2011/01/31

Docpoint: The Extraordinary Ordinary Life of José González



Niin Junipin nokkamiehenä kuin sooloartistinakin tunnettu José González on osunut monen sydämeen kuulaalla laulullaan ja herkällä kitarallaan. Mies musiikin takana on kuitenkin jäänyt melko tuntemattomaksi. Josén vanhemmat muuttivat Argentiinasta Göteborgiin ennen hänen syntymäänsä 1970-luvun lopulla, mikä selittää ruotsalaisen tumman ulkonäön. Rauhallisuutta se ei kyllä valota, luulisi etelä-amerikkalaisten juurien tarkoittavan tulista sielua. Mutta miksi González tekee musiikkia, mikä ajaa hänet melankolisten melodioiden äärelle ja miksi kaksi levyä julkaissut sooloartisti on niin hidas säveltämään?

Dokumentti on herkkä ja hidastempoinen, eikä se valitettavasti paljasta suuria salaisuuksia miehestä nimeltä José González. Se sisältää studiossa työskentelyn arkisuutta höystettynä hauskoilla hetkillä, kiertue-elämän perusjuttuja vailla rokkistaroille tyypillistä kohkaamista ja Josén pohdiskelua fotoneista ja DNA'sta. Keikkataltioinnit tuovat kylmiä väreitä iholle, mutta en voi olla väistämättä ajatusta, että livepätkät ovat mukana dokkarissa osittain paikkaamassa muiden ansioiden puutetta. Perhetaustoista kerrotaan hauskojen animaatioiden kautta, mutta suhde kanssamuusikko Yukimi Naganoon ei tule kunnolla ilmi missään vaiheessa. Paikoin filmi on turhankin unettava ja verhottu söpöydestä huolimatta.

Toisaalta, José on juuri tällainen - ujo, mediaa vieroksuva ja yksin viihtyvä musiikintekijä. Blingblingiä tai nopeita leikkauksia kuvasta toiseen ei ole. Sanojensa mukaan hänen musiikkinsa on heijastumia henkilökohtaisesta elämästä, mutta sisäisen kriitikkonsa vuoksi kappaleiden synty on hidas prosessi. Perfektionistin työskentelyn seuraaminen voi olla jokseenkin hedelmätöntä, kun samaa pilkkua viilataan sadatta kertaa. Gonzálezin rutiineja mikrofonin varressa on kuitenkin mukava seurata. Vaikka omintakeinen dokumentti ei ihan täyttänyt odotuksia, antaa se entistä sympaattisemman kuvan kiharapäästä, jonka musiikki on hunajaa korville tulevaisuudessakin.


2011/01/30

Brighton Rock


Graham Greenen romaaniin perustuva elokuva Brighton Rock sijoittuu nimensä mukaisesti Englannin etelärannikon pikku-Lontooseen, Brightoniin. Kirjaan verraten tapahtumat on siirretty 1930-luvulta 1960-luvulle, aikaan, jolloin mod-kulttuuri ja nuorisomellakat yleistyivät katukuvassa. Tarinaan liittyy gangsteriryhmittymiä, kuolemia, kostoa ja epätoivoista rakkautta, mutta nuori ja angstinen Pinkie Brown on kaiken keskipiste. Turhautumista ja epävarmuutta on helppo purkaa väkivaltaan. Mikä olisikaan parempi tapa nuorelle rikollisenalulle antaa pätevä kuva itsestään kuin pyrkiä ryhmänsä johtoon? Ottaen samalla toki huomioon mahdolliset todistajat, joiden ei saa antaa leperrellä virkavallalle. Mutta kumpi toimii loppujen lopuksi paremmin - gangsteri, joka on kylmä kuin kivi vai gangsteri, jolta löytyy sydäntä?


Nuorena ja kovapäisenä Pinkienä nähdään Sam Riley, joka on roolissaan täydellinen, yhden nyrpeän ilmeen mies, jonka silmistä paistaa yksi ainoa tunne, viha. Pinkieen syvästi rakastuva Rose (Andrea Riseborough) on söpö kuin mikä, mutta myös armottoman tyhmä. Vaan milloinpa ei rakkaus olisi ollut sokeaa... Muissa, vanhemman polven rooleissa nähdään muun muassa ihastuttava konkari Helen Mirren sekä Andy Serkis, jonka suusta odotti kokoajan kuulevan 'gollum, gollum'. Olen viettänyt kuukauden Brightonissa vuonna 1999 ja kesäisen aurinkoiseen merenrantakaupunkiin verrattuna elokuvan versio oli jotain täysin päinvastaista. Se pysäytti. Tosin näin jälkeenpäin sivistin itseäni löytämällä tiedon, että elokuva on itseasiassa kuvattu Eastbournessa.

Elokuva on piinaava, kylmä ja täynnä piilotettuja tunteita. En muista, koska viimeksi olisin katsonut mitään leffaa, joka olisi yhtä iloton. Pienet hymyn kareet uppoavat samantien Englannin kanaalin syviin vesiin, kun paljastumisen pelko ajaa epätoivoisiin tekoihin toisten sinisilmäisyyden kustannuksella. Väkivalta ei kuitenkaan ole elokuvan keskiössä, vaan nyrkkitappeluita enemmän löytyy perinteistä draamaa. Kohtauksissa on käytetty taitavasti hyväksi valoa ja varjoja luoden kauniita kokonaisuuksia, vaikka itse kuvakulmat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olekaan tavanomaisesta eroavia. Väriskaala on yksinkertainen ja juuri siksi niin hurmaava. Tästä elokuvasta saisi useampia screenshotteja kauniiksi valokuviksi seinille.


