Bloggari lomalla!

Tämä tyttöpä se lähtee New Yorkiin! Turha siis odottaa minkäänlaista eloa tässä blogissa puoleentoista viikkoon. Senkin jälkeen aktiivisuus riippuu täysin jet lagista, sen aiheuttamista harhoista (mitä, oonko mä jo Suomessa?) ja siitä toipumisen tuskasta. Ainiin, ja täpötäyden matkalaukun raahaamisen aiheuttamien lihaskramppien elpymisvauhdista. Mainitsinko, että asun hissittömän talon neljännessä kerroksessa? Ja että kerroskorkeus on kolmen metrin luokkaa? Ja että muutama vuosi sitten parin viikon Euroopan exculta palatessa tuo samainen laukku painoi 32 kiloa? Jep.

Mutta jotta te, rakkaat lukijat, ette tuntisi jäävänne täysin rannalle ruikuttamaan, kokosin NYC-aiheisen playlistin pääsiäisen ja vapun viettonne ratoksi. Syökää paljon suklaamunia ja nauttikaa keväisestä säästä! Palataan ensi kuussa :)

New York, New York

p.s. Älkää kirjoittako weheartitin hakulootaan sanaa luggage, ellette halua kuolla kateudesta ja kuolaamisesta kasaa aivan ihania vanhoja matkalaukkuja ja muita kapsäkkejä kohtaan. Huokaus.
p.p.s. Älkää myöskään poissaollessani olko liian ahkeria kirjoittamaan, jookosta. Laskeskelin tuossa, että seuraan Bloglovinin kautta noin sataaviittäkymmentä blogia, enkä edes halua tietää, kuinka monta miljoonaa päivitystä odottaa lukijaansa kun palaan...
p.p.p.s. Rakkaus. Soinut repeatilla koko viikon.

Kuva

Ulver - It Is Not A Sound

Norjalainen Ulver on kaikessa kaoottisuudessaan kuulunut lemppareihin muutaman vuoden, mutta vasta viime vuonna pääsin näkemään sen livenä. Silloinkin tosin vain parinkymmenen minuutin ajan, sillä Flow'n aikataulussa oli pieniä päällekkäisyyksiä. Jo tuo lyhyt aika vakuutti minut täysin bändin livekyvyistä, ja niinpä uutta keikkaa jäätiin odottamaan kieli pitkällä. Black metalia, ambientia ja elektronisia elementtejä suvereenisti yhdistävä livekokemus odottaa tänä iltana Nosturissa.

Tänään siis tätä, huomenna jotain ihan muuta ;)

...Upotuspa ei toimi, mutta klikatkaa kuvaa (joka on täältä) niin pääsette biisiin!

Den Döda Vinkeln

Ibland får jag en främmande lust att prata eller skiva bara svenska. Jag har inte pratat svenska i många år, även i Stockholm talar jag vanligen engelska därför att min svenska är tyvärr inte så bra (kuten kaikki voivat tästäkin tekstistä todeta). Framför allt det riktigt svensk språket låter ganska roligt. Finlands svenska inte så mycket. Den ensam barriär mellan mig och att man talar svenska är vokabulär. Jag minns ingenting! Just nu avverkar jag ilmainensanakirja.fi så att alla ord här skulle inte se ut som hemsk.

Okej och det här är ganska... hård och tröttande. Så sluger jag för dagen och byter till finska igen :D

*

...Niin ei minulla mitään asiaa ole, teki vain mieleni kirjoittaa ruotsiksi, vaikka menikin vähän miten sattuu :)  Tässä on lievää kiirusta ollut viime aikoina, eikä ihan heti ole helpottamassa, mutta eipä tarvitsekaan. Ruotsin sijasta pitäisi sitäpaitsi kerrata engelskaa, sekin kun tuntuu välillä olevan turhan paljon hukassa. Lukemisessa ja kirjoittamisessa ei ole ongelmaa, mutta miten kummassa sitä alkaa aina änkyttää, kun pitäisi vaikka jollekin turistille neuvoa miten päästä paikasta a paikkaan b?

Ja jottei nyt menisi ihan pelkäksi höpöttämiseksi, isketään tähän vähän ruåttalaista musaakkia joohan.

2011 / Huhtikuu

Huhtikuu on jo pitkällä, mutta juuri ja juuri ehdin tämän kuun puolella vielä esitellä kalenterin komistuksen...   

 

Ewan McGregor

Täpärästi juuri ennen aprillipäivää vuonna 1971 syntynyt Ewan Gordon McGregor on ehdottomasti lempiskottini. 16-vuotiaana hän jätti Crieffissä käymänsä koulun kesken ja lähti pyrkimään kohti unelmaansa näyttelijänä, mistä saamme kiittää hänen kannustavia vanhempiaan. Ewan ponnahti suureen suosioon Irvine Welshin romaaniin perustuvasta huuruisesta Trainspottingista. Edinburghin huumeskenen pyörteissä painiskeleva elokuva on kulttiklassikko, jonka Choose life. Choose a job. -mantran jokainen yhdeksänkymmentäluvun teini osaa ulkoa. Ewan on kuitenkin tehnyt muitakin hienoja rooleja esimerkiksi leffoissa Velvet Goldmine, Big Fish ja The Ghost Writer. Ja onhan herra myös 2000-luvun Obi-Wan Kenobin ilmentymä. Ewanin intohimoihin kuuluu muun muassa moottoripyöräily, ja hänen maailmanympärimatkastaan pyörän päällä istuen on tehty tv-sarja Long Way Round. Karismaattinen ja arvostettu näyttelijä ei ole villeistä harrastuksistaan huolimatta juorulehdistön silmätikku, vaan ollut naimisissa vaimonsa Eve Mavrakisin kanssa jo yli 15 vuotta. Parilla on kolme tytärtä, joista yksi on adoptoitu Mongoliasta. Ewan on nimittäin myös UNICEFin hyvän tahdon lähettiläs. Ei siis missään nimessä mikään turhan jätkä!

