2010/03/31

Fifty Dead Men Walking

Jim Sturgess puhumassa irkkuaksentilla saattoi olla yksi vahva valintakriteeri tämän leffan suhteen, mutta kyllä Irlannin tasavaltalaisarmeijalla oli myös lusikkansa sopassa.
 

Fifty Dead Men Walking kertoo Martysta, Martin McGartlandista (Sturgess), joka yrittää 1980-luvun Belfastissa saada elantonsa myymällä varastettua tavaraa. Hänet halutaan mukaan IRA'n toimintaan - ensin pikkuryhmän kautta, myöhemmin isompiin projekteihin. Julmuudet eivät McGartlandia innosta, mutta brittien puolelta tehdään kiinnostava tarjous: palkkiota vastaan hän voisi pelastaa usean ihmisen hengen ryhtymällä sisäiseksi tietolähteeksi. Jonkin aikaa homma pyöriikin, mutta vähitellen epäilykset heräävät niin järjestöjoukkojen kuin perheenkin puolelta. Ja vasikoiden kohtalona ei ole ainoastaan kuolema, vaan sitä edeltävä karmea kidutus. Agentti Fergus (Ben Kingsley) on Martyn ainoa toivo hengissä säilymiseen, kun brittihallintokin kääntää selkänsä.


Ohjauksesta vastaa kanadalainen Kari Skogland. Hollywood-tyylistä tarinointia on siis turha odottaa. Sturgess tekee loistavan roolityön eikä muissakaan, kuten Nathalie Pressin Larassa (Martyn tyttöystävä), ole valittamista. Rose McGowania en tosin edes tunnistanut punaisten hiusten ja kauneusleikkausten alta (luin roolista netistä vasta nähtyäni leffan. Tämä neitihän on muuten julkisesti kertonut kannattavansa IRA'ta). Elokuvassa oli muutamia hyvistä kuvakulmista ja mahtavin värein kuvattuja kohtauksia. Silti mielestäni noin 1/4 tapahtumista olisi voinut jättää pois. Tiivistäminen olisi tuonut lisää intensiteettiä, jolloin ruudun napittaminen olisi ollut taattua. Nyt filkka jää samaan, joskin vähän pienempään, varjoon kuin Shattered Glass. Ajatuksena hyvä, toteutusta olisi voinut vielä vähän hioa.

Mielestäni on kuitenkin harvinaisen piristävää nähdä muitakin kuin niitä perusamerikkalaisia filmatisointeja. Niissäkin on toki oma hohtonsa, samoin kuin espanjalaisissa ja ranskalaisissa, persoonallisissa rainoissa, mutta Fifty Dead Men Walking on jotain ...tavallista. Irlantilaisten arkea. Eikä helpoimmasta päästä sellaista. Draamaksi leffaa ei voi sanoa, mutta ehkä draama sekoitettuna jännitykseen olisi oikea kombinaatio. Elokuvahan perustuu tositapahtumiin, ja oikea Martin McGartland on edelleen pakomatkalla. Hän on julkaissut kaksi kirjaa elämästään: Fifty Dead Men Walking sekä Dead Man Running.


IRA'ssa on jotain käsittämättömän kiehtovaa. Normaalisti ääriryhmät tai jopa terroristit on totuttu liittämään Lähi-Itään tai itänaapuriimme. Länsimaissa ei järjestäytynyttä, radikaaliin toimintaan perustuvaa terrorismia olla Pohjois-Irlannin lisäksi juurikaan nähty (9/11 ja vastaavat tapaukset ovat tähän verrattuna yksittäisiä). Alunperin IRA'n päämääränä oli Irlannin itsenäisyys, irtautuminen Iso-Britanniasta. Tämän osittain tapahduttua poliittisen kantansa vuoksi epäkelvoksi julistetut kuusi maakuntaa, jotka tunnetaan nimellä Pohjois-Irlanti, jäivät vaille ratkaisua itsenäisyydestä. Lähes vuosikymmen ehti kulua rauhanomaisissa merkeissä, kunnes Pohjois-Irlannin katoliset alkoivat osoittaa mieltään saadakseen samanlaiset oikeudet kuin protestanteilla. Yhteenotot protestanttien kanssa johtivat katoliset pyytämään apua entisiltä tasavaltalaissotilailta. Syntyi "uusi IRA" ja tuli oli irti jälleen.

Kyse on siis nationalistien ja Britanniaan kuulumista kannattavien, sekä näiden molempien "tukijoukkojen" (IRA ja muut sotilaalliset järjestöt, brittijoukot) yhteenotoista. Väärään uskonnolliseen ryhmään kuuluvia on helppo asettaa kohteiksi, samoin Iso-Britannian syyttäminen kaikesta on vaivattomampaa kuin omaan napaan katsominen. Vuosina 1960-2001 yli kolme ja puoli tuhatta ihmistä on menettänyt henkensä Irlannin levottomuuksien vuoksi. Tämä on yksi syy, miksi uskontoa ja politiikkaa ei koskaan pitäisi sekoittaa keskenään, ja miksi en ensimmäiseksi mainitusta pidä muutenkaan. Vaikka nämä taistelut olisivatkin poliittisia, on uskonto monessa maailmankolkassa aivan liian suuri syy viattomien tappamiseen. Asuessani 80-luvun lopulla Pohjois-Englannissa uutiset olivat varmasti päivittäin pullollaan Irlannin kuulumisia. Olin silloin liian pieni muistaakseni mitään, mutta voin kuvitella ihmisten pelon. Iskujahan ei suinkaan tehty pelkästään Irlannissa, vaan myös Britannian puolella. IRA luopui aseellisesta taistelusta heinäkuussa 2005. Britannian armeija vetäytyi Irlannista toukokuussa 2007, 38 miehitysvuoden jälkeen.

Elokuvan ankeasta ja järkyttävästä aiheesta huolimatta ei muuten yhtään helpottanut Irlantiin kohdistuva matkakuume. Shait.



p.s. Jos irkkuaksentti, IRA-kytkökset (löyhätkin sellaiset) ja toiminta kiinnostavat, suosittelen vuonna 1997 tehtyä filmiä The Jackal. Traileri on itseasiassa aika kauhea, eikä vastaa leffan laatua, mutta Bruce nyt on aina äijä, ja myös Jack Black vilahtaa ruudussa. Ja ennen kaikkea: Richard Gere! Tämä on ainoa filmi, jossa kyseistä herraa siedän. Ehkä sillä puhetavalla on jotain tekemistä asian kanssa ;)
p.p.s. Myös Patriot Games, jossa Boromir eli Sean Bean on kostoa janoava IRA-sotilas, kuuluu katsottavien elokuvien listalle. Huok. Se lista on loputon.

2010/03/30

Lapko @ Tavastia

Lapkon lauantainen keikka oli pitkän tauon jälkeen suuresti odotettu. Settilista toimi, uuden levyn biisit toimivat, soundit sinänsä eivät. Ainakaan eturivissä suoraan bassovahvistimen edessä olleille tytöille - laulu hukkui jytkeen alle. Jostain syystä tämä on harvinaisen tyypillistä nykyään kaikille keikoille, eikö niitä soundeja voisi säätää vähän tasapainoisemmiksi? Tai ehkä taakse kaikki kuului oikein nätisti. Keikka oli energistä perus-Lapkoa, juuri sitä mitä voi odottaa. Vaikka mielestäni Lapko onkin ehkä parhaimmillaan festareilla.

