2019/12/14

3x Ahtinen + Donner

Joskus vuosia... who am I kidding, siis vuosikymmeniä sitten mielsin sarjakuvat Aku Ankaksi, Mustanaamioksi, Karvikseksi ja Tintiksi. Vanhat, rommia juopottelevien merirosvojen ja auervaarojen kyllästämät Muumit olivat jotain muuta, vaikken sitä silloin osannut sanoiksi pukeakaan. Kolme viimeksi mainittua kävivät hyvin tutuiksi, kun joku sarjiskirja tai kokoelma oli kokoajan kirjastosta lainassa.

Myöhemmin aikuisiällä opin, että sarjakuvat voivat olla muutakin. Ne voivat olla kokonaisia romaaneja, kertoa tarinaa samanlaisin yksityiskohdin ja kaarin kuin tekstimuotoisetkin teokset. Sarjakuvilla on yksi kiireiseen elämäntahtiin soveltuva, ehdottoman hyvä puoli: ne ovat nopealukuisia. Yhden kirjan lukee helposti yhdessä illassa. Toisaalta sarjiksissa on kerroksia, niitä voi lukea uudelleen painottamalla tulkintatapaa - lukeeko nopeasti yrittäen hahmottaa kokonaisuuden, keskittyykö nyansseihin vai kuvalliseen kerrontaan. Siksi ne voi myös kahlata läpi uudelleen ja uudelleen.



Ahtinen_Donner-1

Lauri Ahtinen - Homepäiväkirja
Jo (ainakin omassa kuplassani) jonkinlaiseen kulttimaineeseen noussut Homepäiväkirja kertoo Ahtisen omakohtaisesta kokemuksesta hometalon kanssa kamppailusta, väritettynä toki. Aihe on suomalaisessa kirjallisuudessa toisaalta uniikki, mutta samaan aikaan se koskettaa tavalla tai toisella valitettavan montaa suomalaista. Kerronta on pikkutarkkaa, polveilevaa ja sekopäistäkin, siis tyyliä, joka on sekä kirjailija- että kuvaitaiteilija-Ahtiselle ominaista. Ja samaan aikaan se myös sopii aiheeseen loistavasti. Nimittäin elämän rakoillessa homekurjuudessa, missään ei ole mitään seesteistä.

Lauri Ahtinen - Elias
Päivittäisessä arkielämässään Ahtinen opettaa maahanmuuttajia valmistavalla luokalla yläkoulussa. Omat kokemukset ja haastattelut (niin turvapaikanhakijoiden kuin asiantuntijoidenkin) ovat olleet pohjana teokselle, joka kuvaa Suomeen tulevan sotaa pakenevan pojan yritystä sopeutua kylmään pohjoisen maahan, joka ei ole erityisen luokseen kutsuva. Koti-ikävä ja toisaalta sotaan palaamisen pelko syövät ihmistä helposti sisältä. Kuvitus tukee tunteiden myllerrystä, sillä se on tummanpuhuvaa ja koskettavaa.

Lauri Ahtinen - Eropäiväkirja
Mitä tapahtui hometalosta selviämisen jälkeen? Tuli ero, uusi rakkaus, pelko lasten selviämisestä, huumaannuttavat kesäyöt, syyllisyys ja miljoona muuta erilaista eri suuntaan repivää tunnetta. Niin ikään autofiktiota oleva, tänä vuonna ilmestynyt teos on vieläkin samaistuttavampi kuin Homepäiväkirja - kaikki eivät ole kärsineet epäonnistuneista asuntokaupoista, mutta lähes kaikki ovat joko eronneet tai rakastuneet tai molempia. Sarjakuvaromaani on paljas, vaikka täytyy muistaa, että jokaikinen lause ei ole totisinta totta. Se helpottaa lukemista myös silloin, kun tuntee kirjan päähenkilöt oikeassa elämässä.

Ulla Donner - Sontaa
Alunperin ruotsiksi ilmestynyt teos kuvaa mainostoimistossa myllerryksen keskellä olevia nuoria tyyppejä, jotka alkavat hankalan päivän jälkeen afterworkeilla pohtia töitään ja koko elämäänsä. Mihin he voivat itse vaikuttaa ja mihin kaikki johtaa? Onko tulevaisuus yhtään loisteliaampi? Onko kaikki pelkkää uutta innovaatiota, vai samaa vanhaa? Minkälaisen osan annamme työlle ja ammatille identiteettiä rakentaessamme? Takakansitekstin mukaan "Sontaa kertoo kapitalismista, perunoista ja halusta vetää itsensä vessasta alas". Mainostoimisto on tässä tapauksessa kulissi, jonka tilalle voi vaihtaa lähes minkä tahansa luovaa ja/tai siistiä sisätyötä tekevän työpaikan. Siksi kirjasta löytyikin hulvattomuutta tällaiselle arkkitehdille, joka painii joka päivä alati kiristyvien aikataulujen kanssa.