White Lies @ Circus

Täpötäysi Circus. Silmiä polttelevat valot, yllättävän mukavalta kuulostanut Iconcrash sekä humalaisista ihmisistä ja lasinsiruista täyttynyt salin lattia. Uusin albumi Ritual ei ole vakuuttanut, joten odotukset White Liesia kohtaan eivät olleet järin korkealla. Siitäkin huolimatta, että tiesin bändin pystyvän euforiseen suoritukseen niin halutessaan.

Avausraita pistikin sitten jalat vipattamaan saman tien, soundit toimivat yllättäen todella hyvin eivätkä valotkaan enää sokaisseet. Pomppimisen tuoksinassa noussut hiki oli verrattavissa pariin vuoden 2007 hallikeikkaan, jotka taitavat tässä suhteessa olla kokemusteni kruunaamattomia kuninkaita (jos on kaksi paitaa ja päällimmäinen on selästä läpimärkä, se kertoo jo jotain). Supernam siis! Hauskinta mielestäni on se, että bändin lavaolemus on todella tyyni ja staattinen, jos ei huomioida McVeigh’n muutamia virnistelyjä ja välispiikkejä. Karisma huokuu silti läpi ja ne pienet hetket riittävät todistamaan, että bändillä on yhtä hauskaa kuin yleisöllä.

A Place to Hide

Holy Ghost

To Lose My Life

Strangers

E.S.T.

Is Love

The Price of Love

Streetlights

Farewell to the Fairground

Peace & Quiet

Bad Love

Death

----

Unfinished Business

The Power & The Glory

Bigger Than Us

Setin parhaimmistoon kuuluivat vanhat hitit ja lempparit Farewell to the Fairground, The Price of Love ja Death. Ritualin tuotannosta puolestaan eniten lämmittivät Holy Ghost, Streetlights sekä viimeiset riehumiset kirvoittanut Bigger Than Us. Vaikka debyytti toimiikin omiin korviini huomattavasti paremmin kuin kakkonen, ei eroja biisien välillä huomannut livenä yhtä selkeästi kuin omista kaiuttimista. Ja taas se tuli todistettua – niin moni bändi sopii festareita paremmin klubille (olkoonkin sitten vaikka parjattu Circus), jossa intensiivinen tunnelma velloo massojen keskellä. Vaikka mielessäni kytee edelleen ärsyttävän ristiriitainen suhtautuminen koko yhtyeeseen kiitos liiallisten Interpol- ja Editors-vaikutteiden, osaavat valkoisten valheiden pojat tuoda elävän musiikin hurmoksen esikuviaan paremmin yleisön iholle. White Lies on nimenomaan livebändi. Sinänsä harmi, että levyt jäävät helposti turhan kylmiksi, mutta tällaisten iltojen ansiosta myös nauhoitetut versiot saavat uudenlaista potkua. Iltojen, jotka olisivat voineet jatkua loputtomiin.

Self-disgust is self-obsession honey

Saatte kaksi arvausta siitä, mikä tunteita nostattava kirja on loppusuoralla. Vinkkeinä kasa rokkenrollia ja uhmaa huokuvia mustavalkokuvia sanavalmiista ja älykkäästä miehestä, jota pidettiin yleisesti ottaen liian kauniina. Ja josta ei ole kuultu mitään sitten helmikuun 1995.

Pakko sanoa, että pelkään kirjan loppumista, ja olenkin jumahtanut viimeisen luvun keskivaiheille. En vain halua, että se päättyy! Kyse ei ole niinkään teoksen upeudesta tai kirjailijan taidokkuudesta, vaan siitä kaikesta pahasta, josta olisi halunnut Richeyta suojella. Tai jota vastaan taistelemiseen häntä olisi halunnut vahvistaa. Yleensä saan Manics-kuumeen kerran vuodessa, mutta tällä kertaa tämä on jo toinen vuoden sisään. Kolmas aalto on odotettavissa kesällä ennen Wanaja Festivalin keikkaa. Silloin aion kaivaa mustan puuhkan ja punaisen huulipunan kaapista ja rokata kaikille menneille vuosille.

Tänään sen sijaan pitäisi rokata vähän White Liesia. Vielä en osaa orientoitua keikkaan, kun nuo mokomat walesilaiset vievät kaiken huomioni. Yritys hyvä kuitenkin. Silti vielä sen verran on palattava menneisyyteen, että tuijottaa ensimmäisen ensimmäisen Manics-kosketuksen videoversiota.

Kuvat täältä.

The Twilight Singers - Gunshots

Tiistaina Tavastialla rokattiin. Jenkkilästä tuleva The Twilight Singers on alkanut Greg Dullin sooloprojektina, mutta muuttunut sitten pääasialliseksi musiikin ilmaisukeinoksi kera viiden studioalbumin, joista viimeisin julkaistiin viime vuonna. Indierockin kategoriaan uppoava poppoo on kiertänyt maailmaa erilaisilla kokoonpanoilla, ja onpa Mark Lanegankin ollut mukana.