Mutta ei enempää aiheesta tekstein, vaan kuvin!








2010/03/29

Lapko - A New Bohemia

Photobucket

Addiktoivalla uutukaisellaan Lapko palaa juurilleen - päämäärättömään energiaan ja raakaan kitara-aggressioon. A New Bohemia tuntuu aluksi liiankin tutulta. Heikkosen epäsymmetriset rummut, Nordbergin bassolainit ja Maljan vinkuminen on monta kertaa hyväksi todettu, mutta mitä uutta jenkkiläinen tuottaja on saanut bändistä irti?

Levy alkaa harvinaisen raskaasti. I Don't Even Kill ei jätä mitään arvailujen varaan. King&Queenin intro on täydellisen perinteistä Lapko-mättöä. Samaa kaavaa toistetaan loppuminuuteilla, mutta välissä käydään hieman melodisemmilla vesillä. Liian lepsuksi ei kuitenkaan mennä, sillä rallatusten väleihin on pykätty kaksi instrumentaalista interludea (Monkey Love & Monkey Hate). Lapkossa onkin aina ollut jotain progemaista, vaikka sitä on verrattu lähinnä Placeboon ja ajoittain myös Queens of the Stone Ageen. Myös isojen starojen hittejä bändiltä on löytynyt. Bohemian progressiivisuutta edistääkin yksittäisten biisien erottumisen puute. Äänet vyöryvät päälle pikemminkin loputtomana massana, josta on ensikuulemalta vaikea saada mitään irti. Kuuntelukertojen lisääntyessä löytää uusia nyansseja, bändin tuotannolle ennestään tuntemattomia soittimia, laulun harmoniaa ja riemastuttavaa sarkasmia.

Massasta huolimatta heti ensimmäisellä kuuntelulla korviin nousee varsin potentiaalinen hitti: Summer Nights. Yleensä tunnistan levyiltä kaupallisimmat kappaleet (lue: tulevat sinkut*), ja esimerkiksi Musen kohdalla ne ovat useinmiten niitä voimattomimpia vetoja. Lapkon tiukan soundin keskellä pieni radiosoittoon kelpaava meininki on kuitenkin ainoastaan piristävää. Niinpä lätyn keskivaiheen kombo Summer Nights - Horse and Crow - Please Need Me osoittautuu erittäin toimivaksi kolmetoistaminuuttiseksi. Samoin päätösbiisi Share Today on sanalla sanoen hyvä, mutta ei niin mieleenpainuva kuin toivoisi. Platan ensimmäinen sinkkulohkaisu I Shot the Sheriff on kaikessa tarttuvuudessaan mielestäni heikoin lenkki.

A New Bohemian työstämisellä rapakon takana on selkeästi tavoitettu nauhalle se, mitä bändiltä on totuttu näkemään livenä. Virtaa on vaikka muille jakaa. (Valitettavasti Maljan englannin kielen lausuminen ei ole ameriikassa parantunut, mutta toisaalta tämä sympaattinen ääntäminen on olennainen osa Lapkoa.) Välillä päähän iskee ajatus, olisiko energiaa sittenkin pitänyt rajoittaa. Olisiko se tuonut jotain lisää - esimerkiksi pientä yksioikoisuutta, joka ei väsyttäisi kuulijaa vaan avaisi suoraan uuden maailman.

Toisaalta moneen kertaan todistettu fakta on, että heti helposti aukeaviin levyihin kyllästyy. Kuulijaa ei siis pidä aliarvioida, vaan monimutkaisuus on pitkällisen rakkaussuhteen ydin musiikkimaailmassa. Radiosoittoonhan tämä ei päde. Eikä sikäli myöskään niihin ihmisiin, jotka eivät kuluta musiikkia muuta kuin autoa ajaessa. Mutta minuun se pätee. Ja kyllä, A New Bohemia paranee kerta kerralta.




* Kirjoitin tämän jutun suurimmaksi osaksi jo lauantaina päivällä, ja illan keikalla sain kuulla että Summer Nights on kuin onkin seuraava sinkku :D Itse keikasta lisää myöhemmin, kunhan jaksan muokata parit kuvat - toisin sanoen kammeta itseni ylös patjalta, jossa makaan TAAS kuumeisena. Rakastan näitä sitkeitä flunssia<3 Fingers crossed että antibiootit, valkosipuli ja mustaherukkamehu vievät kaikki pöpöt huspois.

(Kuva tällä kertaa Photobucketin kautta, toivottavasti on ok. Blogger hukkaa tänään ilmeisesti kuvia useammastakin blogista.)

2010/03/28

Share Today

Lauantain hurmaa:

Lattioiden pesu on kivempaa kivoilla välineillä.

Pestopastan jälkeen maailman helpoin ruoka: wokki.
Katkarapuja, wokkikasviksia, suolattuja cashew-pähkinöitä, chiliä, mustapippuria, osterikastiketta.

Kynttilät toimivat kyllä istuskelubaarissa, mutta eivät klubilla. Earth Hour voisi silti olla joka päivä.

Täydelliset smokey eyet saa läträämällä mustan kajalin kanssa ja menemällä rokkikeikalle.
 

2010/03/27

Cosmetics!

Kuun alussa harkitsin tekeväni maaliskuusta samanlaista ostosten yhteenvetoa, kuin mitä esimerkiksi molemmat Noorat ovat tehneet. Sitten huomasin, että kahdessa viikossa olin ostanut kosmetiikkaa saman verran kuin yleensä puolessa vuodessa. Tai sanotaanko, että samalla summalla (vaikka uusi kosteusvoide menikin vielä helmikuun piikkiin). Joten päätin suosiolla sulkea silmäni todellisuudelta ja unohtaa kuittien kirjaamisen. Sen sijaan vain iloitsen uusista hankinnoista!


* Sekaihon tuskaa: ties miten paljon laitat meikkiä, posket ja kasvojen T-alue eivät ikinä kohtaa. Jälkimmäinen kiiltää parin tunnin jälkeen kromatun teräksen lailla. Yh. Mutta olen vihdoin tainnut löytää ratkaisun - Vichy Normaderm Pro Mat! Nimensä mukaisesti mattapinnan jättävä kosteusvoide, jota voi käyttää koko kasvoille tai kuten minä, vain T-alueelle. Jo ensimmäisenä käyttöpäivänä huomasin, ettei puuteria tarvinut lisätä työpäivän aikana kertaakaan :) Toki tällä on kuivattava vaikutus, eikä ehkä sovi tähän vuodenaikaan järin hyvin. Joka päivä en olekaan aineella lätrännyt. Mutta kesäksi tämä lienee ehdoton!

* MAC Prep + Prime -kuultovoide on sekin osoittautunut addiktoivaksi. En tosin tiedä onko vaikutus lähinnä placeboa - ettei muka voisi lähteä ulos ilman, että meikkivoiteen alle on levittänyt pientä hohtoa ;) Toki mönjä tasoittaa ihoa kivasti, myös niitä kiiltoeroja. Toimii minulla etenkin poskissa.

* Talvisin käytän Joe Blascon meikkivoidetta (vaaleinta mitä on), mutta kesäksi kaipaan aina  kevyempää koostumusta ja tummempaa sävyä. Normaalisti olen käyttänyt kuuluisalla T-alueella Kanebon meikkipuuteria ja poskilla ihan vain sävyttävää päivävoidetta. Stockmannin alennukset kuitenkin veivät mennessään, ja päätin hankkia pitkästä aikaa nestemäisen meikkivoiteen kesäksi. Kanebo Sensai Fluid Finishin sävy on sama kuin entisessä meikkipuuterissani, mutta tämän pitäisi myös kosteuttaa ja suojata auringolta kertoimen 15 kera. Menee siis testaukseen vasta kesällä.