Ahtinen_Donner-2

Here are a few Finnish graphic novels I've read recently (or a year ago, or something). There's three from Lauri Ahtinen - Homepäiväkirja ("mould diary") is about a real estate deal gone bad when the family home turns out to be mouldy and unlivable,  Elias is about a refugee boy who tries to fit in a Northern European country (the story is based on interviews from both refugees and specialists) and Eropäiväkirja ("divorce diary") is sort of a sequel for Homepäiväkirja, except this time it's all about divorcing despite all efforts and finding a new love. Both the diaries are part fictional autobiographies. Ulla Donner's Sontaa ("crap") is about a bunch of workers at an advertising agency. It awakes questions about what kind of work is meaningful and how much space do we give our professional lives in forming our identities.

Too bad they're not translated into any other languages, although the last one is originally written in Swedish ("Skiten"). Maybe one of these could still work as a Christmas gift for a Finnish-speaking friend, yes?

2019/11/17

And she counted the spiders as they crawled up inside her

Syksyn pimeiden iltojen hiipiessä muutamat asiat alkavat kiinnostaa enemmän kuin edeltäneinä kesäkuukausina. Yksi perinteisen villasukat-ja-kirja-tai-leffa-kombon ohella houkuttava asia on noituus. Joskus se tarkoittaa paluuta Harry Potterin maailmaan sadatta tuhannetta kertaa, joskus inspiroitumista tummasta estetiikasta, joskus noitabileitä. Kun tänä vuonna löysin ikuisuudelta tuntuneen etsinnän jälkeen lapsuuden kivikokoelmani, olin enemmän kuin innoissani.

Autumnly energy stones-9

Energiakivet, puolijalokivet, hihhulikivet, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kivillä, kuten kaikella muullakin tässä maailmassa, on oma energiansa, värähtelynsä, jonka moni uskoo vaikuttavan olotilaan parantavasti. Tarvittaessa kivet johdattelevat vaikeissa päätöksissä tai antavat voimaa hankalissa tilanteissa. Kivet liitetään herkästi noituuden lisäksi enkeli- ja yksisarvishoitoihin, siis kaikkeen, jota ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan ja jota pidetään lähinnä humpuukina. Kivien parantavaan voimaan on kuitenkin uskottu useissa eri ikiaikaisissa kulttuureissa aina Egyptistä  Kreikkaan ja Kiinaan.

Mutta jos kivien värähtely onkin olematonta, haittaako se, jos pieni kaunis kapistus tuo voimaa päivään? Vaikka vain ajatuksen tasolla? Tuskinpa. Uskomusefektinsä lisäksi kivet toimivat koristeellisina esineinä kotona tai koruna kaulassa. Oman kivensä voi valita joko intuitiolla tai tietyn tarpeen mukaan. Itseäni vetää puoleensa tietyt värit ja muodot, ja se on aivan yhtä hyvä tapa valita kivi kuin mikä tahansa muukin. Kun tiedän, että edessä on hankala työpalaveri, valitsen päiväksi taskuuni negatiivisuutta poistavan mustan turmaliinin tai itsensä hyväksymistä, rakkautta ja armollisuutta hohkaavan ruusukvartsin. Kun haluan edesauttaa hyviä yöunia, laitan tyynyn alle ametistin. Kivet ovat loistavia apuja myös meditointiin.

Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka uskovat näkymättömän maailman olemassaoloon. Niihin, jotka ovat liian herkkiä kokeilemaan koskaan Ouija-lautaa tosissaan. En myöskään ole koskaan polttanut mustia kruunukynttilöitä, sillä pelkään houkuttelevani niillä paikalle jotain, mitä en toivo. Samaan aikaan olen silti harmissani, etten ole koskaan nähnyt mitään kummitukseen viittaavaakaan (tosiasiassahan jos niin kävisi, pissaisin varmaan housuuni). Muita henkimaailman oikkuja vastaani on kyllä osunut. Kivet ovat tähän kaikkeen luonnollinen jatkumo, olkoonkin, etten lapsena tajunnut niiden energioista mitään.