Itse keikka alkoi ehkä hivenen kohmeisesti niin bändin kuin yleisönkin osalta. Muutaman kappaleen jälkeen oltiin kuitenkin jo päästy lämminhenkiseen meininkiin käsiksi, ja vauhti vain kiihtyi loppua kohden. Itse pidin kauniista alusta ja keskivaiheen biisivalinnoista eniten. En hyvällä tahdollakaan voi sanoa tuntevani tuotantoa hyvin, mutta jouset ja piano tuovat kitaravetoiseen rokkenrolliin kaivattua herkistelyä. Nam. Sen sijaan itse setin viimeinen (On the Corner) ja encoren viimeinen (Black Is The Color) tuntuivat meikälisen korviin omituisilta valinnoilta lähinnä siksi, että ne eivät edes yrittäneet kurotella samanlaiseen eeppisyyteen kuin useat muut vedot. Olisi luullut viimeisten kappaleiden olevan tajunnan räjäyttäviä. Keikka oli täysin Dullin juhlaa muiden jäädessä statisteiksi. Käheä ääni ei aina osunut nuotteihin ihan kohdalleen, mutta toisaalta se kuuluu tyyliin ja luo omanlaistaan tunnelmaa.

Anyhow, antoisa keikka, joka teki juuri sen mitä toivoinkin - kiinnostus bändiä kohtaan heräsi aiempaa enemmän :) Viikonlopun soundtrackiksi valikoitui yksi hienoimmista.

p.s. Levyhamstraajat, Poplaarissa on erinäisiä levyjä myytävänä! Minulle saattaa postissa olla tulossa pari vinyyliä... ;)

p.p.s. Lopettakaa niiden 100-listojen tekeminen! :D Ei vaan, mahtavaa, että blogimaailman ulkopuolelta tullut haaste on lähtenyt kiertämään ympäri maata ja siihen ollaan innokkaasti tartuttu :) Hienoa, hienoa. Nyt on vain sellainen pieni ongelma, että olen saanut kuunnelluksi 1,5 listaa ja yli 650 kappaletta odottaa vielä kuuntelijaansa. Käytännössä siis jotain 40 tuntia musiikkia... Olen saanut ne käytyä läpi ehkä juuri ja juuri juhannukseen mennessä, että kiitos vaan :D

Thrilling & not

Muutama enimmäkseen maaliskuun puolella katseltu jännitysleffa, joka sitten joko pisti ihon kananlihalle tai ei toiminut ollenkaan.

Flightplan

Saksassa työkomennuksella oleva kolmihenkisen perheen isä kuolee tapaturmaisesti. Äidille ja tyttärelle ei jää enää syytä jäädä maahan, vaan he palaavat synnyinsijoilleen Yhdysvaltoihin. Useiden kilometrien korkeudessa tytär kuitenkin yhtäkkiä katoaa. Ilmailualan insinöörinä työskentelevä Kyle Pratt tuntee koneen läpikotaisin, mutta ei silti löydä lastaan mistään. Epäilevä henkilökunta ja pienessä purkissa taivaalla liitäminen eivät auta tuskastuvaa äitiä, ja kauhu on hetki hetkeltä todellisempaa.

En odottanut elokuvalta suoraan sanottuna mitään. Jodie Foster on tunnettu pakokauhua ja viileää tyyneyttä sekoittelevista rooleistaan, mutta muuten en erityisemmin syttynyt aiheesta. Ainoa syy pätkän lisäämiseen katsontalistalle oli ystävämme Peter Sarsgaard. Leffa kuitenkin yllätti positiivisesti! Se onnistuu pitämään otteessaan ja jännityksessä yllättävän hyvin, eikä varmasti poista keneltäkään lentopelkoa tai klaustrofobiaa. Lähes mahdotonta mutta totta – loppuratkaisukin yllätti. Olen kai muuttunut putkiaivoiseksi sinisilmäksi, kun keskityn niin paljon hetkeen etten ehdi miettiä mahdollisia strategioita roolihahmojen kantilta katsottuna. No, parempi näin, ainakaan ei pilaa itseltäni yllätystä :) Sarsgaard on loistava kuten aina, ihanalle Sean Beanille sen sijaan eivät sleekin lentokapteenin roolit mielestäni sovi. Herran kuuluu olla rough ja tough, kunnianhimoinen eikä niin puhtoinen, siis aivan kuin Boromir.

Jumper

David Rice huomaa eräänä päivänä pystyvänsä teleporttaamaan itsensä minne tahansa maailmassa. Koulukiusatun surkea menneisyys on poissa, likviditeetin saa hyppäämällä pankkiholviin ja sieltä takaisin, eikä huolia tunnu olevan. Myös kouluaikojen ihastus Millie alkaa lämmetä. Joku kuitenkin haluaa Davidin hengiltä, eikä hän suinkaan ole ainoa…

Mielestäni näen harvoin huonoja elokuvia. Joko se johtuu valikoivasta mielenkiinnosta, säälistä tai siitä, että yleensä jokaisessa elokuvassa on edes jotain pientä hyvää. Pakko sanoa, että Jumperissa ei ole mitään hyvää. Jopa Hayden Christensen lähinnä ärsyttää (!!) sliipatulla olemuksellaan ja roolilla, jossa ei ole yhtään liikkumavaraa. Rachel Bilsonin Millie on varsin mitäänsanomaton, Samuel L. Jackson on tehnyt paljon parempia pahisrooleja, eikä juonessakaan ollut mitään kekseliästä. Sinänsä actionista, seikkailusta ja pienestä jännityksestä pitävälle Jumper varmasti menisi pienestä välipalasta, minä meinasin lähinnä tukehtua.