Episodin päätoimittaja Jouni Vikman antoi ennen elokuvaa pienen vinkin liittyen oman itsensä määärittämiseen Brighton Rockin kautta - riippuen siitä, miten suhtautuu filmin loppuun, on joko kyynikko tai romantikko. Täytyy tunnustaa etten löytänyt itsestäni kumpaakaan, tai sitten hitusen molempia. Osaksi varmaan koska en vielä ollut sulattanut sitä, että odotin täysin erilaista loppua. Brittipätkä on kalsealla tavalla hurjan kaunis ja sitä voi suositella kaikille sellaisille, jotka pitävät muustakin kuin actionia tai romanttista komediaa sisältävistä blockbustereista. Henkilökohtaisesti pidän leffoista, jotka koskettavat melankolisuudella ja raaoilla teoilla, eivät rajattomalla onnellisuudella. Sen sijaan jos haluat illan ratoksi katsoa filmin, joka saa suupielet korviin, tämä ei ehkä ole sinun juttusi.

Brighton Rock ensi-illassa 4.2.2011.


Kuvat IMDb, Collider

2011/01/29

Leffabloggailua

Etenkin tämänpäiväisestä olotilasta päätellen eilen oli varsin mukavaa - olimme nimittäin pienen leffabloggarijoukon kanssa viettämässä iltaa ruoan, juoman ja tietenkin elokuvien merkeissä :) Itseasiassa aloitimme jo iltapäivällä, kun käväisimme Kino Engelissä katsomassa ennakkoon Brighton Rock -nimisen brittielokuvan. Independent-teatteri on suloinen kuin karamelli ja mikä parasta, filmit pyöritetään oikeilta keloilta eikä projektoreita ole vielä digitalisoitu. Itse elokuvakin miellytti, siitä lisää huomenna.


Vaikka Damn Good Coffee -blogin Eugen Gurjasti joutuikin rientämään muihin menoihin (kätevästi osasimme sitten sijoittaa tämän tapaamisen juuri Docpoint-viikonlopulle), suuntasimme lopulla porukalla kuitenkin Amarilloon herkuttelemaan. Mukana olivat Elokuvablogin Päivi, Geek Is The New Blackin Mikaela, Silent All These Yearsin Reiska, Cinefiliaan Jutta, Dominon Anzi, My Movie Blogin Tiina, Entertaining or Elsen Marja, No You Girls Never Know'n Lauri sekä Leffablogin Jouko. Hyvin miehet tuntuivat kestävän kirkuvaa akkalaumaa ja hauskaa oli! Ruoka ja juoma maittoivat, Anzi voitti ansaitusti Päivin järjestämän elokuva-quoteihin perustuvan tietokilpailun (krhm, minä ja Reiska saatiin pisteitä 3/24, pitäisi kai vähän skarpata näissä leffa-asioissa?) ja matka jatkui muualle vielä ruokailun jälkeenkin.


Amarillossa porukkaamme liittyi myös joukko erilaisia elokuvafirmojen edustajia. He kertoivat tänä vuonna tulevista uutuuselokuvista ja niiden julkaisuaikatauluista sekä toivat mukanaan myös dvd'itä ja muuta sälää. Ja koska tänään erehdyttiin Reiskan kanssa käymään Anttilan aleissa tutkimassa tarjontaa, komeilee hyllyssä nyt 11 uutta elokuvaa... Hups! Eipä siis tarvitse juurikaan miettiä, mitä tänä iltana aikoo tehdä ;) Mukana myös yksi elokuva-soundtrack (Sisko tahtoisin jäädä) sekä suomennettu pokkari Brighton Rockista, johon elokuvakin perustuu. Ja ennen kuin joku katsoo minua kieroon, kerron, että Anna Palaa 3 ja Fame ovat täydellisiä guilty pleasureja, ja minähän jopa tarvitsen niitä semiammatillisesta kulmasta katsottuna tanssivalmennushommiin, köh.

Kiitos kaikille mahtavasta illasta!! Otetaanhan uusiksi pian :)

2011/01/28

IAMX - Ghosts Of Utopia

Pahoittelen jo heti alkuun taas tuplapostausta, jotenkin tämä viikko menee näemmä näin. No, parempi pölistä silloin kun sitä asiaa on!

Elektronero Chris Corner palaa IAMX-projektinsa ja neljännen pitkäsoiton kanssa. Ghosts Of Utopia on ensimmäinen sinkku maaliskuussa ulos putkahtavalta Volatile Times -lätyltä. Taattua huttua luvassa, vaikka ei tämä nyt yhtä rajusti säväytä kun herran muutamat aiemmat tuotokset. Mutta hyvää levystä sopii silti odottaa! Ja kappaleitahan pääsee sitten fiilistelemään myös livenä huhtikuisella Nosturin keikalla :)


Various Artists - Perfect Day

Viime viikonloppuna kuulin pitkästä aikaa Lou Reedin tunnetuksi tekemän biisin. Jostain syystä tämä useilla tähdillä varustettu versio kolahtaa alkuperäistä paremmin, eikä oikeastaan koskaan kadota tenhoaan. Tänään tiedossa on mukava elokuvantäytteinen ilta kera useamman bloggarin, ja koko viikonlopusta on toivottavasti tulossa mainio. Biisi sopii aiheeseen siis!