* Samoista alennuksista nappasin mukaan Cliniquen Lash Power -ripsarin, joka oli normaalia halvempi ja jonka mukana tuli vielä kaikkea kivaa! Nimittäin All About Eyes -silmänympärysvoide (kokoajan vanhentuvalle iholle tarpeellinen) sekä Cream Shaper for Eyes -rajauskynä. Mustassa kynässä on seassa hieman hileitä ja se on varsin pehmeää tekoa. Täydellisten sumusilmien tekoon siis.

* Aiemminkin mainitsemani Make Up Storen huulipuna, oranssinpunainen sävy nimeltään Gate, on ollut addiktoiva. Tiettyihin vaatteisiin en ole niinkään jumahtanut viime aikoina, mutta tähän punaan olen. Nam.


Listasta jätin pois esim. uuden puuterin, joka piti hankkia koska tiputin edellisen lattialle ja se meni säpäleiksi, sekä vartalovoiteet. Seuraavaksi saankin ostaa ainoastaan aurinkovoiteita, olettaen, että se aurinko joskus näyttäytyy.  Paitsi ehkä jokin uusi, pirteä luomiväri voisi olla paikallaan. Ainiin ja kuorintamönjä sitten kun edellinen loppuu. Ja päivävoidekin loppuu kohta. Äsh.

Onko sinun kauneustuotteiden ostolistalla jotain erityistä?

2010/03/26

Lapko - Funerals and Parties

Lapko on yhtye, jonka suhteen olen ehkä vähän myöhäisherännäinen. But better late than never. Livenä se on nähty useasti, joskus loistavilla, hikeä tihkuvilla keikoilla, joskus vedoilla, jolloin Ville Malja on heitellyt kitaroita kettuuntuneena pitkin lavaa. Huomenna pääsen pitkästä aikaa näkemään pojat soittamassa Tavastialla! Uusi levykin on ollut kuuntelussa, siitä arviota myöhemmin. Nyt kuitenkin pieni paluu edellisen levyn maailmaan ja sen päätösbiisiin. Ja videoon, joka on suoraan sanottuna pelottava kaikessa valkoisuudessaan.




Kuka tunnisti taustalaulajan? Siellä mikrofonin ja pianon ääressä kukas muukaan kuin Manboyn Karo Broman, joka on myös tuottanut Young Desiren. Uudella lätyllä tuottajana heilunut jenkkiläinen D. James Goodwin.

2010/03/25

Hurt Locker

Sota ei ajatuksena tuo ripaustakaan mielihyvää, mutta jotain kiinnostavaa siinä silti on. Ehkä se liittyy tavoitteeseen ymmärtää koko ilmiötä. Sitä, miksi ihmiset ovat valmiita tappamaan toisiaan, viettämään kuukausia rajuissa olosuhteissa yrittäen pysyä hengissä ja järjissään. Tai miksi heitä pakotetaan siihen. Sotafilmatisointeja on muitakin kuin ykkönen Star Wars - mainittakoon esimerkiksi Jarhead, Black Hawk Down sekä loistava tv-sarja Band of Brothers. Myös Hurt Locker löysi tiensä sydämeeni.


Leffa kertoo Irakin sodasta, kentällä toimivasta yhdysvaltalaisesta pommiryhmästä ja eritoten menehtyneen pomminpurkajan tilalle tulleesta William Jamesista (Jeremy Renner). Homma on vaarallista, kun taistelee aikaa ja olosuhteita vastaan kuuman auringon alla, mutta James saa kicksit veressä kuohuvasta adrenaliinista. On varmasti rauhoittavaa keskittyä vain räjähdysherkkien piuhojen katkaisemiseen, unohtaa kaikki ympärillään. Armeijassa ajattelu on automaattista. Tunteiden kanssa ei tarvitse pelleillä. Lopulta jo reilusti yli 800 pommia purkaneelle ihmiselle voi taistelusta muodostua huume, ainoa asia, jonka vuoksi kannattaa elää.


Mutta vaikka sota sinänsä ei ole inhimillistä, ovat sen seuraukset juuri sitä. Rauhallisinkin viilipytty voi ajoittain menettää hermonsa vain kasatakseen ne uudelleen. Leffan ensimmäinen puolikas on kohtalaisen hitaasti etenevä, mutta jälkimmäisellä osuudella peitin silmäni useaan otteeseen. Jännitys, pelko ja ällöttävien asioiden välttely olivat päällimmäisenä mielessä. Niiden syiden takia en ole varma, haluanko nähdä elokuvaa ikinä uudelleen. Sama on monien negatiivisia tunteita herättävien rainojen kanssa - vaikka elokuva olisi mielettömän upea, en aivan välttämättä halua tuntea sitä samaa karmivuutta enää uudestaan.

Joka tapauksessa Hurt Locker on Oscarinsa* ansainnut.



* Paras elokuva, paras ohjaus (Kathryn Bigelow), paras alkuperäinen käsikirjoitus, paras äänitys, parhaat äänitehosteet, paras leikkaus.

2010/03/24

The Other Boleyn Girl

Elokuva, joka minun piti käydä katsomassa teatterissa, mutta joka jotenkin jäi (as usual). Elokuva, jonka pääosan esittäjä edustaa maailman kaikkien näyttelijätärten parhaimmistoa. Elokuva, jonka tapahtumat ehkä osasin ulkoa etukäteen.


The Other Boleyn Girl, Kuningattaren Sisar, kertoo Englannin kuninkaasta Henrik VIII'sta ja tämän legendaarisista naisseikkailuista. Kuningas ei kuitenkaan ole etusijalla, vaan Boleynin sisaret Anne ja Mary ovat show'n tähtiä. Kun kuningatar ei pysty synnyttämään miespuolista perillistä, on kärsimättömän kuninkaan (Eric Bana) huomio pakostakin siirtyvä muualle. Norfolkin herttua päätyy lankonsa Thomas Boleynin kanssa pähkäilemään juonen, jossa jälkimmäisen vanhimman tyttären Annen (Natalie Portman) tehtävä on viekoitella itse kuningas. Samalla suku saisi mainetta, kunniaa ja turvatun talouden. Mutta mitä tapahtuu, kun kuningasta kiehtookin enemmän juuri naimisiin mennyt pikkusisar Mary (Scarlett Johansson)? Missä menevät rajat mustasukkaisuudelle, entä sisarrakkaudelle? Miten paljon voivat yhden perheen jäsenet tehdä saadakseen Englannin  hallinnon kaaokseen?


Historialliset pukudraamat eivät ole se lajityyppi, jonka ensimmäisenä yleensä valitsen. Siitäkin huolimatta, että on olemassa todella hyviä genren edustajia, kuten The Man in the Iron Mask sekä tv-sarja Tudors, joka kertoo täsmälleen samasta 1500-luvun hovista kuin Kuningattaren Sisar. Vertaus Tudorsiin oli ainakin omalla kohdallani aivojen automaattinen toiminto. Rakastan nimittäin sitä tv-sarjaa, eivätkä tämän elokuvan hahmot valitettavasti yltäneet samalle viekkauden ja juonittelun tasolle. Kumpi sitten oli todellisuutta, en tiedä. Ainakin leffan tapahtumat ovat osittain historian kirjoista, osin fiktiivisiä.