Constantine

John Constantine on etsivä, joka keskittyy demonien manaamiseen takaisin Helvettiin. Hänellä on omat syynsä erikoiseen ammattiinsa, onhan Helvetti hänellekin liian tuttu paikka. Kun Angela Dodsonin kaksoissisko Isobel tekee itsemurhan, herää epäilys teon autenttisuudesta ja Angela kääntyy Constantinen puoleen mystisen tapahtuman selvittämisessä. Vyyhdin purkautuessa John tajuaa, että demonit pyrkivät sopimuksen vastaisesti ihmisten maailmaan.

Oi, Constantine. Pätkiä tästä Hellblazer-sarjakuvaan perustuvasta elokuvasta olen nähnyt useasti, mutta vasta nyt sain sen sitten katsottua kokonaan – kiitos lievän Gavin Rossdale –hypetykseni tuossa parisen viikkoa sitten, köh. Gavin on siis elokuvan Balthazar. Leffa on sellaista kategoriaa, joka joko uppoaa tai sitten ei. Joillekin sci-fi ja erikoistehosteet ovat liikaa, sillä realistinenhan leffa ei missään nimessä ole (mikäli realistisuuden mittarina pidetään perinteistä draamaa). Itse koin Constantinen hyvin samanlaiseksi toisen Keanu Reeves –leffan, Devil’s Advocaten, kanssa. Mitä väliä jos demonit ovat vähän naurettavia, se ei ole elokuvan pointti! Pidin paljon Reevesin roolista, yllättäen myös Rachel Weiszista sekä tietenkin Rossdalesta. Myös Tilda Swintonin arkkienkeli Gabriel on ihastuttava. Visuaalisuus miellyttää ja kyllähän tämä raina kuuluu tietynlaisten kulttileffojen joukkoon, jos ei virallisesti niin minun päässäni ;) 

Shutter Island

Eletään vuotta 1954. Etsiväkaksikko kutsutaan Shutter Islandille tutkimaan saarella sijaitsevasta mielenterveysvankien laitoksesta hävinneen naisen tapausta. Henkilökunta vaikuttaa kuitenkin yllättävän yhteistyökyvyttömältä ja lähestyvä myrskykin katkoo yhteydet mantereelle juuri, kun US Marshall Teddy Daniels on luovuttamassa koko homman suhteen. Kotiinpaluun epäonnistuessa epäilykset heräävät, ja asiat alkavat saada ihan uudenlaisia käänteitä salaliittoteorioiden avustuksella.

Shutter Island oli viimeinen DiCaprio-Scorsese-yhteistyö joka minulla oli näkemättä, ja jostain syystä se venyi näinkin pitkälle. Sinänsä todella harmi, koska elokuvasta olisi varmasti saanut huikean kokemuksen suurelta valkokankaalta. Nyt tv-ruutu söi tehoa. Leffa on kutkuttava, jännittävä ja jälleen kerran loppuhuipennus tuli puun takaa. Leonardo DiCaprio osoittaa kerta kerralta olevansa kingi, eikä arvostusta ole nyhjäisty tyhjästä. Ben Kingsley on myös nousemassa kokoajan ylöspäin listallani. Scorsesella on taipumus venyttää ohjauksensa iiiiiihan hitusen liian pitkiksi, mutta toisaalta, kun muistaa olla vertaamatta samana vuonna ilmestyneeseen Inceptioniin (johon Shutter Island siis on ihmisten puheissa vertautunut useaan otteeseen), eivät hitaanlaiset kohtauksetkaan pitkästytä. Sen verran kuitenkin vertaan, että omaan makuuni Inception toimii pikkiriikkisen paremmin.

Kaikki kuvat allmoviephoto.com

Hold Your Colour

Sunnuntainen auringonpaiste sai kaivamaan karkkivärejä kaapista. Kevät! Ja kohta kesä! Vaikka tosiaan mainittu tuuli sai kyllä pitämään lapaset visusti kätösissä ja toivomaan, että olisi laittanut legginsien alle vielä villaiset vastaavat. Vaikka onhan se huhtikuussa ehkä vähän liioittelua. Mutta vilukissa mikä vilukissa.

Kävimme ystäväporukalla syömässä Memphisissä. Yllättäen en ollutkaan joukon ainoa ruokarajoitteinen, ja jotenkin näyttää siltä, että viimeistään syksyllä koko poppoo noudattaa luolamiehen ruokavaliota :D Paleoliittinen ruokavalio siis, tästä on ollut puhetta aiemminkin. Anyway, iloinen yllätys oli ruokalistalta löytyvä low fat&carb -osio! Annoksissa oli kyllä vielä esim. riisiä ja nuudelia, mutta halutessaan ne sai vaihdettua salaatiksi. Varsin nokkelaa. Karppailevalle pesco-vegelle vaihtoehtoina oli tosin ainoastaan tonnikala, joka oli kyllä hyvää, mutta eettisyydestä voidaan olla montaa mieltä. Memphisin listalla kuitenkin lukee, että tämä kyseinen tonnikala on fair, eli "pyydetty vastuullisella menetelmällä, eikä se ole peräisin uhanalaisesta tai ylikalastetusta populaatiosta". I truly hope so. Ainoa, mitä olisin annokseeni kaivannut, oli enemmän rasvaa ja tulisuutta tasoittavaa ainetta esimerkiksi dipin muodossa. Pitää ensi kerralla muistaa pyytää se erikseen!