2011/01/27

Manboy - Something Wonderful


Kun Manboy julkisti ensimmäiset vihjailut syntikoista ja kasariviboista tulevan uuden levynsä linjaukseksi viime kesänä, ajattelin että joojoo, siellä on rokin seassa normaalia enemmän koneita. Sen sijaan kun pitkällisen prosessin jälkeen vihdoin ulos saatu lätty pärähtää ensimmäisen kerran soimaan, on parin raidan jälkeinen tunnelma vaistomaisesti hämmästynyt - mitä ihmettä?! Koneilla luodut soundit eivät kenties määrällisesti ole vahvoilla, mutta oman, jokaiseen säveleen vaikuttavan leimansa ne tuovat. Jos ei toisin tietäisi, ja jos Karon ääni ei olisi niin tunnistettava, voisi jopa väittää tekijöinä olevan jonkun muun kuin tutun kolmikon. Kokonaisvaikutelma on samaan aikaan haikea ja vihainen, kaunis ja ongelmallinen, näennäisesti yksinkertainen mutta todellisuudessa monitahoinen. Tyypillisen ristiriitainen siis.

Manboy ei koskaan ole ollut konstailematon, mutta etenkään Something Wonderfulin kohdalla suoraviivaisuudesta on turha puhua. Jo julkaistut sinkkubiisit Nothing Compares 2 U (Prince/Sinead O’connor cover), One Dollar Under God, Home sekä levyltä löytyvä Running Out edustavat perusmänkkäriä, surisevaa melankolista rokkenrollia. Mutta paljon on myös uutta kolinaa. Ja kun alkuhämmennyksestä pääsee eroon tajuaa, miten pelkistetytkin kompit muodostavat palapelin, jonka pystyy purkamaan yhä pienempiin osiin. Syntikoiden tähtisumun joukosta voi helposti poimia tuttuja elementtejä: Antin kitaran korkeat sävelet, Tonin tunnistettavat iskut rumpukalvoihin sekä Karon falsetin.

Miespojan parasta antia on aina ollut yhteen pelaaminen. Soittimia ei erota yhtenäisestä virrasta, joka koostuu useista kerroksista olematta liian raskas. Tämän vuoksi levyt kestävät useita kymmeniä ja satoja kuuntelukertoja kyllästymispisteen siintäessä kaukaisuudessa. Viime vuosina moni perinteiseen vaihtoehtorockiin luottanut pumppu on maustanut musiikkiaan koneilla tuoden tuotantoonsa herkkyyttä, hallittua kaaosta tai molempia. Musiikin jatkuva eläminen ja kehittyminen onkin yhtä väistämätöntä kuin kaikkien elävien organismien vanheneminen – eihän niin sanottu tavallinen rokkikaan kuulosta yhtään samalta kuin 1950-luvulla. Tästä päästään minua koskettavaan asiaan uudistumisen vastarinnasta. Olen kirjoittanut samasta asiasta paristi ennenkin, mutta edelleen yhtälailla rasittaa se, kun artisti haukutaan maanrakoon pienen suunnanvaihdoksen jälkeen. On totta, että kaikki levyt eivät voi olla kymppejä eikä kaikesta tarvitse tykätä, mutta pointti on mahdollisuuden antaminen. Bändi ei voi pysyä samalla suoralla viivalla lopun ikäänsä, sen todistaa moni useampia lättyjä julkaissut yhtye, joka tekee samaa biisiä aina vain uudestaan ja uudestaan. Kehittyäkseen on käytävä mukavuusalueen ulkopuolella, myös kuuntelijan näkökulmasta katsottuna.

Nämä perustelut uusille tuulille olivat alustusta sille pyynnölle, ettei kukaan hylkäisi jotain ihmeellistä vain ennakkoluulojensa vuoksi. Eli jos jollakin hyppäsi sydän kurkkuun, kerrottakoon, että ei rokkibändin pyhä kolminaisuus – kitara, basso ja rummut – ole mihinkään kadonnut elektronisten efektien tieltä, vaan saanut vain uusia muotoja. Omasta mielestäni platan parhaimmistoa edustavat kuitenkin nimenomaan koneilla kokeilut. Alun Tune In huumaa säröisyydellään, jonka jälkeen tunnelma rauhoittuu hetkeksi. Other Things ja How It Hurts vaativat muutaman kuuntelukerran avautuakseen, mutta antavat sen jälkeen paljon. Jos jotain heikkoa täytyy keksiä, on Company raitana muiden joukossa niihin verrattuna hieman mitäänsanomaton. Sen sijaan pianolla ei ikinä voi mennä metsään, ja Drop Out kolahtaakin ensisävelistä alkaen. Perinteisesti suosikkiartistieni pitkäsoittojen viimeiset kappaleet ovat iskostuneet lemppareiksini, ja usein ne ovat luokiteltavissa balladeihin. Drop Out ei lukeudu discojen viimeisiin hitaisiin, mutta tarttuva se on kuin mikä.