Autumnly energy stones-10Autumnly energy stones-3Autumnly energy stones-6

Taannoin luin artikkelin Yhdysvaltojen Salemissa järjestettävistä noitaretriiteistä (Salemissa tuomittiin aikoinaan useita noitia kuolemaan vainojen seurauksena. Salem on toki myös Sabrina The Teenage Witchin kissa, heh.). Uusnoituudesta ja sen kautta itsensä tutkiskelusta ja rauhoittumisesta povataan uutta hyvinvointitrendiä. Yksi suosiota nostattavista asioista on me too -kampanja, sillä esim. uuswiccassa feminismi on keskeisessä roolissa (vaikkakin on syytä erottaa wicca ja noituus toisistaan, sillä kaikki wiccat eivät ole noitia ja toisinpäin - tällä mainitsemallani uusnoituudella ei myöskään ole sinänsä mitään tekemistä esim. Afrikan heimojen harjoittaman noituuden kanssa, toim.huom.). Myös maapallon kuuntelu ja luonnon kunnioittaminen ovat asioita, joihin tämän hetkisestä ilmastokriisiä potavat haluavat tarttua. Uusnoituudessa palataan takaisin osaksi luontoa sen sijaan, että elettäisiin siitä irtautuneena. Mielestäni jokainen saa uskoa mihin haluaa ja harjoittaa omaa uskomustaan niin kauan, kun siitä ei ole muille haittaa tai harmia. Myös wiccan yksi keskeisistä sanomista on "An it harm none, do what you will".

Kenenkään ei silti tarvitse kääntyä täysveriseksi pakanaksi, vaan voi etsiä oman tasapainonsa. Joillekin maallisen ja hektisen arjen vastapainoksi sopii sunnuntaikirkko, joillekin jokailtainen jooga ja meditointi. Joillekin pienet modernin noituuden aspektit voivat tuoda rauhan. Valitsit minkä tahansa, taikuutta on silti ympärillämme kokoajan - silloin, kun puhallat kynttilät sammuksiin syntymäpäiväkakustasi ja toivot jotain, kertomatta toivetta kellekään (sillä silloinhan se ei toteudu) - silloin, kun tiputat uudenvuodentinasi kylmään veteen ja ennustat tulevaa vuotta tinamöykkyjen varjoista - sekä silloin, kun otat onnea tuovan kynäsi mukaan tärkeään tenttiin. 

Taianomaista syksyä siis!

Autumnly energy stones-5Autumnly energy stones-4Autumnly energy stones-7


Modern witchcraft - what an intriguing topic! It's these ever so dark autumn days and nights which make me want to dive into spell-binding more than usual. I don't identify in any way as a witch, a Wiccan, or anything that sort really. But I do believe in the unseen universe around us. I'm too afraid to try the Ouija board for real, I'm too afraid to burn black candles in case I summon something evil by accident. But at the same time I'm disappointed I've never seen a ghost. And when I found my childhood gem stones after searching for them for ages, I was more than happy.

Stones have energy, yes, like everything in the World does. Some people believe they have healing powers - those beliefs actually go way back to ancient cultures and religions, like such in Egypt, China and Greece many hundred years ago. I do hate when people think that angel or unicorn therapy cure diseases and they rely on them instead of Western medical care. But I do believe Western medicine has its cons when it comes to considering human beings as a whole. It takes into account only the things that can be seen, not the ones that can't be measured. In that sense, besides going to a doctor, will a small stone in your pocket harm you or someone else? If it gives you strength, calms your mind and helps you make decisions, is it bad? I thought so. And in any case, they are beautiful artefacts on your bedside table.

I recently read an article about witchcraft retreats in Salem, US, and the growth of their popularity. In the midst of this climate crisis and other unfortunate happenings in the World, it's just natural to turn towards some sort of spirituality. And so modern witchery is gaining fans. For example, a modern Wiccan is most probably a feminist and a nature lover. Wicca is all about getting close to nature again and honouring it, instead of being separated from the Earth. Of course Wicca is just one aspect of modern paganism, and should not actually be mistaken as witchcraft. Not all Wiccans are witches and vice versa.

I think one can believe in whatever they want, as long as it does no harm to oneself or others. Whether in this hectic World you need you Sunday church, a long yoga and meditation or a bunch of gem stones to calm down and recollect your energy, do it by all means. Choose whatever works for you. Magic is in any case all around us - it's in the wish you make when blowing candles on a birthday cake - it's in the New Year's Eve resolutions and prophecies - it's in the lucky pen you use when taking a tough exam.

So have a magical autumn y'all! 

2019/10/27

Look, I'm reading

Lukeminen on tänä vuonna takunnut. Tai siis, takunnut lähinnä kesällä ja syksyllä, keväällä ja talvella kyllä tuli luettua. Kuten alla olevat kolme teosta. Ne yhdistyvät toisiinsa jollain tapaa löyhästi aiheillaan, naispääosillaan, kansien värien kautta ja sillä, että ne ovat kaikki tänä tai viime vuonna ilmestyneitä esikoisteoksia. Kerronnaltaan ne ovat kaikki hyvin erilaisia.


Ehkätänäkesänäkaikkimuuttuu


Sisko Savonlahti - Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


”Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.”
Näin ajattelee nuori nainen asunnossaan, jonne kantautuu ihmisten kiljunta Linnanmäeltä. Kohta on kesä, ja on aika päästä erosta yli. Täytyy nousta murheen alhosta, täytyy löytää työpaikka, täytyy rakastua, täytyy käynnistää positiivisuuden kierre.