Nyt vähän jutut hyppii, mutta väreistä puheenollen... Sekosin kynsilakkahyllyn äärellä. Mutta ei ole kyllä yhtään minun vikani, että Mavala julkaisee ihan liian monta herkullista sävyä yhtäaikaa, miten niistä muka osaa valita?!

Food in the Belly

Huomioita ruuasta:

1. Kotimaiset luomutomaatit on vaan jotain ihan taivaallista. Turskassa sen sijaan on liikaa ruotoja.

2. Pestolla ja juustolla saa mistä tahansa maukasta. Tosin meikä tykkää ihan muutenkin punajuuresta ja parsakaalista mutta ne, joille kyseiset kasvikunnan eliöt eivät maistu, kokeilkaa sitä pestoa ja juustoa! Niiden avulla söisi tasan varmasti pahviakin.

3. Ex tempore nälän tyydyttämiseksi väsätystä tofusalaatista tuli itujen ja oliivien avustuksella makoisa, vaikka soijatuotteet eivät edelleenkään oikein sovi vatsalleni.

4. Perussmoothiesta saa astetta pirteämmän erilaisilla lisukkeilla! Karhunvadelmat ovat listan number one.

5. Tosin tuoreet punaiset vadelmat eivät nekään ole yhtään paha vaihtoehto, etenkään iltapalaksi.

6. Kyllä se suklaakin maistuu... Paitsi maitosuklaa maistuu nykyisin aikalailla scheisselle, ja pistää mahan sekaisin. Tummaa sen olla pitää. Uusi lempparini on Marabou Premium, joka on maustettu pekaanipähkinöillä ja merisuolalla. Normaalisti tumma choco pitää imeskellä, mutta tätä voi huoletta popsia samaan tahtiin rouskutellen kuin maitoversiotakin. Ehkei ihan kauhean hyvä juttu. Lindtin kirsikka+chili on aikas jännää, makean kirsikkaista ja tulisuus tulee sitten jälkimakuna. Ei pahaa sekään.

p.s. Elämäni ei oikeasti ole näin ruokakeskeistä. Ruoka nyt vain on hyvää ja menossa on innokas kokkauskausi. Kyllä se kuulkaas tästä taas laantuu.

Gylliksen eväät

...Otsikko kertoo kaiken. Ja se, että repesin kesken työpäivän täysin.

Bongattu naamiksesta kaverin seinältä, alkuperä tuntematon. Jatkamme aiheesta illemmalla...

Karppileipää

En ole syönyt leipää kunnolla aikoihin. Vehnän jätin viime toukokuussa ja sen jälkeen söin vain juureen tehtyä, hiivatonta ruisleipää. Lopulta sekin jäi, kun en kokenut leipää tarpeelliseksi ja jätin kaikki muut viljat, paitsi kauran. Nyt en syö sitäkään. Vaikka koen, että en todellakaan tarvitse viljan aiheuttamaa pöhöttynyttä oloa, leivän himo ja eväsleivän helppous eivät ole hävinneet. Niihinpä avuksi karppileipä!

Alkuperäinen ohje löytyy täältä, mutta alla oma variaationi, jota kokeilin ensimmäistä kertaa. Ohjeesta tulee 8 kpl namileipiä. Kannattaa tosin muistaa, että sämpylät ovat varsin kaloripitoisia, eikä niitä siis kannata vetää napaansa kilotolkulla. Mutta toisaalta niillä on täysin erilainen täyttävyysaste kuin vehnähötöllä! Hyvillä täytteillä kuten aurinkokuivatun tomaatin makuisella hummuksella, jääsalaatilla ja chevrellä niistä saa tuhdin evään, kasvisten kera suorastaan kokonaisen aterian.

4 kpl kananmunia

4 rkl rahkaa tai turkkilaista jogurttia

4 tl leivinjauhetta

3 dl mantelijauhoa (= kaksi 75g pussia)

0.5 dl sokerijuurikaskuitua hiutaleina (esim. Fibrex)

0.5 dl pellavansiemeniä

0.5 dl auringonkukansiemeniä

300g juustoraastetta

Vatkaa kananmunien rakenne rikki ja lisää joukkoon rahka/jogurtti. Yhdistä kuivat aineet ja lisää ne munarahkan sekaan. Sekoita tasaiseksi mössöksi ja lisää vielä juustoraaste. Tee pellille leivinpaperin päälle 8 taikinakasaa. Laita uuni lämpeämään 225 asteeseen ja anna leipien kohota pellillä sillä aikaa. Paista leipäsiä uunissa, kunnes pinta on kauniin ruskea (n. 10 min).

Leseitä ja siemeniä voi tietenkin lisätä oman maun mukaan, itse tykkäsin tästä yhdistelmästä :) Sokerijuurikashiutaleita käytetään yleensä gluteenittomassa leivonnassa tuomaan kuitua, psylliumsiemenien kuorista tehty jauhe taas tuo sitkoa ja kuohkeutta, vaikka tässä en sitä käyttänytkään. Leivät ovat kyllä niin superhyviä, että saa täyttävyydestä huolimatta varoa ylisyömistä!