Kaikesta tästä pälätyksestä voidaan päätellä että a) olen yhtä jäävi arvioimaan Manboyta kuin Placeboa – mikä tahansa, mitä kummankaan bändin herrat tekevät, on täydellistä, ja b) Something Wonderful on helevetin tykki levy.


Pssst. Something Wonderful on Voicen nettisivuilla ennakkokuuntelussa aina viralliseen ilmestymispäiväänsä eli ensi viikon keskiviikkoon asti! Samaisena päivänä 2.2.2011 on tiedossa levynjulkkaribileet Tavastialla yhdessä The Friendin kanssa. Toivottavasti nähdään siellä!

New Yoooooork!


Nananananaa! Toinen postaus tälle(kin) päivälle luvassa myöhemmin, olen jotenkin käsittämättömän tuottelias tällä viikolla, vaikka olisi kyllä ehkä jotain muutakin tekemistä. Pakko silti hehkuttaa, kun kerrankin jotain hehkutettavaa on - tämän tytön ei tarvitse miettiä missä viettää pääsiäisen tai vapun ja kenen seurassa - hyvän ystävän kanssa varattiin eilen lennot New Yorkiin! Olen niin fiiliksissä!!

Jo monta vuotta aiotun matkan oli tarkoitus realisoitua vihdoin ensi syksynä, mutta ex tempore tulikin idea kevätreissusta. Tuumasin jotta miksipä ei? Juhannus ja joulu ovat ainoat juhlat, jotka mielelläni vietän Suomen kamaralla, muilla ei ole väliä. Vaput ja uudet vuodet tuntuvat epäonnistuvan balttiarallaa joka toinen vuosi, joten ehkä on vain parempi lähteä kauas niitä pakoon. Tänä vuonna pääsiäinen ja vappu ovat vain viikon päässä toisistaan ja kaksi juhlakärpästä tulee iskettyä yhdellä kertaa.

Toki kukkaron nyörejä täytyy kevään mittaan kiristää ihan normaalin elämisenkin suhteen vähän turhan paljon erinäisistä syistä, mutta Uuden Yorkin matkaa varten perustin rahaston vuosia sitten, joten reissu ei tule tuottamaan taloudellista päänvaivaa - ellei shoppailu sitten riistäydy täysin käsistä (mitä emme tietenkään toivo). Lisäksi koska uusi vuosi 2011 on tähän mennessä ollut enimmäkseen semisti kurjia asioita täynnä, on matka ehdoton piristysruiske. (Selitän tässä vain itselleni oikeutta matkaan, ehheh.) Suurin ongelma tulee varmasti olemaan a) reilun viikon riittäminen koko kaupungin läpi kahlaamiseen ja b) kahdenkymmenen kilon rajoitus matkatavaroissa!

Vaikka paljon kohteita ja kokemuksia on agendaan jo kirjattu, kaikenlaiset vihjeet ja vinkit otetaan ilomielellä vastaan! Etenkin majoituspaikoista, joissa on hyvä hinta-laatu-suhde (sijainti), kaivataan ideoita jo olemassa olevien lisäksi :)


Kuva

2011/01/26

Docpoint: I'm Still Here


Otetaan perinteinen suomalainen, keski-ikäinen mies. Kasvatetaan vähän hiuksia, partaa ja mahaa, heitetään aurinkopokat silmille ja viedään hetkeksi suureen maailmaan, totutetaan julkisuuteen mutta muistutetaan aika ajoin todellisista juurista: juroudesta, epävarmuudesta ja mieltymyksestä päihteisiin. Saadaan aikaan sekametelisoppa, jonka päähenkilö voisi suomalaisäijän sijaan olla yhdysvaltalainen JP, uraansa luova räppäri, jonka puhetyyli vaihtelee epämääräisestä mutinasta käheään huutoon, eikä kummallakaan tavalla sisältö oikeastaan tule ilmi. Dokumentti I’m Still Here – The Lost Years of Joaquin Phoenix ei voi olla olematta huijaus, tekaistu dokumentti, niin häröjä asioita se pitää sisällään. Toki samaa sekoilua löytyy sopukoista ympäri maailman, mutta kun kyseessä on arvostettu näyttelijä, eivät tapahtumat voi olla totta. Ei halua niiden olevan totta.


Kaikki alkaa lokakuussa 2008, kun Joaquin Phoenix ilmoittaa hyväntekeväisyystapahtumassa sen jäävän hänen viimeiseksi osallistumisekseen yhtään missään näyttelijän roolissa. Tästä lähtien hänet tunnettaisiin hiphop-artisti JP’nä, henkilönä, joka ilmentää parhaiten Joaquinia itseään. Näyttelijänä hän ei nimittäin dokumentin mukaan ole koskaan viihtynyt. Vajaan kahden tunnin ajan saamme seurata äijähuumoria ja Phoenixin sekoilua kotonaan ja eri hotelleissa samalla, kun hän jahtaa Sean ”P. Diddy” Combsia ympäri maata tarkoituksenaan saada tämä innostumaan tulevan levynsä tuottamisesta. Hän raivoaa läheisilleen, saa sekopäisiä naurukohtauksia ja kohtelee harvoja esiintymisiään katsomaan tullutta yleisöä ylimielisesti. Vaikka hiphop tuntuu olevan Phoenixin elämän tarkoitus, on hän äärimmäisen epävarma ja muuttuu ärjyväksi partaveikoksi kaikkia niitä kohtaan, joiden hän luulee kutsuvan koko hommaa vitsiksi.

