2020/01/06

The sky is full of momentary light

Tabula rasa. Valkoinen tyhjä paperi tai digiversio tuijottaa minua, kysyy kysymistään, mitä teit viime vuonna. Mitä sellaista, mikä ansaitsee päästä sanoiksi sivuille ja lopulta Internetin pauloihin?

Ehkä en mitään.

Uusi vuosi ja vuosikymmen kirvoittaa silti jonkinlaista itsereflektointia.

Abisko-3

Vuosikymmenen alussa olin jo helsinkiläistynyt, vietin uuden kymmenyksen alkua Lontoossa ja etsin elämän uusia uomia. Kävin töissä, olin lomautettuna, kävin lisää töissä, KÄVIN PALJON KEIKOILLA, koin yksinäisyyttäkin. Matkustin ja löysin ilon yksin olemisesta, musiikista - eritoten musiikista. Oli helppoa illalla kipaista Tavastialle katsomaan lemppariartistia yöunien kustannuksella, ja nuorena sitä toki jaksoikin. Vaihdoin sattumalta työpaikkaa, josta löysin sattumalta rakkauden. Tuskastuin ja tuskastelin useita kuukausia niin epämääräisyyttä huokuvassa parisuhteessa kuin ammatillisestikin. Hain opiskelemaan toisenlaista alaa (en päässyt), ja lopulta, kun asiat tuntuivat selkiytyvän ja pilvien välistä loisti valoa, sain syöpädiagnoosin. PAM.

Se vei kokonaisen vuoden, ennen kuin pääsin tärkeimmistä hoidoista eroon ja elävien kirjoihin (ja hiusten kasvatukseen). Samantien muutinkin Ouluun, asuntoon, jonka olimme ostaneet jo kuukausia aiemmin. Yritin löytää omaa juttuani lähes vieraassa kaupungissa, poissa ystävien ja perheen luota, sytostaateista aivosumuisena ja hormonilääkkeistä ahdistuneena. Vuosia jatkunut cheertanssiharrastus ja kaksi pörröistä kissalasta auttoivat. Tilanteessa voi kestää pitkään, että pääsee takaisin omaan rytmiin, eikä se koskaan tule silti olemaan sama kuin ennen. Ei sama kuin ennen syöpää, ei sama kuin toisessa kaupungissa. Myöhemmin aivosumua ovat aiheuttaneet sekä työstressi että raudanpuute. Ehkä pahin on nyt ohi. Vuosikymmenen leima on silti selkeä.

Abisko-2

Kuluneen vuoden aikana kävin kesällä seitsemät festarit, nautin omaehtoisesta ja melkolailla aikatauluttomasta urheilusta, matkustin ilmastoahdistuneisuuteeni verraten ihan liikaa, opin töissä, k i h l a u d u i n. Ei hullumpi vuosi siis!

(Viimeisin tapahtui Espanjassa juhannuksena, alla oleva kuva otettiin Ruotsin Abiskossa heinäkuussa. Oikeat sormukset saatiin tilattua viime viikolla Rovaniemellä. Yhtään ei olla saamattomia.)

Tänä vuonna jatkan edellisellä linjalla. Aion edelleen yrittää lukea 12 kirjaa vuodessa, nauttia livemusiikista, tv-sarjoista ja kulttuurista; tanssia ja urheilla (joulupukin tuoma sykemittari tuo lisäpirteyttä siihen hommaan). Rapsutella kisuja ja hermostua niiden iltarallista. Haaveilla. Muistaa elettyjä hetkiä suorittamisen sijaan. Tehdä myös maltillisemmin töitä ja huolehtia unesta. Parantua viikon päästä olevasta leikkauksesta ennätysnopeasti.

Johan siinä taas onkin enemmän kuin tarpeeksi.

Abisko-1

Staring at the white digital screen pretending to be a paper and wondering what I did last year. Or the last decade. Enjoyed music A LOT, that's for sure; found love and almost lost it, found myself working too much but also growing my self-esteem as an architect, got cancer which unfortunately has been dominating my 2010's more than I would've liked. The long-term effects of treatment can be bad and some of them never defeated. But things get better in small steps. I've moved to a different city after the worst months, live in a beautiful flat with my dearest and have learned so, so much.