Mutta pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa? Mistä tietää, mitä itse haluaa? Niin paljon kysymyksiä, ja usein houkuttelevimmalta tuntuu huonekasvien pintamullan tarkkailu, ystäville tekstaaminen, sipsidipin sekoittaminen ja makuuasento hintavan vuokra-asunnon parvekkeella.

Kuinka hänen käy?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu yhdistelee oivaltavasti kepeää huumoria ja melankoliaa. Se on suora ja tarkka kuvaus herkästä kaupunkilaisarjesta.




Sisko Savonlahden esikoisteos on ollut valtavan suosittu, ja syystäkin, onhan sitä sanottu sukupolvensa ääneksi. Pari-kolmekymppisten pätkätyöt ja taloudellinen turvattomuus, elämän suunnan etsiminen (aiempien sukupolvien mielestä päätön haahuilu) sekä maailman tila ovat kaikki seikkoja, jotka piirtävät meille 1980-luvulla syntyneille ääriviivoja turhankin tarkkaan. Kun tulevaisuus on häilyvä, on vaikeaa tietää, mitä haluaa.

Löysin kirjasta samaistumispintaa enemmän kuin odotin, mikä luo henkilökohtaista suhdetta kirjoitettuun tekstiin - tuo Aleksis Kiven kadun S-market, siellä minäkin kävin usein! Pelkästään takakannen maininta Linnanmäeltä kantautuvista kiljumisista nostatti valtavan nostalgian aallon. Helsingissä asuin käytännössä Lintsin takapihalla. Vaikka kahviloiden ja puistojen mainitseminen nimeltä tuo tapahtumat lähelle lukijaa ja antavat realistisen pohjan kaikelle, alkaa namedroppailu jossain vaiheessa ärsyttää ja tuntua päälleliimatulta. Haluaisin myöskin ajatella, että ihmissuhteeni eivät ole ihan sellaista soppaa, kuin kirjassa.

Teoksen kerronta ei ole mitenkään erityisen nokkelaa, mutta aina ei tarvitsekaan. Kevyehkö lukeminen vei mukanaan ja houkutti sipsien ja dipin ääreen. Mitenkään erityisenä en kirjaa kuitenkaan pidä, enkä ole varma, lukisinko sitä uudelleen. Vanhana mummona voisi kyllä olla mahtavaa palata näihin muistoihin ja tunnelmiin.


Vaimonivasenrintajamuutasairasta


Mikko With - Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta


Kolmen alaikäisen lapsen perusterveellä äidillä todetaan kuukauden sisällä kaksi eri syöpää. Miksi lapset luulevat syöpää koiranpennuksi? Perutaanko Kreikan matka? Voiko sytostaattikrapulassa imuroida? Täytyykö miehen lopettaa harrastukset? Saako seksiä ajatella? Milloin pääsee takaisin töihin? Mikä suunnistusrata kannattaa valita terminaalivaiheessa? Olisiko polttohautaus kiva? Paljonko vielä on aikaa?

Tiinan rinta- ja munasarjasyöpä diagnosoidaan syksyllä 2008. Pian hän alkaa kirjoittaa suosituksi nousevaa blogiaan Vasen rintani ja muuta sairasta. Leikkauksia ja hoitoja seuraa kaivattu arki, jonka uusiutuva tauti katkaisee. Perinteisten keinojen ohella kokeillaan uutta geenilääkettä. Syöpä tulee osaksi hyvää elämää aina viimeiseen päivään asti.

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on Tiinan miehen Mikon kirja. Tositarinaa kerrotaan kirjassa kaunistelematta sekä Tiinan että Mikon näkökulmasta kahdeksan vuoden ajan. Välillä naurattaa ja välillä itkettää. Lääkärinlausunnoista poimitut otteet tuovat mukaan myös hoitavan tahon näkemykset.




Jos olisin asunut Oulussa saadessani oman rintasyöpädiagnoosini, olisin ehkä tuntenut Tiinan. Moni tunsi. Kirja koostuu Tiinan blogimerkinnöistä vuosien ajalta sekä Mikko Within omista ajatuksista ja tapahtumien peilaamisesta. Tiina kirjoitti hersyvällä tavalla vaikeista asioista - sarkastisella, mutta samalla aidosti positiivisella meiningillä. Mieleeni tuli monta kertaa kysymys, onko negatiivisuus taitavasti piilotettu vai eikö sitä vain ole. Moni asia tuntui itselläni huomattavasti pahemmalta, kuin miltä se kuulostaa Tiinan tekstien kautta. Ajoittain teki mieli sanoa, että ei se kaikilla noin helppoa ole. Rintasyöpää pidetään yleisesti "helppona syöpänä", vaikka se on yhtälailla syöpä kuin muutkin, eivätkä kaikki siitä selviä. Hoidot ovat yhtä kamalia kuin syövissä yleensä, olkoonkin, että jokaisen tauti ja polku on erilainen. Tuntuu, että siinä mielessä tämä kirja ei muuta tuota ihmisten harhaista käsitystä. (Disclaimerina: rintasyöpähän ei Tiinaa lopulta vienyt, vaan se toinen.)