Dokkari sai ensi-iltansa syyskuussa 2010 Venetsian filmifestivaaleilla. Jos ohjaaja Casey Affleck ei olisi samoihin aikoihin ilmoittanut dokumentin olevan pikemminkin mockumentary, tarkoituksella yleisöä harhaan johtaen tehty, olisivat hälytyskellot soineet päässäni. Phoenix kuuluu lempinäyttelijöideni joukkoon ja hänen niin sanottu alamäkensä olisi ollut tuskallista katsottavaa. Mutta kun huijauksesta tiesi, pystyi pätkästä nauttimaan täysin siemauksin. Hihittelyä ei pystynyt pidättelemään ja kyllähän herran näyttelijän lahjoja täytyy ihailla – aika harva pystyisi samaan! Parhaat elementit koostuvat kuitenkin ulkopuolisten reaktioista Phoenixia kohtaan. Etenkin Combsin silmien pyörittely on itsessään jo komediaa (kuolemaksenikaan en muista miten tämä herra suhtautui rooliinsa dokkarissa, vinkatkaa jos tiedätte). Ongelma tietysti on, että reaktioista on mahdotonta nähdä mitkä ovat todellisia ja mitkä eivät. Mielenkiintoista olisikin tietää, kuinka moni oli oikeasti juonessa mukana. IMDb’n tarjoamista faktoista on pääteltävissä onneksi jotain (kuten vaikkapa se, että eräässä kohtauksessa ei olisi välttämättä tarvinnut sulkea silmiään kuten minä tein), sillä meininki on ajoittain sen verran rajua, että melkein itkettää kärsivien puolesta. Dokumentissa on myös pätkä Letterman-vierailusta – tästä on väitelty paljon, tiesikö itse David Letterman asian todellista laitaa vai ei. Osallisten määrä jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Kokonaisuudessaan elokuvan tunnelma on nopeatempoinen, mutta silti varsin epädynaaminen ja juuri, kun tuntuu, että ihan kun tämä menisi vähän ylipitkäksi, soljutaan kohti loppua, joka erilaisuudestaan muuhun filmiin verrattuna huolimatta (tai juuri sen vuoksi) lumoaa eniten. Lyhyesti sanottuna: viihdyin yllättävän hyvin, mutta en ainakaan ihan heti katsoisi uudestaan.


Dokumentin pääpointtia tai opetusta saa hakea. Kenties tarkoitus on kertoa, etteivät omasta egosta huolimatta taidot ja määrätietoisuus välttämättä riitä täysin uuden unelman saavuttamiseen (Is it that the dream is unattainable or that it's the wrong dream?), ja että kaikella on oma kääntöpuolensa. Samalla kuuluisuutena olemisen kiroukset näkyvät elämässä yhä selvemmin, kun kaikki ei menekään ihan putkeen. Tietenkään uran vaihto toiseen ei koskaan ole helppoa, etenkään, kun puoli maailmaa seuraa tekemisiäsi silmä kovana eikä usko mitään, mitä teet. Mutta ei kai sen helppoa tarvitse ollakaan – not every day can be Christmas Day.


2011/01/25

Patrick Wolf - The City


Patrick Wolf julkaisi tulevalta levyltään toisen singlen parisen viikkoa sitten. Se on menevä ja kesäinen, mutta ei mielestäni ihan samaa luokkaa kuin ensimmäinen lohkaisu Time of My Life. Tarttuvuudesta biisi saa kyllä täydet pisteet. Samoin tänään julkistettu video miellyttää silmää - pier, huvipuisto, meri ja rannalle raahattu piano ovat takuuvarmoja keinoja kiinnittää allekirjoittaneen huomio. Nam. Video nähtävillä The Guardianin sivuilla.

...Ja kun puhuttiin pianoista ja rannoista, on suomalaisen singer-songwriter Mikko Pohjolan video Se Joka Pelkää myöskin valloittava visuaalisilta puitteiltaan. Kappale itse sen sijaan on jotenkin vähän turhan suomalainen makuuni, kotimaata mitenkään tarkoituksellisesti syrjimättä.


Kuva Twitter

The Rise of the Phoenix


Feeniksin ylösnousu aka I'm Still Here tulee olemaan mielenkiintoinen. Casey Affleckin ohjaama dokumentti kertoo Joaquin Phoenixin elämänmuutoksesta näyttelijästä katu-uskottavaksi hiphop-artistiksi. Aikoinaan Phoenix herätti suurta huomiota omituisella käytöksellään David Letterman show'ssa, eikä kukaan tiennyt, ottaako miestä tosissaan vai ei. Oliko Phoenix yksinkertaisesti seonnut? Syksyllä 2010 hän vieraili samassa myöhäisillan ohjelmassa jälleen omana itsenään, ja samoihin aikoihin Affleck myönsi dokumentin olleen tekaistu, ei todellinen. Aika paljon vaivaa nähty yhden omituisen elokuvan eteen, sanon minä... Jännityksellä silti odotamme, palaako herra muutaman vuoden tauon jälkeen elokuvien pariin, vai jatkaako uudella räppärin urallaan.