I have my pop culture, my dancing and other hobbies, my furballs and husband-to-be. I will continue to enjoy things I love, try to not work so damn hard, take care of myself and my sleeping rhythm and cherish my dreams. Those will make a fine new year. A fine whole new decade.


P.S. Musically, our recap of 2019 and expectations for 2020 are up on Alice & June!

2019/12/14

3x Ahtinen + Donner

Joskus vuosia... who am I kidding, siis vuosikymmeniä sitten mielsin sarjakuvat Aku Ankaksi, Mustanaamioksi, Karvikseksi ja Tintiksi. Vanhat, rommia juopottelevien merirosvojen ja auervaarojen kyllästämät Muumit olivat jotain muuta, vaikken sitä silloin osannut sanoiksi pukeakaan. Kolme viimeksi mainittua kävivät hyvin tutuiksi, kun joku sarjiskirja tai kokoelma oli kokoajan kirjastosta lainassa.

Myöhemmin aikuisiällä opin, että sarjakuvat voivat olla muutakin. Ne voivat olla kokonaisia romaaneja, kertoa tarinaa samanlaisin yksityiskohdin ja kaarin kuin tekstimuotoisetkin teokset. Sarjakuvilla on yksi kiireiseen elämäntahtiin soveltuva, ehdottoman hyvä puoli: ne ovat nopealukuisia. Yhden kirjan lukee helposti yhdessä illassa. Toisaalta sarjiksissa on kerroksia, niitä voi lukea uudelleen painottamalla tulkintatapaa - lukeeko nopeasti yrittäen hahmottaa kokonaisuuden, keskittyykö nyansseihin vai kuvalliseen kerrontaan. Siksi ne voi myös kahlata läpi uudelleen ja uudelleen.



Ahtinen_Donner-1

Lauri Ahtinen - Homepäiväkirja
Jo (ainakin omassa kuplassani) jonkinlaiseen kulttimaineeseen noussut Homepäiväkirja kertoo Ahtisen omakohtaisesta kokemuksesta hometalon kanssa kamppailusta, väritettynä toki. Aihe on suomalaisessa kirjallisuudessa toisaalta uniikki, mutta samaan aikaan se koskettaa tavalla tai toisella valitettavan montaa suomalaista. Kerronta on pikkutarkkaa, polveilevaa ja sekopäistäkin, siis tyyliä, joka on sekä kirjailija- että kuvaitaiteilija-Ahtiselle ominaista. Ja samaan aikaan se myös sopii aiheeseen loistavasti. Nimittäin elämän rakoillessa homekurjuudessa, missään ei ole mitään seesteistä.

Lauri Ahtinen - Elias
Päivittäisessä arkielämässään Ahtinen opettaa maahanmuuttajia valmistavalla luokalla yläkoulussa. Omat kokemukset ja haastattelut (niin turvapaikanhakijoiden kuin asiantuntijoidenkin) ovat olleet pohjana teokselle, joka kuvaa Suomeen tulevan sotaa pakenevan pojan yritystä sopeutua kylmään pohjoisen maahan, joka ei ole erityisen luokseen kutsuva. Koti-ikävä ja toisaalta sotaan palaamisen pelko syövät ihmistä helposti sisältä. Kuvitus tukee tunteiden myllerrystä, sillä se on tummanpuhuvaa ja koskettavaa.

Lauri Ahtinen - Eropäiväkirja
Mitä tapahtui hometalosta selviämisen jälkeen? Tuli ero, uusi rakkaus, pelko lasten selviämisestä, huumaannuttavat kesäyöt, syyllisyys ja miljoona muuta erilaista eri suuntaan repivää tunnetta. Niin ikään autofiktiota oleva, tänä vuonna ilmestynyt teos on vieläkin samaistuttavampi kuin Homepäiväkirja - kaikki eivät ole kärsineet epäonnistuneista asuntokaupoista, mutta lähes kaikki ovat joko eronneet tai rakastuneet tai molempia. Sarjakuvaromaani on paljas, vaikka täytyy muistaa, että jokaikinen lause ei ole totisinta totta. Se helpottaa lukemista myös silloin, kun tuntee kirjan päähenkilöt oikeassa elämässä.