Lukiessa sai nauraa moneen otteeseen. Musta huumori on laji, jota sairastunut viljelee paljon, sillä se on selviytymiskeino. Loppu on tiedossa alusta alkaen, mutta silti viimeisiä kappaleita sai tihrustaa kyynelsilmien läpi huutoitkun säestäessä. Tärkeä kirja, ei heikkohermoisille.


Viimeinenkirjani


Astrid Swan - Viimeinen kirjani


Syöpään sairastunut äiti katsoo kuolemaa silmiin, ja pelon takaa kuultaa toivo.
Teosto-palkittu musiikintekijä Astrid Swan käsittelee muistojensa ja päiväkirjojensa kautta turvatonta lapsuuttaan, taiteilijaksi kasvamista, rakkautta sekä sitä, miten ihmeellisellä tavalla kaikkea kannattelee innostus elämästä.




Kirja on kirje lapselle, muisto, mikä jää, kun lopulta joskus tulee se viimeinen päivä. Teos ei ole elämäkerta perinteisessä merkityksessä - kerronta ei ole kronologista, eikä siinä kerrata elämän käännekohtia tai selosteta arkea pragmaattisesti, vaan enemmänkin jaetaan koettuja tunteita suodattamattomana ja pohditaan tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia. Rehellisyys ja välittömyys ovat jopa pelottavan voimakkaasti läsnä. Syöpää sivutaan tämän tästä, mutta se ei missään nimessä ole pääosassa.

Kronologian puute aiheuttaa aluksi hämmennystä, kun ajat ja paikat hyppelevät omalla logiikallaan, omia aasinsiltojansa pitkin. Pian kerronta kuitenkin rauhoittuu ja Swanin ajatuksenjuoksuun pääsee kiinni. Yhtä tärkeää kuin itse tarinan päästäminen ulos, on sanojen muoto ja järjestys. Lukijan annetaan makustella ja nauttia kauneudesta. Asioita ei tarjoilla valmiina hopeisella tarjottimella, vaan täytyy osata lukea myös rivien välistä.

Lopulta teos koukutti toden teolla (pidin ehkä eniten 70-luvun rock-huuruja huokuvista Amerikan-pätkistä sekä ehdottomasti lopusta). Ja koska lukijaa ei päästetä helpolla, kirjaan tekee mieli tarttua uudelleenkin. Yhtäaikaisen ajankuvan ja ajattomuuden kautta siitä voivat nauttia tulevatkin sukupolvet.



I haven't been reading much after summer, which is a huge pity. Somehow I've been drained from all energy and books haven't seemed so interesting to me, even though dark rainy evenings are just calling to snuggle under a blanket with a heavy novel. (Ok this might have something to do with the fact that I've been binging on too many tv series lately.) Here are three books I read last winter or spring, all written by first-time Finnish novelists.

2019/10/13

Maailman reunalla

Hengissä ollaan! Toistan itseäni jo surullisen paljon, mutta kesä katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Kalenteri täyttyi yhtäkkiä töistä, viikonlopun pakoretkistä Helsinkiin keikalle tai kohti pohjoista metsää ja kullankeltaisten lehtien ihailusta - lehtien, jotka ovat jo liian paljon leijailleet maahan. Tai lätsähtäneet räntäsateen mukana, kuten tänään.

Juttuja on kyllä tulossa, mutta tässä vaiheessa tyydyn vain jättämään tämän kuvan tähän. Yötön yö Ruotsin Abiskossa kilometrin korkeudessa, ai että.


Abisko



I'm alive! And beginning to sound like a broken record, but the summer vanished as quickly as it came. Suddenly the days were full of work, small escapes to gigs in the South or woods in the North and just admiring golden yellow leaves - only to see them fall down in clumps. Today it rained sleet. Ugh.

Getting some real posts up later, but right now I'm just gonna leave this pic here. Nightless night at Sweden's Abisko national park, 1000 metres above sea level.

2019/07/07

You don't need a key to drive

Kesäkuu valahti. Läpi sormien, jonnekin rotkoon festareiden (Sideways-postaukset on sentäs nyt ulkona, osat 01, 02 ja 03), töiden ja kaiken muun kanssa.

Kävin juhannuksena Espanjassa, aurinkorannikolla ollakseni tarkka. Lämpö ja totaalipaussi kaikesta teki terää. Kameraa en pakannut mukaan, mikäli oli sinänsä fiksu veto, että niitä kuvia saataisiin muuten taas odottaa muutama vuosikymmen.