Tänään ohjelmassa siis Docpoint-festarin aloitus I'm Still Here -pätkällä Maximissa. Juttua leffasta seuraa huomenna.


p.s. Jos ei räppi iske (joskaan ei kantrikaan, mutta menkööt paremman puutteessa), voi Joaquinin laulua kuunnella tietysti myös ihanassa Walk the Linessa.

2011/01/24

Näkyvyys nolla


Monella tuntuu olevan jo kevättä rinnassa. Tammikuussa. Mielestäni talvi alkaa kuitenkin nyt vasta paljastella kasvojansa, aiheuttaen toki tarpeettomia murtumia ja venähdyksiä niille, joiden tasapaino pettää jäisillä teillä, sekä yleistä pelkoa päähän tipahtavien jääpuikkojen vuoksi. Joulukuun alun kauniin valkoiset hanget ovat poissa ja tilalla suolattujen teiden ruskea mössö. Silti nyt on talvi: pulkkamäkien, höyryävien kaakaokupposten, pipojen ja villasukkien, kaapista kaivettujen lasketteluvermeiden, kynttilöiden ja tasapainoharjoitusten aikaa. Päivät ovat kirkkaampia kuin kuukausi sitten ja kevät tulee ennen kuin huomaammekaan, mutta sitä ennen yrittäkäämme karkottaa kaamosta kaikin mahdollisin keinoin. Jouluvaloja ei tarvitse siivota ikkunalaudalta ainakaan ennen pääsiäistä.

Kuvat Etelä-Savosta joulun aikoihin.

2011/01/23

The Experiment


The Experiment on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Schueringin (mm. Prison Break) viimevuotinen uusintatekele saksalaisesta Das Experiment -nimellä kulkevasta rainasta. Joukko ennakkoluulottomia, rahaa tarvitsevia miehiä vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa haetaan osallistujia parin viikon mittaiseen psykologiseen kokeeseen. Haastattelujen perusteella valitaan 26 henkeä, jotka lähetetään bussilla kohti tyhjää vankilarakennusta. Porukka jaetaan summittaisesti vartijoihin ja vankeihin, antaen kummallekin ryhmälle omat ohjeensa ja sääntönsä. Jos sääntöjä rikotaan, keskeytetään koe välittömästi eikä kukaan saa rahojaan. Arvata voi, että säännöt on tehty nimenomaan rikottaviksi... Karmaisevinta on, että leffa perustuu tositapahtumiin USA'n salaisista kokeista 1970-luvulla.


Filmin pääosissa nähdään Oscar-voittajat Adrien Brody ja Forest Whitaker. Brody on uskomaton näyttelijä, jonka taidot eivät elokuvassa valitettavasti pääse täysin oikeuksiinsa. Whitaker puolestaan on loistava hieman sekopäisenä, edelleen äitinsä luona asuvana nelikymppisenä, joka juopuu vallasta saatuaan otteen sen kahvasta. Minulle mies tulee aina olemaan Dr Luka Kovacia ja Abby Lockhartia Teho-osastossa vainonnut hullu, joten lain ja oikeudemukaisuuden rajalla häilyvät hahmot sopivat hänelle mielestäni täydellisesti. Mukana nähdään myös Cam Gigandet, joka on näemmä spesifikoitunut niljakkaisiin rooleihin.

Kuten ennenkin todellisuuteen perustuvien elokuvien kohdalla olen maininnut, jää niistä liian usein puuttumaan se pieni aspekti, jonka avulla ne nousisivat ulottumattomiin sfääreihin. The Experiment on lievää pahoinvointia ja kylmiä väreitä aiheuttava teos, jonka keskikohta toimii sopivan kesyttömästi ja pakottaa kauhistelemaan useamman kerran. Alku ja loppu eivät sen sijaan ole mielestäni tarpeeksi skarppeja kokonaiskuvaa ajatellen. Harvoin näin päin, mutta toivoin elokuvan olevan itseasiassa jonkin verran raaempi ja pidempi. Puolitoista tuntia ei ollut mielestäni tarpeeksi henkilöhahmojen motiiveiden kuvaamiseen. Raskaan hautajaispäivän jälkeen kaipasin jotain muuta ajateltavaa, ja sitä elokuva totisesti toi.


Muistan joskus nähneeni samasta aiheesta tehdyn dokumentin tv'stä. Ihminen sortuu uskomattomiin asioihin, kun tarpeeksi ronkitaan pään sisällä ja ajetaan psykologisesti tiettyyn suuntaan. The Experiment skippasi useissa maissa teatterilevityksen ja se julkaistiin suoraan dvd'llä. Tavallaan ymmärrän, ettei tämänkaltainen raina olisi välttämättä vetänyt tarpeeksi ihmisiä leffateatterin penkille, mutta kotona katsottuna se toimi juuri niin iljettävästi kuin varmasti on ollut tarkoituskin.


Kuvat täältä ja täältä ja täältä.