Ulla Donner - Sontaa
Alunperin ruotsiksi ilmestynyt teos kuvaa mainostoimistossa myllerryksen keskellä olevia nuoria tyyppejä, jotka alkavat hankalan päivän jälkeen afterworkeilla pohtia töitään ja koko elämäänsä. Mihin he voivat itse vaikuttaa ja mihin kaikki johtaa? Onko tulevaisuus yhtään loisteliaampi? Onko kaikki pelkkää uutta innovaatiota, vai samaa vanhaa? Minkälaisen osan annamme työlle ja ammatille identiteettiä rakentaessamme? Takakansitekstin mukaan "Sontaa kertoo kapitalismista, perunoista ja halusta vetää itsensä vessasta alas". Mainostoimisto on tässä tapauksessa kulissi, jonka tilalle voi vaihtaa lähes minkä tahansa luovaa ja/tai siistiä sisätyötä tekevän työpaikan. Siksi kirjasta löytyikin hulvattomuutta tällaiselle arkkitehdille, joka painii joka päivä alati kiristyvien aikataulujen kanssa.

Ahtinen_Donner-2

Here are a few Finnish graphic novels I've read recently (or a year ago, or something). There's three from Lauri Ahtinen - Homepäiväkirja ("mould diary") is about a real estate deal gone bad when the family home turns out to be mouldy and unlivable,  Elias is about a refugee boy who tries to fit in a Northern European country (the story is based on interviews from both refugees and specialists) and Eropäiväkirja ("divorce diary") is sort of a sequel for Homepäiväkirja, except this time it's all about divorcing despite all efforts and finding a new love. Both the diaries are part fictional autobiographies. Ulla Donner's Sontaa ("crap") is about a bunch of workers at an advertising agency. It awakes questions about what kind of work is meaningful and how much space do we give our professional lives in forming our identities.

Too bad they're not translated into any other languages, although the last one is originally written in Swedish ("Skiten"). Maybe one of these could still work as a Christmas gift for a Finnish-speaking friend, yes?

2019/11/17

And she counted the spiders as they crawled up inside her

Syksyn pimeiden iltojen hiipiessä muutamat asiat alkavat kiinnostaa enemmän kuin edeltäneinä kesäkuukausina. Yksi perinteisen villasukat-ja-kirja-tai-leffa-kombon ohella houkuttava asia on noituus. Joskus se tarkoittaa paluuta Harry Potterin maailmaan sadatta tuhannetta kertaa, joskus inspiroitumista tummasta estetiikasta, joskus noitabileitä. Kun tänä vuonna löysin ikuisuudelta tuntuneen etsinnän jälkeen lapsuuden kivikokoelmani, olin enemmän kuin innoissani.

Autumnly energy stones-9

Energiakivet, puolijalokivet, hihhulikivet, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kivillä, kuten kaikella muullakin tässä maailmassa, on oma energiansa, värähtelynsä, jonka moni uskoo vaikuttavan olotilaan parantavasti. Tarvittaessa kivet johdattelevat vaikeissa päätöksissä tai antavat voimaa hankalissa tilanteissa. Kivet liitetään herkästi noituuden lisäksi enkeli- ja yksisarvishoitoihin, siis kaikkeen, jota ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan ja jota pidetään lähinnä humpuukina. Kivien parantavaan voimaan on kuitenkin uskottu useissa eri ikiaikaisissa kulttuureissa aina Egyptistä  Kreikkaan ja Kiinaan.