Another Bag of Bricks

Päivän kirpparisaalis! Parhautta on vaalea nahkainen saddlebag, jollaista olen himoinnut jo ihan liian monta vuotta - ja nyt se on minun ♥ Ja vielä niinkin huokeaan hintaan kuin 13 euroa, eBayssahan vastaavia pyörii jatkuvasti, mutta hinnat etenkin postikuluineen nousevat helposti useampaan kymppiin. Laukkuun mahtuu järkkärikin. Luvluvluv!

Muita kivuuksia ovat Aarikan peltipurkkisarjaan kuuluva maustesirotin, vanhat valokuvat askarteluja varten sekä punainen purkkisarja. Niissä viehättivät lähinnä venäjänkieliset tekstit, itse kuviointi ei niin nappaa. Taitavat siis piiloutua kaappiin sen järjestystä ylläpitämään.

Ulkona on mahtava auringonpaiste, mutta myös niin hillitön tuuli että järki lähtee. Perussunnuntaifiilis uhkaa vallata alaa, joten toivon, että iltaiset treenit piristävät. Sitä ennen voi kuunnella vähän The Nationalin parhaimmistoon kuuluvaa kappaletta. Tulee nimittäin kakkosena heti Mr. Novemberin jälkeen.

Death Cab For Cutie - You Are A Tourist

Jaaha, unohdin ajastaa viikonlopun soundtrackin aamuvarhaiselle, joten tulee vasta nyt. Mutta tästähän se viikonloppu varsinaisesti vasta alkaakin! Allekirjoittaneella takana salitreeni, nykyisyydessä väsymys ja poikkikulutetut lihakset ja lievä kofeiinin himo, tulevaisuudessa töitä ja ystävien näkemistä. Eiköhän se tämäkin loppuviikko häviä kuin hujauksessa. Muuten, jos pk-seutulaisilla on halua asioida keskustassa muutenkin kuin keltaisten kassien toivossa, suosittelen Reuse Republicia Kampin kauppakeskuksen toisessa kerroksessa! Itse ostin Heidiltä ihan liian söpön mekon, joka tosin jäi vielä taiteilijalle pientä fiksausta varten.

Mutta siihen soundtrackiin. Death Cab For Cutie, jenkkinelikko, tuli tutuksi joskus Transatlanticismin ja Plansin aikoihin. Indierock taipuu välillä vahvasti shoegazingiin, mikä tietysti sopii herkkistytölle vallan mainiosti. DCFC on yksi niistä bändeistä, jotka vaan on vielä joskus nähtävä livenä. Edellinen levy Narrow Stairs oli ehkä turhan tuttua kauraa ja tuntui hivenen paisutellulta sisältöönsä nähden, mutta toukokuussa julkaistavan uuden pitkäsoiton ensimmäinen sinkkulohkaisu kuulostaa taas varsin hyvältä (vaikka ehkä vähän radiopoppimaiselta, hmm). Nam nam.

Sara - Tanssiin

Vuosien saatossa hevimmästä setistä hieman kevyempään soljunut Sara olisi tänään keikkailemassa Le Bonkissa. Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, etten ennakkoajatuksista huolimatta sittenkään jaksa raahautua paikalle - ulkona sataa, minua väsyttää, treenit loppuvat vasta yhdeksältä ja keikka alkaa kymmeneltä ja huomenna olisi aikainen herätys (taas, pirun Hullut Päivät). Sinänsä harmi, mutta toisaalta olen nähnyt Saran niin monta kertaa, ettei yhden keikan väliin jääminen kaada maata. Paremmalla ajalla (kenties uuden levyn ilmestyttyä) sitten taas!

Pakko kuitenkin nakata tämä Kromi-lätyltä löytyvä biisi, joka aikoinaan sytytti rakkauteni bändiin.

Water for Elephants

Vanha mies seisoo keskellä pimeää parkkipaikkaa sateessa. Rekka-autoissa odottava kiertävä sirkus ei pääse lähtemään matkalleen uuteen kaupunkiin, ennen kuin Jacob Jankowski haetaan suojaan sisätiloihin, pois autojen tieltä. Epämääräiseen hengailuun on syy: sirkuksella on erityinen merkitys Jacobille. Sisällä yhdessä erään työntekijän kanssa turistessa vanhat valokuvat alkavat tuoda muistoja mieleen, ja Jacob alkaa kerrata elämäänsä suuren menetyksen, sen jälkeisen eläinlääkärinä ja sirkuskiertolaisena olemisen ja elämänsä rakkauden kautta.

Tarinassa, johon liittyy rakkautta ja kolmiodraama, ei sinänsä ole mitään uutta. Viehättävyys onkin näyttelijöissä ja puitteissa. Vaikka sirkustelu jääkin lopulta taustalle ja olisin halunnut nähdä esiintyvien taiteilijoiden arkea paljon enemmän, viehätti se todella. Alussa teltan pystytys toi väistämättä mieleeni Dumbon ;) Jännitys onnistui tiivistymään loppua kohti, mutta loppuratkaisuun oli ehkä hieman pettynyt. Odotin jotain muuta.