2011/01/22

Seven


Silloin, kun elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään, kyseenalaistaa helposti myös blogin pitämisen mielekkyyden. Mistä kirjoittaa, kun arki on samaa päivästä toiseen? Tai kun päivät pitävät sisällään ei-niin-kivoja asioita, kuten liian aikaisia herätyksiä huonosti nukuttujen öiden jälkeen, tai hautajaisia, jossa allekirjoittanut on tälläkin hetkellä (postaus ajastettu)? Onneksi sain Paivilta tunnustuksen piristämään tylsiä ja ikäviä talvipäiviä, kiitos! Tunnustuksen mukana tulee haaste, jossa pitää paljastaa itsestään seitsemän asiaa, joita kukaan ei tiedä. Olen tehnyt paljastuksia aiemminkin, joten katsotaan, mitä uutta saisin tällä kertaa irti...


01 En tiedä mitään kamalampaa fyysistä kidutusmuotoa kuin nielunäytteen ottaminen. Olen tämän syksyn ja talven kuluessa joutunut siihen ensimmäistä kertaa elämässäni, kahteen otteeseen. Oksennusreaktioni on herkkä ja hoitaja joutuu kurottamaan kurkkuuni monta kertaa kunnes saa tarvittavan näytteen otettua, koska vaistomainen reaktioni on työntää hänen kätensä pois nieluni lähettyviltä. Puhumattakaan siitä, miten kyyneleet valuvat silmistäni heti ensimmäisen yrittämän jälkeen. Ki-du-tus-ta.

02 Haluaisin olla mukana Glee clubissa - tanssia, laulaa, esiintyä musikaaleissa. Mistä löydän sellaisen aikuiselle, joka hylkäsi lauluharrastuksen ajan ja mielenkiinnon puutteessa kymmenisen vuotta sitten?

03 Olen monesti ollut Amazonin sivuilla hyvin lähellä Roswell-nimisen tv-sarjan dvd-boksin klikkaamista ostoskoriin. Jostain syystä olen vielä pidättäytynyt - alitajunta kai yrittää kertoa, että uusintakatselu voisi tehdä ajan kultaamasta sarjasta muistoja huomattavasti surkeamman. Ehkä joku päivä rohkaistun.

04 Rakastan koruja. Yläasteella ja lukiossa oli kausi, jolloin käytin lähes yksinomaan tiukahkoja puuhelmiä ja tein niitä usein itse. Sen jälkeen käytin pitkään pitkiä helminauhoja, puisia tai muovisia. Viime vuosina pitkiä riipuksia on eksynyt nauloista roikkumaan taas uudelleen ala-asteen jälkeen. Kauniita koruja on maailmassa niin paljon! Eräs uusimmista on kuvassa näkyvä kuluneen kullan värinen peilikoru, joka on saatu blogipikkujouluissa ja peräisin Koruharakasta.

05 Pidän seinäkalantereista, jotka ovat mustavalkoisia, graafisia ja sympaattisia. Viime vuonna seinällä roikkuivat Muumit, tänä vuonna Suicide Bunniesit.

06 Minun on hyvin vaikea vastustaa pianon ääntä. Oli kappale miten huono tahansa, jos siinä on mukana piano, nousee sen status listassani heti korkeammalle. Toinen tällainen soitinryhmä on jouset, joiden kohdalla arvostus tosin riippuu pianoa enemmän myös toteutustavasta.

07 En voi käsittää ihmisiä, jotka eivät ole koskaan eläissään nähneet alkuperäistä Star Wars -trilogiaa. Sen sijaan itsellä on moni klassikko näkemättä, muun muassa Kummisedät.


Ei tullut kovin ihmeellisiä asioita, pahoitteluni, alkavat ilmeisesti luurangot loppua kaapista ;) Viime aikoina olen tutustunut moneen uuteen elokuva-aiheiseen blogiin. Jos sekä niistä että vanhoista tuttavuuksista lasketaan pois ainakin ne, joille Paivi jo antoi tunnustuksen, haluan jakaa tätä palkintoa seuraaville: Damn Good Coffee, My Movie Blog, Life is like Chocolat, Entertaining or Else, Elokuvista, Miss Movie Hunter sekä Jukebox in my head :)

2011/01/21

White Lies - Ritual trailer

Tällä viikolla ilmestyi White Liesin pitkään odotettu kakkoslevy Ritual. Ainakaan näin aluksi levy ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, mutta kestihän debyytilläkin aikansa päästä suosiooni. Vaikka musiikki sinänsä on hyvää, tuntuu se silti jotenkin tyhjältä ja ilmeettömältä verrattuna veljiinsä nimeltä Interpol ja Editors. Kaikki kun uppoavat post-punk-genreen Joy Divisionin ja New Orderin hengessä, joskin vähän eri sävyin. Mutta kyllä Ritualilta tuntuu todellisia helmiäkin löytyvän. Lätystä lisää sitten paremmalla ajalla, nyt perjantaita voi lähteä viettämään pienellä koosteella pitkäsoitosta.


2011/01/19

Maypril

Viimeksi tänään Kisiksellä tuli ihailtua nuoria telinevoimistelijoita, jotka heittivät flikkiä ja volttia tuosta noin vaan. Miksi minusta ei tullut voimistelijaa? Ai niin, siksi että vihasin pukkeja ja tankoja ja niitä. Ja siksi etten ikinä olisi uskaltanut. Saa cheerdance kyllä olla lähimpänä minkään tason akrobatiaa mitä koskaan tulen kokeilemaan, enhän osaa edes kärrynpyörää, mutta jos rahkeet riittävät niin Jenkeissä ainakin cheer-puolella onnistuu myös ammattilaiseksi kipuaminen. April Weaver ja Michael May näyttävät mallia...