En meinannut nytkään kirjoittaa pitkään, vaan lähteä tanssimaan ja odottaa l o m a a, joka hiiviskelee jo nurkan takana. Lomaa, joka alkaa viimevuotiseen tapaan festarireissulla Hailuotoon ja jatkuu siitä teltta takakontissa jonnekin Norjan Lappiin, tai mihin nokka nyt osoittaakaan.

Vaikka musajutut kuuluu ihan toiseen blogiin nykyisin, on kuuluneet jo monta vuotta, olen koko viikonlopun luukuttanut tätä. Joten se ansaitsee paikkansa täälläkin. Videosta en niin välitä, eikä se mielestäni liity itse biisiin, mutta sulkekaa vaikka silmänne ja antakaa rytmin ja melodian viedä.

Mukavaa alkavaa viikkoa itse kullekin!




June just melted in my hands. Dropped casually somewhere deep alongside with festivals (Sideways reports parts 01, 02 and 03 our now all out, at least), to-do lists at work and everything else.

Midsummer was spent in Spain, Costa Del Sol to be precise. Warmth and a total stop from everyday madness were needed. I didn't even pack a camera with me, which was a brilliant idea since we would've have to wait for those photos for a couple of decades I suppose.

I wasn't about to write anything now, at least not anything long, but go dancing and just wait for my summer v a c a y, which is just around the corner. It will begin with a festival trip to Hailuoto just like last year and continue with a tent packed in the back of the car towards Norway's Lapland, or wherever.

Although music stuff have their own blog nowadays, have had for quite a few years, I've been listening to this so much this weekend I just have to post it. I'm not that into the video which doesn't relate with the actual song in my opinion. But maybe just close your eyes and let the rhythm and melody take you somewhere else.

Have a nice new week!

2019/05/26

Hamburg 2 - Wilhelmsburg

Koska viimekesäisen matkamme päätarkoitus oli tutustua paikalliseen arkkitehtuuriin, kiersimme Hafencityn lisäksi mm. Wilhemsburgin uusia asuinalueita. Kuten nimikin kertoo, Hampurin keskustan eteläpuolella oleva Wilhelmsburg on kuin ilmetty Brooklynin Williamsburg - urbaani, nuorekas, moderni ja boheemi alue, jossa kulttuuri ja rentous ovat avainsanoja. Suurin osa asukkaista on nuoria, ja hintataso on kohtuullinen. Arkkitehtuuri on vanhojen satama- ja tehdasrakennusten ohella ihastuttavan minimalistista ja aidoilla materiaaleilla höystettyä. Baarit ja kahvilat skippasimme, ja keskityimme ihmisten asumuksiin, päästen yhteen kolmikerroksiseen perheasuntoon sisällekin.

Huomionarvoinen on myös Photosynthese-talo, jonka julkisivut tuottavat energiaa levän fotosynteesin avulla. Huh.

Hamburg-93Hamburg-46Hamburg-61Hamburg-62Hamburg-69Hamburg-67Hamburg-45Hamburg-109Hamburg-162Hamburg-137Hamburg-160Hamburg-147Hamburg-135Hamburg-74Hamburg-83Hamburg-79Hamburg-72Hamburg-82Hamburg-64Hamburg-56Hamburg-58Hamburg-54Hamburg-86Hamburg-95Hamburg-102Hamburg-124Hamburg-105Hamburg-132Hamburg-122Hamburg-108Hamburg-119Hamburg-161

Because our las summer trip to Hamburg was all about local architecture, we explored for example Wilhelmsburg's new dwelling areas, in addition to Hafencity. The name already tells you all I guess, Wilhemsburg on the other side of the river is just like Brooklyn's Williamsburg, on the other side of the river as well. The are is urban, modern, youthful and bohemian, with culture and a relax lifestyle being essential. Most of the occupants are young and prices are moderate. Besides old port and factory buildings, the architecture is quite minimalistic with a bunch of authentic materials being used. We skipped all the bars and cafés and focused on the apartment blocks - and even got inside one three-storey family apartment. You might also want to check out the Photosynthese house, which provides its own energy by the use of algae-powered facades.

2019/05/21

Thank you GoT 2011-2019

SPOILER WARNING.


Muistatteko vielä sen kerran, kun pääsin katsomaan Game of Thronesin koko ensimmäisen kauden leffateatterissa? Yli kymmenen tuntia penkissä istumista tuntui takapuolessa, mutta tuo kokemus on jäänyt vahvana mieleen kaikiksi näiksi vuosiksi. Istuinluista viis, kokisin mielelläni saman milloin tahansa uudelleen.

Vähätpä tiesin tuolloin, millainen rooli GoT'lla tulee elämässäni olemaan.