Tudorsin kuningas Jonathan Rhys Meyers on jotain aivan muuta kuin etäiseksi jäävä (tarkoituksella jätetty) Eric Banan versio, eivätkä puitteetkaan valitettavasti ole samaa sarjan kanssa. Juonikin hieman hyppelehti liiaksi. Vaikka viimeiset puoli tuntia olin kyllä täysin naulittuna ruutuun kiinni. Täytyy kuitenkin muistaa, että ne tapahtumat, jotka Tudors kävi läpi kahdessa tuotantokaudessa, Justin Chadwickin ohjaama täyspitkä kävi kahdessa tunnissa. Jonkin verran hyppelehtimistä siis suotakoon.


Natalie Portmanin lopulta äärettömän tuskastunut hahmo oli lyömätön, eikä Jim Sturgessin pieni rooli Boleyn-perheen poikana ollut paha sekään. Myös konkari Kristin Scott Thomas oli loistava äitinä, jonka mielipiteet jätettiin ajan hengen tapaan omaan arvoonsa. Viihdearvoa elokuvalla oli siis kyllä. Mutta tuskinpa katson sitä toistamiseen (no korkeintaan Sturgessin takia), etenkin, kun on olemassa se ihana Tudors. Jonka kolmatta kautta muuten odotetaan täällä kieli pitkällä, voisikohan Nelonen pikkuhiljaa alkaa näyttää sitä...?!

2010/03/23

Last Days

Kipeänä notkuminen ja Makuunin leffaralli on kohtalaisen kiva yhdistelmä, ja viime viikolla haaviin tarttui kolme uutta leffakokemusta - Brothersin lisäksi siis.

Kun elokuva on voittanut palkinnon Cannesin filmifestivaaleilla, filmiyhtiönä on HBO ja ohjaajana Gus Van Sant, ei luulisi filkan menevän metsään. Siitäkin huolimatta, että tasan tietää Van Santin ohjaustyylin olevan lähempänä Stanley Kubrickia kuin Guy Ritchieta - toisin sanoen monien mielestä pitkäveteinen. Itse pidän esim. mainitun Kubrickin leffoista, sillä vaikka niissä tapahtuu yhtään mitään melko verkkaisesti, jos erehdyt sulkemaan silmäsi minuutiksi, olet jo pihalla elokuvasta. Joka sekunti merkitsee. Sama pätee yleensä Van Santin pätkiin.


Last Days hakee inspiraatiotaan Kurt Cobainista. Elokuva kertoo Blakesta (Michael Pitt), lahjakkaasta mutta surumielisestä ja ahdistuneesta muusikosta, jonka ystävät eivät juuri ota yhteyttä muuta kuin rahan toivossa. Saamme seurata hänen elämäänsä muutaman päivän ajan. Muutaman kohtalaisen tylsän päivän ajan. Tokikaan influenssavirukset eivät kauheasti parantaneet katselukokemusta, kun rankan päivän päätteeksi saatoin nukahdella leffan aikana muutamaan otteeseen. Suosittelen tätä siis hieman pirteämpänä ajankohtana.


Pienestä pitkäpiimäisyydestään huolimatta elokuva ei ollut tahmainen. Se tuntui raikkaalta siitäkin huolimatta, että huumeiden ja itsekseen mutisevan Blaken maailma on todennäköisesti lähinnä päinvastainen. Gus Van Santin nimi ja tyyli eivät ehkä monille sano mitään. Omasta mielestäni herran ohjaukset kuitenkin eroavat reilusti perushutusta. Kehuttu Milk on vielä näkemättä, mutta esimerkiksi My Own Private Idaho ja Elephant ovat kärkiluokkaa.

Jos kaipaat toimintaa, tämä ei ole sinun elokuvasi. Sen sijaan jos rakastat tarkkailla pieniä arkisia asioita, joilla saattaa olla suuri merkitys kokonaisuuden kannalta, suosittelen.

2010/03/22

Remember Me

Eye candy!! Ainakin kaikille Pattinson-faneille ;) Trailerin perusteella itse leffakin vaikuttaa kiinnostavalta, eikä biisivalinta (Snow Patrol - How to be Dead) ole lainkaan huono sekään. Naispääosassa Roswellista ja Lostista tuttu Emilie de Ravin, vanhemman konkarin roolissa Pierce Brosnan. Saapuu Suomeen huhtikuun alussa. Yummy.


p.s. Joo-o, yksitoikkoista elämää viime aikoina, kun töiden päälle lähes ainoat rentoutumiskeinot ovat liittyneet leffoihin ja keikkoihin. En tosin valita pätkääkään ;) Tämä viikko menee vielä elokuvapainotteisesti, kun viimeaikaiset tsekkaukset pitää ruotia. Mutta eiköhän blogi saa taas muutakin sisältöä piakkoin. Ehkä.

2010/03/21

Miss Carbohydrate

Joku voisi muistuttaa, että seuraavan kerran kun lähden illanistujaisiin, laittaisin mistä tahansa loskasäästä huolimatta jalkaan jotain muuta kuin kumisaappaat. Ettei sitten yhtäkkisellä keskustaan lähdöllä tarvitsisi tehdä mutkaa toiselle puolelle kaupunkia, jotta Bubble voi vaihtaa kengät ja vaatteet. Tosin selviydyn urakasta about kahteen minuuttiin, aika hyvin. Suuntana oli sittemmin Sedun Burleski Club, joka oli tietysti kallis ja ehkä hivenen enemmän miehille suunnattu... Eipä sillä, burleski on ilmiönä kiinnostava ja haluaisin nähdä kyllä kunnollisen show'n, mutta ehkä jätän kyseisen baarielämyksen tästä lähtien kuitenkin muille.

Kiitokset jälleen isännälle ja emännälle kaikin puolin runsaista tarjoiluista, tämä muistetaan! Seuraavalla kerralla juotan teille muutaman lasillisen liikaa.


Alkuperäinen illanistujaisasu oli tylsä, vaikka yritin tuoda särmää punkhenkisillä TopShopin legginseillä. Baariin vaihdoin AA'n tummanharmaan tunikan, joka ei kyllä petä ikinä. Miten joku niin yksinkertainen vaate voi olla niin mahtava? TUNIKA NÜMPH (joka ei kyllä ainakaan pienennä vatsaa yhtään), LEGGINSIT TOPSHOP, VILLASUKAT RIIAN TORILTA.


Perjantain leffailuasusta pidin paljon. Mikä olisi parempi kontrasti sateiselle Helsingille ja ronskeille maihareille, kuin herkkä pitsi? Hiukset pitkästä aikaa suorina, vaikka kyllästynkin niihin suoristettuina päivässä. Ovat muuten kasvaneet traumaattisen kampaajakäynnin jälkeen, jee! MEKKO ASOS, NEULE VERO MODA, LEGGINSIT GINA TRICOT, KORU CAMDEN, VILLIKSET WHO KNOWS WHERE, MAIHARIT MOLT'S.




Ihmeellistä, Alpo & Elli poseerasivat minulle auliisti ainakin minuutin ajan! Ajatukset kisuleiden päässä olivat luultavasti tyyliä "annetaan ton hörhön nyt kuvata, ehkä se sit jättää meidät rauhaan."