Mutta jos kivien värähtely onkin olematonta, haittaako se, jos pieni kaunis kapistus tuo voimaa päivään? Vaikka vain ajatuksen tasolla? Tuskinpa. Uskomusefektinsä lisäksi kivet toimivat koristeellisina esineinä kotona tai koruna kaulassa. Oman kivensä voi valita joko intuitiolla tai tietyn tarpeen mukaan. Itseäni vetää puoleensa tietyt värit ja muodot, ja se on aivan yhtä hyvä tapa valita kivi kuin mikä tahansa muukin. Kun tiedän, että edessä on hankala työpalaveri, valitsen päiväksi taskuuni negatiivisuutta poistavan mustan turmaliinin tai itsensä hyväksymistä, rakkautta ja armollisuutta hohkaavan ruusukvartsin. Kun haluan edesauttaa hyviä yöunia, laitan tyynyn alle ametistin. Kivet ovat loistavia apuja myös meditointiin.

Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka uskovat näkymättömän maailman olemassaoloon. Niihin, jotka ovat liian herkkiä kokeilemaan koskaan Ouija-lautaa tosissaan. En myöskään ole koskaan polttanut mustia kruunukynttilöitä, sillä pelkään houkuttelevani niillä paikalle jotain, mitä en toivo. Samaan aikaan olen silti harmissani, etten ole koskaan nähnyt mitään kummitukseen viittaavaakaan (tosiasiassahan jos niin kävisi, pissaisin varmaan housuuni). Muita henkimaailman oikkuja vastaani on kyllä osunut. Kivet ovat tähän kaikkeen luonnollinen jatkumo, olkoonkin, etten lapsena tajunnut niiden energioista mitään.

Autumnly energy stones-10Autumnly energy stones-3Autumnly energy stones-6

Taannoin luin artikkelin Yhdysvaltojen Salemissa järjestettävistä noitaretriiteistä (Salemissa tuomittiin aikoinaan useita noitia kuolemaan vainojen seurauksena. Salem on toki myös Sabrina The Teenage Witchin kissa, heh.). Uusnoituudesta ja sen kautta itsensä tutkiskelusta ja rauhoittumisesta povataan uutta hyvinvointitrendiä. Yksi suosiota nostattavista asioista on me too -kampanja, sillä esim. uuswiccassa feminismi on keskeisessä roolissa (vaikkakin on syytä erottaa wicca ja noituus toisistaan, sillä kaikki wiccat eivät ole noitia ja toisinpäin - tällä mainitsemallani uusnoituudella ei myöskään ole sinänsä mitään tekemistä esim. Afrikan heimojen harjoittaman noituuden kanssa, toim.huom.). Myös maapallon kuuntelu ja luonnon kunnioittaminen ovat asioita, joihin tämän hetkisestä ilmastokriisiä potavat haluavat tarttua. Uusnoituudessa palataan takaisin osaksi luontoa sen sijaan, että elettäisiin siitä irtautuneena. Mielestäni jokainen saa uskoa mihin haluaa ja harjoittaa omaa uskomustaan niin kauan, kun siitä ei ole muille haittaa tai harmia. Myös wiccan yksi keskeisistä sanomista on "An it harm none, do what you will".

Kenenkään ei silti tarvitse kääntyä täysveriseksi pakanaksi, vaan voi etsiä oman tasapainonsa. Joillekin maallisen ja hektisen arjen vastapainoksi sopii sunnuntaikirkko, joillekin jokailtainen jooga ja meditointi. Joillekin pienet modernin noituuden aspektit voivat tuoda rauhan. Valitsit minkä tahansa, taikuutta on silti ympärillämme kokoajan - silloin, kun puhallat kynttilät sammuksiin syntymäpäiväkakustasi ja toivot jotain, kertomatta toivetta kellekään (sillä silloinhan se ei toteudu) - silloin, kun tiputat uudenvuodentinasi kylmään veteen ja ennustat tulevaa vuotta tinamöykkyjen varjoista - sekä silloin, kun otat onnea tuovan kynäsi mukaan tärkeään tenttiin. 

Taianomaista syksyä siis!