Eilen nähtiin saagan viimeinen jakso. Olen puinut kahdeksatta eli viimeistä kautta jo monessa eri tuutissa viime viikkojen ajan, mutta haluan koota kaiken sanoiksi vielä tännekin. Koko kautta - kuten edellistäkin - on vaivannut suuri kiireen tuntu. Se on syönyt pohjaa useilta tarinankäänteiltä, jotka ovat siten vaikuttaneet ö-luokan ideoilta ja järjettömiltä U-käännöksiltä. Hahmot ovat ajautuneet statisteiksi, heidän tarinoitaan ei ole viety eteenpäin ja loogisuus on loistanut poissaolollaan. Pikakelaus on kaiken pahan alku ja juuri. Tarina olisi pitänyt kertoa vähintään kymmenellä kaudella, ei tunkien sisältö väkisin kahdeksaan kauteen niin, että ensimmäiset 5-6 edetään verkkaisesti ja loput harppoen olennaisuuksien yli.

Tämä ajanpuute nimenomaan aiheutti sen, että perusteluita usealle juonenkäänteelle ei ollut laisinkaan - minkä vuoksi taasen useat fanit ovat olleet järkyttyneitä ja pettyneitä ja ihmetelleet käänteitä. Mikäli ei olisi kiirehditty maailman valmiiksi saattamisessa, olisi voitu keskittyä henkilöiden taustoihin ja nimenomaan luoda sitä pohjaa ja perusteluja tietyille päätöksille. Kaaret olisivat olleet loogisia ja ymmärrettävissä. Mukaan oltaisiin saatu henkevää dialogia ja enemmän harmaan sävyjä, juuri niitä hienouksia, joista GoT tunnetaan. Olen varma, että siten myös tarinan loppu olisi ollut monen mielestä uskottavampi. George R. R. Martinhan kertoi tv-sarjan luojille sen, miten kaikki päättyy, mutta ei reittiä sinne. Luojat valitsivat siten omat polkunsa, joissa tekivät turhan paljon oikomista, jättäen ammottavia aukkoja jälkeensä.

Itse pidin loppua ainoana oikeana. Game of Thrones on ollut hyvin pitkälti Starkin perheen tarina, ja sellaisena se loppuikin. Jokainen Starkin lapsi sai sen, mitä alusta saakka halusikin. Useiden sivuhahmojen suhteen en ollut samoilla linjoilla kuin käsikirjoittajat (esim. Varysin kuolema oli turha, ja olisin halunnut nähdä hänet uudessa kuninkaan neuvostossa), mutta Sansan ja Jonin lopputulemat olivat juuri sitä, mitä toivoinkin. Romantisoin pohjoista erakkoutta toki ehkä aavistuksen liikaa, mutta Jon ehdottomasti kuuluu pohjoiseen. Jos Aegon Targaryen olisi päätynyt valtaistuimelle, olisin ollut valtavan pettynyt.

Kauas on tultu siitä, kun Ned lähti etelään vain menettääkseen henkensä. Kauas on tultu siitä, kun Arya oli miekkailua opetteleva pikkutyttö, Lannisterit juonivat valtakuntansa eteen minkä ehtivät ja perheet olivat ehjiä. Matka on ollut mieletön, ja pari huonompaa kautta eivät sitä pilaa. Visuaalisesti ja äänimaailmaltaan sarja on vain parantunut loppua kohden, mutta kuten tässä on jo hoettu, se on valitettavasti tapahtunut tarinan ja hahmojen kustannuksella.

Silti, yksi hienoimmista sarjoista tv-historiassa. Kiitos GoT.


Picture by HBO


Do you still remember the time I got to see GoT (haha) from the big screen? Over ten hours' sitting still was tough, but I'd do it again anytime. Little did I know then what role Game of Thrones would play in my life.

Yesterday the World saw the final episode of the saga. The eight and final season has been somewhat a flop in many senses and fans have criticised heavily all those weird U-turns and unlogical decisions throughout the way. The same goes with the 7th season as well. Many great characters have been diminished into nothing.

To me, the biggest problem is TIME. There isn't any. Everything had to be crammed into a few episodes when the last couple of seasons should've been spread into two more (making ten seasons in whole, at least). Then we might've gotten some logic to the stuff by giving justification for plot twists so totally against characters' natures. We would've gotten some great dialogue and lots of shades of grey instead of black and white. We wouldn't have been in doubt and in shock about every turn since they'd been natural outcomes. That goes with the ending as well. Sure, George R. R. Martin told the creators of the series how the story was going to end, but the creators took their own paths to get there. A path with many leaps over critical points, with leaving huge gaps behind.

But I liked the ending. I don't think there could've been any other way. GoT has always been about the Stark family, and all the Stark kids got what they truly wanted. I didn't feel the same about some of the minor characters (Varys for example, he should've been on the king's council), but Sansa and Jon, oh I'm so happy for them. Yes I might romanticise the North a bit too much, but wandering in the true North with the free folk is the only way for Jon. If Aegon Targaryen would've sat on the throne, I'd be disappointed.