Huomenna jälleen uusi työviikko, toivottavasti keveämpi kuin kolme edellistä. Ja kyllä, lumet sulavat vinhaa vauhtia, joten se kevätkin tulee vielä! Ja eiliseltä jääneet lohkoperunat + falafelit odottavat jääkaapissa. Ja voisi aloittaa Gilmore Girlsin toisen tuotantokauden tuijottamisen. Flunssakin hellittää. Että eipä kauhean pahat oltavat :)

2010/03/20

Brothers

Eilen ensi-illassa olleen Brothersin suhteen tein yhden kohtalokkaan virheen: odotin elokuvalta näyttelijäkaartinsa vuoksi kenties mahdottomia. 

Huom! Juonesta kertominen ei sisällä mitään sellaisia spoilereita, jotka eivät jo traileristakin tulisi ilmi. Leffa on uusintaversio tanskalaisesta samannimisestä filkasta, joka julkaistiin vuonna 2004. Veljekset, Sam ja Tommy Cahill, ovat erilaisia ainakin isänsä silmissä. Sam on U.S. Marine, perheellinen ja kaiken kaikkiaan kunnollinen kansalainen. Tommy on nuoruuden tappelujen ja juopottelujen jälkeen päätynyt vankilaan aseistetusta ryöstöstä. Tarinan alussa Tommy pääsee ehdonalaiseen, juuri paria päivää ennen kuin Sam lähtee suorittamaan tehtävää Afganistaniin. Yhdysvaltalainen sotilashelikopteri kuitenkin törmää maahan kohtalokkain seurauksin. Samin vaimo Grace on syystäkin sokissa, mutta apuun tulee Tommy, joka saa perheen tytöt taas hymyilemään - myös Gracen. Ja eräänä päivänä Sam palaa takaisin.


Näyttelijätyö on loistavaa. Gracen roolissa nähtävältä Natalie Portmanilta ei kyllä voisikaan odottaa mitään vähempää. Tobey Maguiren kylmän rauhallinen mutta sisältä kaoottinen Sam on pelottavan todellinen ja jotain erilaista, mitä ainakin allekirjoittanut on tottunut Maguirelta näkemään. Tommya eli Jake Gyllenhaalia on aina ilo katsella, mutta herra saisi juoda itsensä humalaan hieman useammin jotta tietäisi, miten sellaista näytellään (vaikka kohtaus, jossa Tommy pilkkaa baarimikon nenää, onkin hulvaton). Pisimmän korren veivät tällä kertaa kuitenkin lapset. Etenkin vanhempaa Isabellea näytellyt Bailee Madison oli jotain sanoinkuvaamatonta, ja jos nuori neiti jaksaa jatkaa näyttelijän uralla, tulee hänestä varmasti vielä jotain suurta.


Leffassa oli paljon pieniä asioita jotka häiritsivät, ja paljon pieniä asioita, joista pidin. Kokonaisuudessaan siitä puuttui mielestäni draaman kaari. En ole nähnyt alkuperäistä versiota, joten en tiedä, oliko tarkoituskin pitää tarina riittävän arkisena, vailla suurta loppuhuipennusta. Vaikka olinkin kädet silmien edessä pariin otteeseen. Veikkaan silti, että Brothers paranee toisella katselukerralla. Joskus ensimmäisellä kerralla ei vaan saa leffasta tarpeeksi irti - esimerkiksi Virgin Suicides oli ensimmäisellä katselulla minulle todella etäinen, mutta toisella kerralla rakastuin. Kaiken lisäksi olen tuijottanut tällä viikolla huomattavasti normaalia enemmän elokuvia, joten olen ehkä myös turtunut.


Järkyttävintä elokuvassa on nimenomaan sen todellisuus. Kaikkihan me tiedämme, että Afganistanista tai muualta maailmasta palanneiden sotilaiden jälkihoito on retuperällä, etenkin kultakaivos-Amerikassa, jossa vain rikkailla on varaa terveydenhuoltoon. Ja kysymyshän on myös siitä, koulutetaanko sotilaista liiankin kovia? Jotain koneiden ja ihmisten välimaastosta, jotka eivät koe tarvitsevansa minkäännäköistä terapiaa - hehän ovat sotilaita, kaiken kestäviä sankareita.




2010/03/19

Prayer for the Weekend


Viikonlopun menovinkkejä!

* Tampere Kuplii on sarjakuvafestari ja järjestetään nyt neljättä kertaa. Lauantaina pienlehtimarssilla on pari ystävää myymässä söpöjä juttujaan (esim. marianeidin koruja on täälläkin nähty päälläni useaan otteeseen, ja myös Myrntain tekeleet ovat upeita). Check it out!

* Tampereella tänään myös omannäköistään rokkia soittava Kiki Pau.

* Leffaensi-iltaan on ainakin suurimpiin kaupunkeihin saapunut Brothers - Tobey Maguire, Jake Gyllenhaal ja Natalie Portman, ah! Tätä olen menossa itse illalla tsekkaamaan, oli flunssaa tahi ei.

* Uudenmaankadun Bellyssä jatkuu elektronisen musiikin klubi Bad Ideas. Ainakin DJ Nikola Teslaan voi luottaa.

* Oulun Club Teatrialla soittaa neljä mahtavaa sellistiä eli Apocalyptica. Harmi etten itse pääse paikalle, mutta pitää odottaa Bemaryn raporttia keikasta! Mikäli tyttöraukka pääsee flunssapöpöjen alta paikan päälle.

* Jyväskylässä, tai tarkemmin sanottuna Säynätsalossa, voi bongata vampyyreja, jotka osaavat tanssia. Voi että tämä olisi mahtava nähdä! Kauhumusikaali Dracula siis, hankkiutukaa paikan päälle ne jotka kykenevät.

* Toki aikaansa voi kuluttaa myös blogimaailmassa. Advanced Style on nykiläinen katumuotisivusto, joka ei keskity perinteisesti nuorten aikuisten pukeutumiseen, vaan jo vuosikymmeniä eläneiden tyyliin. Huippua!

* Myös Makuunissa jatkuu leffaralli vielä ensi viikon keskiviikkoon asti - asia, joka on pelastanut kipuilevan Bubblen kotonalöffaamispäivät. Kaikki leffat siis puoleen hintaan! Kohta voisinkin taas siirtyä tv'n ja Oscar-voittajan ääreen :)

Ihanaa viikonloppua!


Kuvassa poseeraa herra Alpo M., Cornish Rex, jota olen aikeissa menossa tapaamaan taas huomenna. Saattaapi  vuoden nuorempi Ellikin saada muutaman rapsutuksen. Ja kai niiden palvelijoiden eli ystäväpariskunnankin kanssa muutama sananen pitää vaihtaa... :) Tämänkertainen otsikko varastettu The Arkilta.

Muse - Uprising playback

Jess, kauan kiertäneille huhuille on vihdoin saatu vastinetta - Muse tulee kesällä Suomeen!! Tarkemmin sanottuna Kaisaniemen puistoon heinäkuisena maanantai-iltana. Vaikka tämä video on jo vanha juttu, on aina yhtä hauskaa nähdä, miten pojilla pitää pokka italialaisen tv-ohjelman työntekijöitä juksatessaan. Muah.