Pääpari, Reese Witherspoon ja Robert Pattinson, hoitaa roolinsa nätisti ja rutiininomaisesti, vailla kummempia yllätyksiä. Toisaalta, Witherspoonilta ikuinen lempparini tulee olemaan Cruel Intentions ja Pattinsonin tähänastisista töistä ehdottomasti Remember Me, joten en odottanutkaan mitään muuta. Jälkimmäisen täytynee kyllä tehdä vielä vähän töitä karistaakseen Twilight-imagonsa. Cristoph Waltz on loistava väkivaltaisuuteen ja hulluuteen taipuvana, mustasukkaisena sirkustirehtöörinä, ja elokuvan parasta antia. Ehdoton tähti on kuitenkin Rosie, oikeassa elämässä Tai, elefantti joka ymmärtää ainoastaan puolan kieltä. Itku meinasi päästä ja silmät oli suljettava, kun raukkaparkaa tökittiin terävällä kepillä!

Francis Lawrencen ohjaus perustuu Sara Gruenin samannimiseen romaaniin. Elokuva on pitkä (lähes kaksi tuntia), mutta silti tuntuu, ettei se riitä. Pätkä ei varsinaisesti ole kevyt, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa tai ylimääräistä, mutta ei se myöskään järkytä mieltä tarpeeksi jäädäkseen sinne pyörimään pitkäksi aikaa. Viihdyttävä se silti on, ja toiseenkin kertaan katsottava. Tahtoisin kovasti lukea kirjan, jonka uskon toimivan filmatisointia paremmin.

Water for Elephants ensi-illassa 22.4.2011.


Kuvat

Sata

Ystävä pyysi minua laatimaan playlistin sadasta parhaasta biisistä. Toistan: sata parasta biisiä. Mahdoton tehtävä!

Aiheeseen liittyy niin paljon problematiikkaa, että parempi aukaista solmut saman tien. Ensinnäkin, kaikkihan riippuu siitä, miten käsittää termin paras. Minulla ei ole kovin suuria vaikeuksia (öhm) käyttää lähes mitä tahansa muuta superlatiivia kappalelistojen muodostamiseen. Biisi voi olla maailmankaikkeuden herkin, menevin, pompittavin, itkettävin, nostalgisin, tunnelmallisin, huvittavin, riehuttavin tai kamalin, mutta paras on aivan liian laaja käsite. Mielestäni parhauteen liittyy muutakin kuin oma henkilökohtainen mieltymykseni – kappaleen pitää olla myös musiikillisesti ansioitunut tai muuten arvostettu, pelkkä oma viehtymykseni johonkin melodiaan ei välttämättä riitä. Tässä tietysti voisi vetää vastalauseet tiskiin ja sanoa, että senhän pitääkin olla minun mielestäni paras, ei koko maailman, mutta minusta kyseinen käsite vaatii myös objektiivisuutta. Enhän itse ikinä käyttäisi mistään musiikista oikeasti sanaa paras kuvaamaan sitä, koska mikään yksittäinen asia ei vaan voi olla maailman paras. Piste.

Sitten päästään seuraavaan ongelmaan: miten valita parhaat kappaleet? Listan teon ohjeiksi annettiin paitsi rajoitettu määrä sata, myös se, että jokaiselta artistilta saa olla vain yksi biisi mukana. Toistan: yksi biisi per artisti. Kääk! Nimittäin jos oikeasti laatisi sadan parhaan kappaleen listan, tulisi sille moneltakin bändiltä ehdottomasti useampi ralli. Se on fakta. Siten lista ei nyt oikeastaan ole ihan accurate. Mutta tavallaan tämä yksi-per-artisti-rajoitus oli toimiva, sillä sen ansiosta moni sellainen bändi pääsi listalle, joka ei muuten olisi sinne välttämättä mahtunut. Toisaalta myös Spotifyn rajoittunut valikoima tietyllä tapaa helpottaa valintaa. Jäin silti suuresti kaipaamaan esim. Sueden Filmstaria sekä Placebon ja Saran vanhempaa tuotantoa (olisin mieluusti valinnut  vielä paremmat kappaleet kuin mitkä listalle nyt päätyivät), Arcade Firea, Lapkoa, monesti aiemminkin mainittua Innpeachia, Daughter Darlingia, Lemonatoria, Fresh Body Shopia ja niin edelleen.

Ja miten valita biisit? Intuitiolla. Ihan täysin pelkästään intuitiolla. Se on ainoa toimiva keino, joskin viikon päästä laatisin ehkä eri fiiliksellä erilaisen listan, mutta se on sitten sen ajan murhe. Nyt kun mennään aikalailla klassikoilla ja joillakin vähän omituisemmilla lemppareilla. Muutamien bändien kohdalla aloin valinnan jälkeen vielä arpoa biisivalintaani niiden monien huippujen joukosta, mikä osoittautui kohtalokkaaksi – mitä enemmän asiaa miettii, sitä hankalammaksi päätöksenteko tulee! Arrrgh. Lopulta useammankin tuskailun jälkeen päädyin yleensä aina siihen alkuperäiseen, nopeasti sydämellä valittuun kappaleeseen. Sillä hetkellä se tuntui kuitenkin oikealta.