Autumnly energy stones-5Autumnly energy stones-4Autumnly energy stones-7


Modern witchcraft - what an intriguing topic! It's these ever so dark autumn days and nights which make me want to dive into spell-binding more than usual. I don't identify in any way as a witch, a Wiccan, or anything that sort really. But I do believe in the unseen universe around us. I'm too afraid to try the Ouija board for real, I'm too afraid to burn black candles in case I summon something evil by accident. But at the same time I'm disappointed I've never seen a ghost. And when I found my childhood gem stones after searching for them for ages, I was more than happy.

Stones have energy, yes, like everything in the World does. Some people believe they have healing powers - those beliefs actually go way back to ancient cultures and religions, like such in Egypt, China and Greece many hundred years ago. I do hate when people think that angel or unicorn therapy cure diseases and they rely on them instead of Western medical care. But I do believe Western medicine has its cons when it comes to considering human beings as a whole. It takes into account only the things that can be seen, not the ones that can't be measured. In that sense, besides going to a doctor, will a small stone in your pocket harm you or someone else? If it gives you strength, calms your mind and helps you make decisions, is it bad? I thought so. And in any case, they are beautiful artefacts on your bedside table.

I recently read an article about witchcraft retreats in Salem, US, and the growth of their popularity. In the midst of this climate crisis and other unfortunate happenings in the World, it's just natural to turn towards some sort of spirituality. And so modern witchery is gaining fans. For example, a modern Wiccan is most probably a feminist and a nature lover. Wicca is all about getting close to nature again and honouring it, instead of being separated from the Earth. Of course Wicca is just one aspect of modern paganism, and should not actually be mistaken as witchcraft. Not all Wiccans are witches and vice versa.

I think one can believe in whatever they want, as long as it does no harm to oneself or others. Whether in this hectic World you need you Sunday church, a long yoga and meditation or a bunch of gem stones to calm down and recollect your energy, do it by all means. Choose whatever works for you. Magic is in any case all around us - it's in the wish you make when blowing candles on a birthday cake - it's in the New Year's Eve resolutions and prophecies - it's in the lucky pen you use when taking a tough exam.

So have a magical autumn y'all! 

2019/10/27

Look, I'm reading

Lukeminen on tänä vuonna takunnut. Tai siis, takunnut lähinnä kesällä ja syksyllä, keväällä ja talvella kyllä tuli luettua. Kuten alla olevat kolme teosta. Ne yhdistyvät toisiinsa jollain tapaa löyhästi aiheillaan, naispääosillaan, kansien värien kautta ja sillä, että ne ovat kaikki tänä tai viime vuonna ilmestyneitä esikoisteoksia. Kerronnaltaan ne ovat kaikki hyvin erilaisia.


Ehkätänäkesänäkaikkimuuttuu


Sisko Savonlahti - Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


”Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.”
Näin ajattelee nuori nainen asunnossaan, jonne kantautuu ihmisten kiljunta Linnanmäeltä. Kohta on kesä, ja on aika päästä erosta yli. Täytyy nousta murheen alhosta, täytyy löytää työpaikka, täytyy rakastua, täytyy käynnistää positiivisuuden kierre.

Mutta pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa? Mistä tietää, mitä itse haluaa? Niin paljon kysymyksiä, ja usein houkuttelevimmalta tuntuu huonekasvien pintamullan tarkkailu, ystäville tekstaaminen, sipsidipin sekoittaminen ja makuuasento hintavan vuokra-asunnon parvekkeella.

Kuinka hänen käy?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu yhdistelee oivaltavasti kepeää huumoria ja melankoliaa. Se on suora ja tarkka kuvaus herkästä kaupunkilaisarjesta.




Sisko Savonlahden esikoisteos on ollut valtavan suosittu, ja syystäkin, onhan sitä sanottu sukupolvensa ääneksi. Pari-kolmekymppisten pätkätyöt ja taloudellinen turvattomuus, elämän suunnan etsiminen (aiempien sukupolvien mielestä päätön haahuilu) sekä maailman tila ovat kaikki seikkoja, jotka piirtävät meille 1980-luvulla syntyneille ääriviivoja turhankin tarkkaan. Kun tulevaisuus on häilyvä, on vaikeaa tietää, mitä haluaa.