Jos joku ei Musea jostain kumman syystä tunne, kerrottakoon, että videossa bändin jäsenet ovat väärillä paikoilla. Huikeista live-esiintymisistään tunnetulle bändillehän on suorastaan nöyryyttävää joutua soittamaan playbackina, joten pojat päättivät vetää koko homman lekkeriksi. Vokalisti Matt on rummuissa, rumpali Dom bassossa ja mikrofonin varressa, basisti Chrisistä tehtiin kitaristi ja kiipparisti. Oh the joy! Samanlaista ketkuilua on havaittavissa myös muutaman vuoden takaisessa Live&Kicking-livessä.

2010/03/18

Elisa Studiolla

Tämä viikko menee näköjään täysin viihteen ja populaarikulttuurin puolelle. Eivätkä jutut suinkaan lopu tähän, sillä huomenna on tiedossa erään (toivottavasti) nautittavan elokuvan ensi-ilta. Meitä viihteen ystäviä muistettiin myös Elisalla, jonka uudentyyppiseen myymälään Helsingin Lasipalatsiin suuntasimme Mikaelan kanssa viettämään leppoisaa arki-iltaa.


Sana myymälä tosin on jo itsessään hieman väärä, sillä Studioksi nimetty kuluttajien kohtauspaikka muistuttaa enemmän todellakin tv-studiota, kuin perinteistä kauppaa. Myynnissä ei ole fyysisiä tuotteita kuten puhelimia (niitä kauppaavat edelleen ElisaShopitit), vaan asiakkaat pääsevät testailemaan esimerkiksi Internetin luomia mahdollisuuksia, keskustelemaan palveluista ja viettämään pientä levähdyshetkeä kahvikupposen ääressä. Samalla konserni kerää arvokasta tietoa kuluttajien käyttäytymisestä ja toiveista. Toki erilaisten puhelin- ja laajakaistaliittymien sekä uusien Viihde- ja Vahti-palvelujen hankkiminen käy Studiossa samalla tavalla, kuin perusliikkeissä, mutta henkilökunta painottaa myös kaupunkilaisten olohuoneen statusta. Sisään ovesta voi oikeasti mennä tuijottelemaan jättiscreeniä tai kuuntelemaan musiikkia seinään koverrettuihin koloihin ilman, että on aikeissa ostaa mitään.


Illan ohjelmaan kuului esittelyjen lisäksi kasa hyvää ruokaa ja juomaa (taivaallisen pehmeää suklaakakkua, omnom, jonka kohdalla keskityin enemmän syömiseen kuin kuvaamiseen) sekä Hey Heatherin akustinen keikka. Pojat vetivät biisinsä oikein mukiinmenevästi, ja bändin viehätyksen hoksasivat myös Lasipalatsin ikkunan takana kiljuvat fanit. Mielleyhtymä Smakiin on kenties väistämätön, eikä sitä vähennä Joonaksen ja Kallen lauluäänien samankaltaisuus, mutta eroavaisuuksiakin toki on (ja (suomenkielinen) Smakhan kuuluu musiikillisiin perversioihini joka tapauksessa, so no harm done). Harmi että pojat ovat niin nuoria (?), olisin muuten vienyt toisen kitaristin kotiin. No, aina ei voi voittaa.

Raikkaasti sisustetuissa tiloissa järjestetään siis myös erilaisia pikkutapahtumia: bändi-iltoja, stand-upia ja workshopeja, joissa voi opetella vaikka sähköpostiasetusten laittamisen puhelimeensa. Tulevien lätkän ja futiksen MM-kisojen aikana pistetään pystyyn kisastudio.


Täyden massun lisäksi kotiin viemisinä oli luultua isompi laatikko, jonka Alice in Wonderland -henkinen kansikuva antaa odottaa hyvää. Sisällä on Elisa Viihde: palvelu, jonka ansiosta alle viikon päästä tv'ssäni on HD-kanavat, bittiavaruudessa 5000 gigaa tallennustilaa vain minua varten, laajakaista ja mahdollisuus vuokrata elokuvia verkosta ilman, että tarvitsee kävellä sinne viheliäiseen kauas muuttaneeseen Makuuniin. Mikaelasta (joka btw napsaisi viimeisen kuvan, kiitos!) tämä kaikki kuulosti äärettömän pelottavalta ja saapi nähdä, saako kolmen kuukauden kokeilun jälkeen addiktoitunutta Bubbleakaan enää tv-ruudusta irti... Raporttia seuraa.



p.s. Harmikseni palvelu tosiaan käynnistyy vasta ensi viikolla, vaikka vuokrausominaisuudelle olisi käyttöä juuri nyt, kun jumitan jälleen kerran flunssaisena kotona. Pakko siis raahautua sinne Makuuniin. Ainakin samalla saa ostettua pöpöjä parantavia karkkeja - mässyä kun ei Elisa Viihdekään pysty piuhojen kautta kotisohvalle tuomaan.

2010/03/17

Across the Universe

Kun edellinen ilta on mennyt normaalia arkea myöhemmäksi (ei sanaakaan siitä, että jumitettiin keikan jälkeen jälleen kerran hallin takaportilla, ja bändi teki placebot eli ajoi tyynesti pakulla ohi), jäävät lauantai-illan keikkasuunnitelmat väliin. Siitäkin huolimatta, että tarjolla olisi I Was A Teenage Satan Worshipperin lisäksi toisaalla toinen tanssittava, Don Johnson Big Band. Oh well. Joskus täytyy tyytyä vanhuuteensa.

Sen sijaan Alicen lisäksi tuli samalle päivälle tuijotettua vielä kaksi leffaa - Across the Universe sekä Lieksa!, joista jälkimmäinen tosin siis löytyy omasta hyllystä, mutta joka näyttelijäkaartinsa vuoksi on aina arvoistaan katsottavaa. Across the Universe taas on Beatlesin biiseihin perustuva nuorekas, irvokas ja mehukas musikaali, jossa 1960-luvun nuoret etsivät itseään ja toisiaan sodan keskellä. Osittain Beatles-coverit eivät mielestäni toimineet yhtä hyvin kuin lukuisaan kertaan kuullut alkuperäiset versiot (sininen tupla-cd-boksi tuli kulutettua loppuun musiikillisen heräämiseni alkutaipaleella eli ala-asteella), osittain ne olivat todella valloittavia. Efektejä ja sälää oli mielestäni myös hieman liikaa, leffa olisi toiminut mainiosti vähemmälläkin. Mutta pienille virheille voi antaa anteeksi, kun muuten viihtyy!

Ja kyllä, Judea näytellyt pörröpää Jim Sturgess pääsee haaremiini. Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla maksa-allasmurteella (Liverpool hei, ai että olen nokkela), joka paitsi noin niinkun muutenkin kuulostaa viehättävältä ja superbrittiläiseltä, tuo myös muistumia kultaisesta kahdeksankymmentäluvusta (vaikka Chesterin murre taitaakin taipua enemmän Mansen puolelle, hm). Herran takatukan tosin taitaisin pätkäistä.


2010/03/16

Alice in Wonderland

I'm investigating things that begin with the letter M.



Koska marsilaisten keikka osui päällekkäin suuresti odotetun Burton-uutukaisen ensi-illan kanssa, piti Ihmemaan asukkeja käydä tapaamassa vasta seuraavana päivänä. Leffaan tietysti pukeuduttiin asianmukaisin varustein, vaikka varsinaisia henkilöitymiä asuista ei ehkä olekaan havaittavissa. Yhdistetään Alice, Red Queen, hyppysellinen Mad Hatterin hulluutta ja raitapaitaisten poikien kaksosefekti, niin saadaan Bubble ja Ravenwaves, jotka kirosivat korkojaan kävellessään loskassa kaupasta toiseen ennen elokuvan starttaamista. Ja jotka söivät leffakarkkeja oksennusoloon asi. Ja jotka yleensäkin tekevät juuri sitä kaikkea järjetöntä, joka heidän kokemuksensa perusteella pitäisi osata tehdä toisin...


