sen sijaan oli ehkä karmeinta ikinä.

James Blake. Jos tänä kesänä ollaankin nähty kasa toinen toistaan upeampia keikkoja, veti Blaken James henkeäsalpaavalla eskapismillaan kaikilta maton alta. TA-JU-TON. Ei mulla muuta. ♥ ♥ ♥

Muita huomioita ensi vuotta ajatellen:

* Älä koskaan jollain käsittämättömällä tavalla unohda, miltä tuntuu poukkoilla sellaisessa ihmismäärässä. Saat harmaita hiuksia, jos et viilaa asennettasi kohdalleen ja rennoksi heti alkuunsa. Vaikka toisaalta lyhyitäkin jonoja löytyi kun osasi niihin etsiytyä. Ja kaipa se alueen laajentaminen oikeasti auttoikin.

* Älä syö vegaaniburritoa enää ikinä. Tai oikeastaan mitään, mikä vaikuttaisi edes etäisesti siltä, että siellä saattaisi olla korianteria. Pahuuden rikkakasvi!! Menee persiljankin edelle. Burritosta joutui osa siis roskiksen huomaan, pahoitteluni. En oikeasti koskaan heitä ruokaa menemään, mutta puraisukin vielä niin yökkäysrefleksi ei olisi jäänyt pelkäksi yritykseksi. Onneksi curry-tofu oli sentäs nautittavampi kokemus. Muuten tämän vuoden ruokatarjonta ei näyttänyt minulle parhaita puoliaan.

* Pölli joltain pressipassi, jotta saat kuvata paremmilla vehkeillä. Vaihtoehtoisesti: älä totuttaudu järkkäriin liikaa, ettei millä tahansa muulla kameralla leikkiminen olisi niin rasittavaa.

* Vaikka paikalla olisi ne kaksisataa tuttua, et silti onnistu näkemään heistä kuin murto-osan. Tapaamisia on kuitenkaan turha yrittää sopia etukäteen, sillä ravaat tiheällä tahdilla lavalta toiselle musiikin perässä niin, ettet kuitenkaan ehtisi nähdä ketään. Onneksi muutamia tuttuja kuitenkin vilahti, yay!

* Joku muu kuin Spotifyta jatkuvasti hehkuttanut Tea Khalifa juontamaan, jooko?

* Vain aika näyttää, tuleeko puolikkaista, juuri ja juuri korvanlehdelle ylettyvistä sangoista ensi kesän trendi aurinkolasirintamalla.

Kiitos Flow, kiitos kaikki enemmän tai vähemmän fiiliksen luomisessa mukana olleet - enää vajaa vuosi seuraavaan!

Flow Festival rocked. I'm really a bit too tired to write about everything in English too, so I'm just gonna say this: on Friday Midlake was good, Warpaint magnificent, Röyksopp a bit of a disaster. On Sunday mostly everything was brilliant, except for Kanye West which I don't really like but who put on a huge show. I really, really liked Minä ja Ville Ahonen and Mogwai.

And then there's James Blake, whom I can't describe in any words available. Pure perfection. ♥