Löysin kirjasta samaistumispintaa enemmän kuin odotin, mikä luo henkilökohtaista suhdetta kirjoitettuun tekstiin - tuo Aleksis Kiven kadun S-market, siellä minäkin kävin usein! Pelkästään takakannen maininta Linnanmäeltä kantautuvista kiljumisista nostatti valtavan nostalgian aallon. Helsingissä asuin käytännössä Lintsin takapihalla. Vaikka kahviloiden ja puistojen mainitseminen nimeltä tuo tapahtumat lähelle lukijaa ja antavat realistisen pohjan kaikelle, alkaa namedroppailu jossain vaiheessa ärsyttää ja tuntua päälleliimatulta. Haluaisin myöskin ajatella, että ihmissuhteeni eivät ole ihan sellaista soppaa, kuin kirjassa.

Teoksen kerronta ei ole mitenkään erityisen nokkelaa, mutta aina ei tarvitsekaan. Kevyehkö lukeminen vei mukanaan ja houkutti sipsien ja dipin ääreen. Mitenkään erityisenä en kirjaa kuitenkaan pidä, enkä ole varma, lukisinko sitä uudelleen. Vanhana mummona voisi kyllä olla mahtavaa palata näihin muistoihin ja tunnelmiin.


Vaimonivasenrintajamuutasairasta


Mikko With - Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta


Kolmen alaikäisen lapsen perusterveellä äidillä todetaan kuukauden sisällä kaksi eri syöpää. Miksi lapset luulevat syöpää koiranpennuksi? Perutaanko Kreikan matka? Voiko sytostaattikrapulassa imuroida? Täytyykö miehen lopettaa harrastukset? Saako seksiä ajatella? Milloin pääsee takaisin töihin? Mikä suunnistusrata kannattaa valita terminaalivaiheessa? Olisiko polttohautaus kiva? Paljonko vielä on aikaa?

Tiinan rinta- ja munasarjasyöpä diagnosoidaan syksyllä 2008. Pian hän alkaa kirjoittaa suosituksi nousevaa blogiaan Vasen rintani ja muuta sairasta. Leikkauksia ja hoitoja seuraa kaivattu arki, jonka uusiutuva tauti katkaisee. Perinteisten keinojen ohella kokeillaan uutta geenilääkettä. Syöpä tulee osaksi hyvää elämää aina viimeiseen päivään asti.

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on Tiinan miehen Mikon kirja. Tositarinaa kerrotaan kirjassa kaunistelematta sekä Tiinan että Mikon näkökulmasta kahdeksan vuoden ajan. Välillä naurattaa ja välillä itkettää. Lääkärinlausunnoista poimitut otteet tuovat mukaan myös hoitavan tahon näkemykset.




Jos olisin asunut Oulussa saadessani oman rintasyöpädiagnoosini, olisin ehkä tuntenut Tiinan. Moni tunsi. Kirja koostuu Tiinan blogimerkinnöistä vuosien ajalta sekä Mikko Within omista ajatuksista ja tapahtumien peilaamisesta. Tiina kirjoitti hersyvällä tavalla vaikeista asioista - sarkastisella, mutta samalla aidosti positiivisella meiningillä. Mieleeni tuli monta kertaa kysymys, onko negatiivisuus taitavasti piilotettu vai eikö sitä vain ole. Moni asia tuntui itselläni huomattavasti pahemmalta, kuin miltä se kuulostaa Tiinan tekstien kautta. Ajoittain teki mieli sanoa, että ei se kaikilla noin helppoa ole. Rintasyöpää pidetään yleisesti "helppona syöpänä", vaikka se on yhtälailla syöpä kuin muutkin, eivätkä kaikki siitä selviä. Hoidot ovat yhtä kamalia kuin syövissä yleensä, olkoonkin, että jokaisen tauti ja polku on erilainen. Tuntuu, että siinä mielessä tämä kirja ei muuta tuota ihmisten harhaista käsitystä. (Disclaimerina: rintasyöpähän ei Tiinaa lopulta vienyt, vaan se toinen.)