Alice in Wonderland on juuri niin ihmeellinen, kuin mitä kaikkien aikojen mielikuvituksellisimmalta ohjaajalta vain voi odottaa. Tietokonegrafiikka ei missään vaiheessa tuntunut tehdyltä, vaan maailma oli todellinen. 3D ei sen sijaan tuonut mielestäni lisäarvoa kohtauksille. Toisin oli Tim Burtonin hovisäveltäjän, Danny Elfmanin, luoman scoren kanssa - tämä mies kun ei koskaan ripottele nuotteja harhaan. Mia Wasikowska suloisena Alicena ja Helena Bonham Carter isopäisenä, lemmenkipeänä ja hirmuisena Red Queenina olivat nappivalintoja. Myöskään hatuntekijä-Depp ei pettänyt tälläkään kertaa harottavilla silmillään, hellyttävällä s-viallaan ja välillä esiin tulleella ronskilla skottimurteellaan. Positiivinen yllätys oli Fatboys, Tweedledee ja Tweedledum, hieman yksinkertaiset kaksoset, joiden ilmeet ja aksentit olivat odottamattomia, mutta niin täydellisiä. Myös March Hare oli kaikessa tärinässään ihan hervoton. White Queen sen sijaan oli mielestäni hieman liian eleetön. Olisin myös kaivannut enemmän Absolemia, ihan vain siksi, että Alan Rickmanin ääntä jaksaa kuunnella loputtomiin.


Välillä tarina olisi tarvinnut pientä potkua, jotain enemmän, muchier, mutta loppua kohden jännitys tiivistyi juuri sopivalla tavalla. Ja toki Burtonin maailmat itsessään ovat niin mielettömiä, ettei juonen edes tarvitse olla kovin kummoinen. Jossain määrin näin ensimmäisellä katselukerralla fokus suuntautuikin kaikkeen siihen ihmeelliseen visuaalisuuteen, mitä valkokankaalla pyöri, ja kokonaisuuden paremmaksi hahmottamiseksi tarvittaisiin ehdottomasti toinen kerta. Ja vaikka rakastankin satumaailmoja, taipuisin ehkä silti Burtonin teoksissa niiden synkempien kannalle. Niiden, joiden yltiömakeat yksityiskohdat luovat pysäyttävän kontrastin kaikelle rosoiselle. Yksinkertaistettuna: ei ole Edward Scissorhandsin voittanutta.


Elokuvan pääpointti on rohkeus. Pitää uskoa mahdottomankin olevan mahdollista, jotta voi voittaa pelkonsa ja pystyy tekemään sen, mitä oikeasti haluaa - ei vain miellyttämään muita. Kuulostaa varmasti tutulta ja tavoittelemisen arvoiselta monille. Jos voisin, tipahtaisin mielelläni kaninkoloon ja seikkailisin Wonderlandissa/Underlandissa teekutsuilla ja palatseissa, ja kenties jopa taistelisin Jabberwockya vastaan. Mutta koska se ei ole mahdollista (siis opimmeko äsken yhtään mitään?), täytyy tyytyä henkeäsalpaavaan elokuvaversioon.

Sometimes I've believed as many as six impossible things before breakfast.



2010/03/15

30 Seconds To Mars @ Jäähalli

30 Seconds To Marsin Helsingin jäähallin keikkaa edeltävänä päivänä Mikaela tiputti pommin: nimmarinjakotilaisuus Stockmannilla perjantaina klo 17!! Oli mennyt taas tältä tytöltä tieto ohi, mutta haloo, sinne menemistä ei mietitty edes puolta sekuntia. Kun Ravenwaves ensin junaili itsensä pääkaupunkiimme, suuntasimme balttiarallaa tsiljoonan teinin kera kerrokseen K1, viihde- ja elektroniikkaosastolle, kymmenien metrien pituisen kiemurtelevan jonon jatkoksi. Aikaa nimmaroinnin alkamiseen oli 45 minuuttia, mutta jäljistä päätellen ensimmäiset olivat olleet paikalla koko päivän. Itse nimmareiden jakaminen oli tokikin liukuhihnahommaa ja jono eteni kohtalaisen vinhaa vauhtia. Nopeasta tahdista huolimatta maailma tuntui pysähtyvän paikoilleen sillä sekunnilla, kun Jared Leto hymyili, sanoi moi ja katsoi minuun niillä taivaallisen upeilla turkooseilla silmillään, jotka ovat livenä oikeasti kaksisataa kertaa upottavammat kuin missään kuvissa ikinä... (Väheksymättä nyt tietenkään veljeään Shannonia, Tomohan ei ollut paikalla.) Kyllä siinä menee tämänkin ikäisen tyttösen polvet veteliksi. Unohdetaan se fakta, että ne kuusisataa muuta fania kokivat luultavasti täsmälleen saman. No nytpähän on levyn kannessa kaksi kummallista tussimerkintää, joita kai nimmareiksikin kutsutaan. Osa kenttälipun lunastaneista sai myös rannekkeen, joskaan meille ei niistä ollut minkäännäköistä hyötyä. Olimme hallilla ilmeisesti hitusen liian myöhään. Mutta mitä väliä, kun mielessä pyörivät vain ne siniset silmät?!

Yritä nyt siinä sitten tärisevin käsin ottaa kuvaa.

Illan asu tuttua rokkikeikkakamaa: mustaa ja glitteriä!

Itse keikan aloittivat lämppärit Street Drum Corps ja Carpark North. Ensimmäiseksi mainittu on kalifornialainen bändi, jolta tuntui riittävän energiaa koko hallin sähköjärjestelmien ylläpitoon asti. Meno oli villiä ja mukana pomppiminen väistämätöntä. Tanskalaisupeus Carpark North ei saanut yleisöä innostumaan ihan samalla lailla. Taisinkin olla ainoa lähiympäristössäni, joka jaksoi hihkua ja laulaa mukana. Ihania silti, joskin toimivat varmasti paremmin pienemmällä lavalla.


Marsilaisten vetoa voi kuvata vain yhdellä sanalla: hikinen. Se massan (lue: 99% teinien) mukana meneminen aiheutti happi- ja nestevajetta, äänen menetystä, takkuisia hiuksia, moshpitiin joutumisen varomista ja paidasta irtoavien hileiden juuttumista edessä olevien selkämyksiin. Hetkeäkään en silti vaihtaisi pois! Vaikka olisi ollut kohtalaisen mukavaa olla myös istumassa, ainakin sillä hetkellä kun Jared soitti kolme akustista kipaletta katsomon keskeltä, ja halasi siinä erästä vieressä istunutta miestä. Vaikka eipä sillä, kyllähän herra hyppi kentän ja lavan välissä olevalla aidallakin ja soi katseita myös allekirjoittaneen suuntaan ;)

 

Koko keikka oli muutenkin Jaredin juhlaa. Shannon ja Tomo eivät puhua pukahtaneet, vaikka Leton vanhempi veljes vetikin pienen soolon kera akustisen kitaran ja lasikulhon soittamisen, tai mikä ikinä se laitos olikaan (vinkkejä otetaan vastaan). Jenkkien tuttuun tyyliin yleisöä kehuttiin vulaasti, mutta ylitseampuvalta se ei silti tuntunut. Settilistassakaan ei ollut valittamista - osasin jo odottaa, että uuden levyn yhtä parhaista, Stranger in a Strange Landia, ei soitettaisi sen antikeikkamaisuuden vuoksi. Hurricane kyllä harmitti, koska se oli vain lyhyt pätkä. Alun lisäksi (linkin videon äänen laatu on peestä, mutta tunnelma välittyy lähes täydellisesti - kylmät väreet kiipivät selkää pitkin!) parhaaksi kombinaatioksi muodostui The Kill - Closer to the Edge - Search and Destroy. Sitä riehumisen määrää! Viimeisen biisin aikana muutamia onnekkaita eturiviläisiä nosteltiin lavalle fiilistelemään. Aikataulusyistä varsinaista encorea ei kuultu.