Mukana listalla sai olla niin vanhoja suosikkeja kuin uusiakin. Tosiasiassa lista koostuu kuitenkin pääasiassa niistä niin sanotuista keskivaiheen lemppareista, sillä kaikki vanhat eivät suinkaan enää jaksa koskettaa samalla tavalla kuin ennen, ja toisaalta taas harvasta alle vuoden vanhasta tuttavuudesta pystyy edes merkityksettömästi käyttämään sanaa paras. Kyseiseen statukseen pääseminen vaatii suurten juurten pureutumista sydämen sopukoihin, ja siinä kestää yleensä vuosia. Lukuisat poikkeukset tietenkin vahvistavat säännön. Ja koska jostain täytyi karsia, jätettiin listalle mieluummin päivänselvät valinnat, ne, joita ilman ei voisi elää.

Tämä projekti olisi ollut semihelppo, jos olisi tehnyt kaksi listaa: yksi hitaille, yksi nopeatempoisille kappaleille. Koska Heartbeats kuitenkin sivuaa aihetta rakkauden- ja tuskantäyteisillä slovareillaan, yritin välttää tuplaamista ja keskittyä tällä kertaa vähän menevämpään toimintaan. Needless to say että aina se ei onnistunut, jotkut kappaleet vain on luotu kuulumaan lähes jokaiselle listalle, olivat sitten hitaita tai eivät.

Mutta lätinät sikseen ja klikkaamalla listaan: 100

Haastan tähän samaan, hermoja koettelevaan rumbaan ainakin Laurin, Jennin, Miian ja kenet tahansa, joka ei pelkää pientä haastetta! Enjoy the ride ;)

Kuva

Prince of Assyria @ Savoy

Prince of Assyrian keikka Helsingin Savoy-teatterissa reilu viikko sitten tuli vähän puskista, sillä vaikka tiesin tapahtumasta etukäteen, oli IAMX etusijalla. Chris Cornerin peruutettua tuli ex tempore -lähtö Prinssiä katsomaan.

Ensinnäkin teatteri oli minulle täysin tuntematon paikka. Paikat parvella olivat hyvät viime hetken lippujen ostosta huolimatta ja puitteet sopivat varmasti monellekin eri bändille (vrt. Kulttuuritalo), mutta tarpeeksi intiimiä tunnelmaa ei silti syntynyt. Lämmittelijät koostuivat käytännössä Prince of Assyrian bändin eri jäsenistä, ensimmäisenä Jonathan Guzman. Pianotaituri sai ihon kananlihalle ja jazzahteluun yhdistetyt konesoundit painuivat syvälle mielen sopukoihin. Kymmenminuuttinen setti koostui käytännössä yhdestä tai kahdesta kappaleesta, raja oli häilyvä eikä selkeästi määriteltävissä. Toinen yhtye, Any Exit, oli yhtä kuin kaksi kitaristia ja pianisti. Naisvokalistin aukaistessa suunsa koko sali hiljentyi kuuntelemaan herkkää, folk-tunnelmalla säestettyä laulua. Niin kaunista kuin trio olikin kuunnella, kappaleet toistivat hieman itseään eivätkä ensimmäistä lukuun ottamatta säväyttäneet täysillä.

Itse prinssi eli Ninos Dankha aloitti reilun tunnin mittaisen settinsä yksin, välineinään piano ja laulu. Täydelliseen herkkyyteen ei tosin päästy, sillä piano ei selkeästikään ole Prinssin vahvin osa-alue. Ensimmäisen vedon jälkeen muu bändi (käytännössä Any Exit -bändi plus rumpali) tuli lavalle ja setti jatkui perinteisenä fiilistelynä. Tulevan Changing Places -levyn kappaleita soitettiin paljon. Tunnelma oli todella rauhaisa, paikoin jopa liian. Allekirjoittanut kun pilkki muutaman biisin ajan vähän turhan reippaasti, kiitos pitkään jatkuneen paikoillaan istumisen, joka ei ole koskaan ollut minun juttuni (ellei ole jotain todella intensiivistä seurattavaa kuten elokuva, esim. luennoilla olen sen sijaan onnistunut helposti nukahtamaan). Missing Note -debyytiltä kuultiin vain viitisen biisiä.

Intensiiviset, tietynlaista ahdistusta sisältävät raidat toimivat parhaiten ja herättivät kuuntelemaan koko kropalla. Sen sijaan osa herkkisbiiseistä oli, kuten sanoin, hivenen liian rauhallisia ja niitä oli hivenen liian monta peräkkäin. Siinä mielessä vähän epätasainen keikka, joka tuntui ajoittain tasapaksulta. Ninos on silti hipsteriväen oma prinssi, joka toivottavasti tulee säilyttämään paikkansa suomalaisten sydämissä vastaisuudessakin.

Kuva

Von Hertzen Brothers - Angel's Eyes

Von Hertzen Brothersin neljäs, Stars Aligned, ilmestyi viime viikolla ja on ollut tehosoitossa siitä lähtien. Levy on aiempia jotenkin modernimipi kera syntikkaelementtien ja kekseliäiden yllätysten. Löytyy niin rähinää kuin lempeyttäkin, kuitenkin tutun progressiivisen rockin siipien suojassa. Angel's Eyes ei ehkä ole lempparini, mutta svengaava kertsi ja kaunis video siitä löytyvät. Eipä tästäkään kappaleesta bändille ominaista mahtipontisuutta puutu, älkää antako alun intialaisvaikutteisten kitaroiden hämätä.

Ja niin, ne lempiraitani levyltä. Tällä hetkellä Voices In Our Heads ja I Believe ovat ehdottomat ykköset.

p.s. Tämä ei ole aprillipila ;)