Lukiessa sai nauraa moneen otteeseen. Musta huumori on laji, jota sairastunut viljelee paljon, sillä se on selviytymiskeino. Loppu on tiedossa alusta alkaen, mutta silti viimeisiä kappaleita sai tihrustaa kyynelsilmien läpi huutoitkun säestäessä. Tärkeä kirja, ei heikkohermoisille.


Viimeinenkirjani


Astrid Swan - Viimeinen kirjani


Syöpään sairastunut äiti katsoo kuolemaa silmiin, ja pelon takaa kuultaa toivo.
Teosto-palkittu musiikintekijä Astrid Swan käsittelee muistojensa ja päiväkirjojensa kautta turvatonta lapsuuttaan, taiteilijaksi kasvamista, rakkautta sekä sitä, miten ihmeellisellä tavalla kaikkea kannattelee innostus elämästä.




Kirja on kirje lapselle, muisto, mikä jää, kun lopulta joskus tulee se viimeinen päivä. Teos ei ole elämäkerta perinteisessä merkityksessä - kerronta ei ole kronologista, eikä siinä kerrata elämän käännekohtia tai selosteta arkea pragmaattisesti, vaan enemmänkin jaetaan koettuja tunteita suodattamattomana ja pohditaan tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia. Rehellisyys ja välittömyys ovat jopa pelottavan voimakkaasti läsnä. Syöpää sivutaan tämän tästä, mutta se ei missään nimessä ole pääosassa.

Kronologian puute aiheuttaa aluksi hämmennystä, kun ajat ja paikat hyppelevät omalla logiikallaan, omia aasinsiltojansa pitkin. Pian kerronta kuitenkin rauhoittuu ja Swanin ajatuksenjuoksuun pääsee kiinni. Yhtä tärkeää kuin itse tarinan päästäminen ulos, on sanojen muoto ja järjestys. Lukijan annetaan makustella ja nauttia kauneudesta. Asioita ei tarjoilla valmiina hopeisella tarjottimella, vaan täytyy osata lukea myös rivien välistä.

Lopulta teos koukutti toden teolla (pidin ehkä eniten 70-luvun rock-huuruja huokuvista Amerikan-pätkistä sekä ehdottomasti lopusta). Ja koska lukijaa ei päästetä helpolla, kirjaan tekee mieli tarttua uudelleenkin. Yhtäaikaisen ajankuvan ja ajattomuuden kautta siitä voivat nauttia tulevatkin sukupolvet.



I haven't been reading much after summer, which is a huge pity. Somehow I've been drained from all energy and books haven't seemed so interesting to me, even though dark rainy evenings are just calling to snuggle under a blanket with a heavy novel. (Ok this might have something to do with the fact that I've been binging on too many tv series lately.) Here are three books I read last winter or spring, all written by first-time Finnish novelists.

2019/10/13

Maailman reunalla

Hengissä ollaan! Toistan itseäni jo surullisen paljon, mutta kesä katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Kalenteri täyttyi yhtäkkiä töistä, viikonlopun pakoretkistä Helsinkiin keikalle tai kohti pohjoista metsää ja kullankeltaisten lehtien ihailusta - lehtien, jotka ovat jo liian paljon leijailleet maahan. Tai lätsähtäneet räntäsateen mukana, kuten tänään.

Juttuja on kyllä tulossa, mutta tässä vaiheessa tyydyn vain jättämään tämän kuvan tähän. Yötön yö Ruotsin Abiskossa kilometrin korkeudessa, ai että.


Abisko



I'm alive! And beginning to sound like a broken record, but the summer vanished as quickly as it came. Suddenly the days were full of work, small escapes to gigs in the South or woods in the North and just admiring golden yellow leaves - only to see them fall down in clumps. Today it rained sleet. Ugh.

Getting some real posts up later, but right now I'm just gonna leave this pic here. Nightless night at Sweden's Abisko national park, 1000 metres above sea level.