Escape
Night of the Hunter
Attack
Vox Populi
From Yesterday 
This is War
100 Suns
A Beautiful Lie
L490
Revenge (acoustic)
Capricorn (acoustic)
Was it a Dream (acoustic)
The Kill
Closer to the Edge
Search and Destroy
Hurricane (acoustic)
Kings and Queens


Yksi asia joka pisti musiikin suurkuluttajan korviin, oli Jaredin ääni. Jo uusimmalla levyllä kuulostelin pientä käheytymistä, ja livenä korkeisiin säveliin pääseminen osoittautui melko vaikeaksi. Yleisöä siis huudatettiin ja laulatettiin paljon - vokalisti pääsi itse hieman vähemmällä ;) Vaikka vastapainoksi täytyy todeta, että akustisissa kappaleissa herran ääni toimi täydellisesti. Bändiin liittymättömistä asioista: kuten The Swell Seasonissa, myös täällä kameroiden suuri määrä todella häiritsi keikasta nauttimista. Ei ollut kiva tuijottaa lavalle sinisenä hohtavien kameroiden näyttöjen lomitse. Kamerat olivat siis ilmeisesti sallittuja, mitä emme tietenkään osanneet ennakoida - siksi Nokia 6600 -laatua jälleen... Tosin kuvaaminen oli muutenkin tehty hankalaksi savun ja valojen avulla. Ylimääräistä härpäkettä lavalla ei nähty, vaan keskittyminen suuntautui pääasiassa musiikkiin. Toki korkealla ylhäällä ollut screen ja upeat, matalalla loistaneet valonheittimet loivat tunnelmaa nekin.


Keikan ja paidan ostamisen jälkeen tunnelma oli hillitön, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Pohdittuani asiaa olen päätynyt yksinkertaisesti siihen, että koska 30STM ei lukeudu lempibändieni top kymppiin, ei keikka saanut samanlaista hurmosta aikaan kuin vaikkapa Placebo (krhm). Tai ehkä odotin liikoja. Yhtä hymyä oli silti Bubblekin :) Kuvaava kouluarvosana huitelisi jossain ysi miikan paikkeilla.



p.s. Jos marsilaiset jäivät tälläkin kertaa näkemättä, suuntaapa Provinssiin! Pojat nähdään siellä kesäisenä perjantai-iltana :)

2010/03/14

Kent @ Hartwall Arena

Jared Leton siniset silmät ja hymy, miten niistä voi päästää irti? Huokaus. Mutta ennen kuin pääsen raportoimaan marsilaisten keikasta, palataan hetkeksi viikko taaksepäin.


kent. Tuo ruotsinkielisen musiikin ehta helmi, joka on parhaimmillaan Suomen suvessa auringon jo hivenen valuessa kohti taivaanrantaa, jättäen jälkeensä poroksi palaneen päänahan. Yhtye, jonka näin ensimmäisen kerran livenä kymmenisen vuotta sitten Hagnesta Hillin ollessa kesän kuuminta kamaa. Jonka kappaleet jaksavat vuodesta toiseen ihastuttaa.

Joakim Bergin täydelliset maneerit, Martin Skjöldin hiestä märät hiukset, Markus Mustosen äärimmilleen vedetyt hauikset rumpuja hakatessa, Sami Sirviön keskittyneen muusikon ilme. Kitaroita, koneita, ripaus pyrotekniikkaa ja lusikallinen punaisia lintuja. Sekä aimo annos tunnelmaa suuresta hallista huolimatta - niistä oli Kentin keikka Hartwall Arenalla tehty. Alunperin perjantaiksi 5.3. ajoitettu konserten siirtyi varsin epäilyttävän jäätilanteen vuoksi parilla päivällä eteenpäin.


Taxmannen
Palace & Main
Vinternoll2
Töntarna
Socker
Sjukhus
Den Döda Vinkeln
LSD, Någon?
Musik Non Sop
Idioter
Svarta Linjer
OWC
FF
Ingenting
Vy Från Ett Luftslott
Krossa Allt / Dom Andra
----
På Drift?
Kärleken Väntar
Mannen I Den Vita Hatten (16 År Senare)


Kuten tuotantoon perehtynyt voi itsekin nähdä, settilista painottui huomattavissa määrin uudempaan tuotantoon. Harmikseni moni vanha upeus oli jätetty pois ja kokonaisuus oli todella erilainen kuin Kulttuuritalolla syksyllä 2007. Parhaimpina vetoina Vinternoll2, Socker, Den Döda Vinkeln, OWC, Krossa Allt/Dom Andra sekä aina ihana Mannen I Den Vita Hatten. Vaikka kyllä uudetkin tanssittivat, Taxmannen ja jopa Töntarna toimivat loistavasti livenä. Tosiasiahan on, että tällä bändillä kone- ja kitarabiisit yhdistyvät livenä keskenään huomattavasti samankaltaisemmiksi ryminöiksi, kuin mitä ne levyillä ovat. Pientä hyytymistä oli silti havaittavissa omalla kohdallani esim. Svarta Linjerin paikkeilla. Keikasta on näköjään joku myös vääntänyt kätevän kollaasin.


Hallille en jaksanut raahautua kovin aikaisin, yksin kun olin liikenteessä, mutta kohtuullisen paikan ihmisten keskeltä sain silti. Pompin naapurieni hermot varmasti riekaleille, mutta muu yleisö tuntuikin olevan enemmän innoissaan uusista kappaleista. Kertonee ehkä jotain iästä - kovasti nimittäin tuntui olevan nuoria liikenteessä. Kertonee myös jotain siitä, että niin paljon kuin vanhoja faneja menetetäänkin tyylisuunnan muutoksilla, aina saadaan tilalle uusia. Lähes täysi halli hehkui. Ja vaikka jättikomplekseissa järjestetyissä keikoissa menetetään aina jotain tunnelmassa, Kent veti pisteet kotiin. Saimme jopa jälleen kerran kuulla, miten olemme ruotsalaisia parempi yleisö. En ehkä silti voi sanoa tämän olleen paras Kent-keikkani.


Lavan takana oli perinteisesti screen sekä suuri määrä valoja, joiden kaunista loistoa ei mitenkään saanut kamera tallennettua - ei edes yltiölaadukas kännykkäkamerani (note the sarcasm). Dom Andran lopuksi tähtisade valtasi hetkeksi lavan edustan, ja myöhemmin encoressa yleisö sai päälleen pilven punaisia paperilintuja, joiden kylkiä koristivat Rödin lyriikat. Jag har inga ord för att vi andas tänker känner samma sak.