We've come such a long way since Ned travelled to the South just to lose his life. Such a long way since Arya was just a little girl learning how to sword fight, when Lannisters were scheming how to take over the World and families were still intact. It's been a hell of a journey, and a couple of not-so-good seasons won't take that away from me. Visually, alongside with music, the series has gotten better and better towards the end - even though, as said, at the cost of characters and the actual plot. Still, one the best tv shows ever.

Thank you GoT.

2019/05/12

Hamburg 1 - The City

Vajaa vuosi sitten vastaanotin kollegoideni kanssa kesää Hampurissa, tutustuen paikalliseen arkkitehtuuriin ja kaupunkirakenteeseen. Keski-Euroopan maiden pääkaupungit ovat tunnettuja matkailukohteita, mutta osa niiden pikkusisarista on sellaisia, jotka eivät tule ensimmäisenä mieleen matkakohdetta valittaessa. Kuin tulisi Suomeen kaupunkilomalle, ja Helsingin sijaan matkustaisi Tampereelle.

Merenrantakaupunki Hampuri tunnetaan paitsi keskeisestä roolistaan Hansaliitossa satoja vuosia sitten, myös Reeperbahnista ja siitä, että muuan The Beatles breikkasi kansainvälisesti juuri Hampurissa. Se on Saksan toiseksi suurin kaupunki ja edelleen tärkeä satamapalvelujen tuottaja. Mutta kuten useat satamakaupungit, myös Hampuri muuttuu - kaupungin kasvaessa keskeisimmät rahtiliikennealueet kaavoitetaan muuhun käyttöön, ja teollisuus siirtyy sivummalle. Tällainen alue on esimerkiksi Hafencity, jonne rakentuu kokoajan uusia asuinkortteleita ja kivijalkakauppoja. Entisellä satama-alueella sijaitsee myös uusi, moderni, ja suurinvenstointina toteutettu konserttitalo Elbphilharmonie, jossa sijaitsee musiikkisalien ohella myös mm. hotelli ja asuntoja.

Itse keskusta on keskieurooppalaisittain kivinen ja kylmähkö. Ketjuliikkeitä, kahviloita, kansainvälistä meininkiä, mutta ei juurikaan paikallista uniikkia kulttuuria, vaan sliipattua saksalaista tarkkuutta. Hieman samaa edusti Radisson-hotellimme, joka sijaitsi keskustan laitamilla liikenteen solmukohdassa, erottuen ympäristöstään melkoisena möhkäleenä. Vieressä sijaitsi kuitenkin suuri kasvitieteellinen puisto japanilaisine puutarhoineen ja metrien korkuisine rhododendroineen, ja olihan korkealta kohtalaisen kivat näkymät kaupungin ylle.

Pidän paljon satamista, niiden teollisuusfiiliksestä ja punatiilirakennuksista. Hampuri on mukava matkakohde Eurooppaa esim. autolla tai junalla kiertäessä. Mikäli kaipaat paikallista boheemiutta, sitäkin löytyy - myöhemmin on tulossa postaukset hipsterialueista.


Hamburg-4Hamburg-12Hamburg-41Hamburg-288Hamburg-10Hamburg-163Hamburg-171Hamburg-31Hamburg-180Hamburg-172Hamburg-201Hamburg-254Hamburg-262Hamburg-225Hamburg-166Hamburg-242Hamburg-6Hamburg-2Hamburg-195Hamburg-279Hamburg-427Hamburg-424Hamburg-212Hamburg-295Hamburg-291Hamburg-213Hamburg-320Hamburg-435Hamburg-307Hamburg-316Hamburg-332Hamburg-430Hamburg-304Hamburg-340Hamburg-44


Little less than a year ago I celebrated summer with my colleagues in Hamburg, getting to know local architecture and urban spaces. Usually people are familiar with capitals of several Central European cities, but some of the smaller ones might get unnoticed. It's like coming to Finland and not staying in Helsinki, but in Tampere.

As a seaside city Hamburg is known for its role in the Hanseatic League some centuries back, Reeperbahn and for The Beatles making their international break in Hamburg. It's the second largest city in Germany and to this day an important harbour. But like other cities alike, Hamburg too changes through time. Ports are relocated further from the centre of the city, and old harbouring areas are redesigned as living and commercial districts. One of those areas is Hafencity and the new, modern, hella expensive concert hall (with also a hotel and apartments on top) Elbphilharmonie.

The city centre itself is like most European ones - cold and made of stone. Chain stores, cafés, international feeling, but not much of a unique touch in it. A bit of the same style was seen in our Radisson hotel, which was located on the outskirts of the city centre, rising to the sky as a huge concrete block. It had great views though, and a huge park next to it with a Japanese garden and huge rhododendrons.

I like port cities a lot, their industrial feeling and red brick buildings. Hamburg is a nice stop-down to anyone travelling across Europe by car or train. And if you're more into the local boho or hipster areas, there are those too - just wait for the next posts!