2011/01/18

Ihmeitä tapahtuu vol. 2


Jotain käsittämätöntä on tapahtumassa, kun ikuisuusprojektit valmistuvat! Kolmesta suuresta proggiksesta 2/3 on handlattu, materiaaliensa suhteen niistä pisimpään on roikkunut kuvia kehyksiin ja seinälle -ajatus. Kehyksiä hankin jo toissakesänä muuttaessani nykyiseen asuntoon, mutta suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuvien valitseminen ja niiden teettäminen. Välissä piti hankkia lisää kehyksiäkin. Oikeiden valokuvien suhteen luovutin ja päädyin tulostamaan mustavalkoiseksi muokatut fotot laserilla. Itse naulaaminen sujuikin sitten yllättävän kivuttomasti, vaikka kyseessä oli kivinen ulkoseinä.

Kuvat ovat kaikki vuosien varsilla ottamiani keikkakuvia. Sen verran täytyy mainita, että ainuttakaan näistä ei ole otettu järkkärillä, vaan keikkakamerallani eli Olympuksen superzoom-kameralla, josta löytyy 18x optinen zoom. Kyseisen apparaatin uusimmassa versiossa zoom on jopa 30-kertainen! Siinä vaiheessa ongelmaksi muodostuu ainoastaan kuvaajan tärisevä käsi, mutta tarpeeksi valoisassa ympäristössä ja lyhyellä suljinajalla sekään ei ole ongelma. Klubikameraksi ei UZ'sta taida silti olla, ainakin omani pukkaa kohinaa sen verran, että edes pimeiden kuvien muokkaaminen ei useinkaan tuota kohtuullista lopputulosta. Hinta on kuitenkin tällä mallilla tippunut sen verran alas, että vähän houkuttelisi päivittää tuo oma kamerani... Sekin on itseasiassa jo päivitetty versio, ensimmäinen digikamerani oli myöskin Olympuksen zoom-kamera, levätköön hän rauhassa.

Mutta se mainospuheesta. En ota vastuuta siitä, että seinällä killuvat kuvat ovat jokainen omaan suuntaan kallellaan, vaan syytän Ikeaa: kehykset ovat niin paksuja (ja käyttämäni naulat niin lyhyitä), että kaikkia plakaatteja ei mitenkään saanut roikkumaan siitä reiästä josta olisi pitänyt, vaan kehyksen reunasta, jolloin pienikin henkäys saa ne vinoutumaan. Toisekseen en usko koko kehysten edes olevan 90 asteen kulmalla varustettuja vaan vinkuroita kuin pienten possujen saparot. Pari kuvaa saattaa siirtyä jossain vaiheessa muutamia senttejä, mutta vähän veikkaan, että kun ikuisuusprojekti nro 2 on vihdoin saatu tähän vaiheeseen, en enää jaksa sen suuntaan korvaani lotkauttaa ;)

2011/01/17

GY!BE

Koko tuleva viikko tulee olemaan hieman hektinen työpäivien jälkeisine iltaohjelmineen, joten luonnollisesti myös blogi saattaa hiljentyä pikkuisen. Toisaalta se ei haittaa, viime vuonna postausten määrä kasvoi yli sadalla sitä edelliseen verrattuna, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että minulla ei ole elämää ;) Mutta jos juttua riittää, mikäpä ei estä sitä myös muille tarinoimaan! Päinvastaisessa tilanteessa on kuitenkin turha edes yrittää päivittäisiä postauksia. Itsekriittisenä ihmisenä täytyy vain yrittää hyväksyä faktat.

Tämän illan agendaan kuuluu Kulttuuritalolle kipuaminen, kun tarjolla on kanadalaista post-rockia kulttibändi Godspeed You! Black Emperorin muodossa. Vuoden 2003 jälkeen yhtye on ollut määrittelemättömän pituisella tauolla. Viime vuonna ilmoitetusta comeback-kiertueesta ainoa pohjoismaiden keikka on Suomessa. Saapi nähdä, miten soljuvan äänimaailman kokemiseen sopii parin tunnin seisominen, lipunostopaniikissa kun en tajunnut klikata istumapaikkojen kohtaa.


2011/01/16

Wicked!


Broadway-musikaali Wicked sai Suomen ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa viime elokuussa. Stephen Schwartzin ja musiikit ja Winnie Holzmanin käsikirjoitus ovat lumonneet katsojia ympäri maailmaa, mutta Suomi on ensimmäinen maa, joka toteutti musikaalin ulkoasun omilla ehdoillaan - muiden maiden show't ovat olleet kopioita alkuperäisestä. Wicked perustuu Gregory Maguiren kirjaan Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West ja kertoo tarinan ajasta ennen Lännen Pahan Noidan kukistumista ja Dorothyn saapumista Ihmemaa Oziin. Tämä noita kun ei kenties olekaan läpeensä paha. Kieroutuneet ihmiset ja olosuhteet voivat johtaa itse kunkin omituisiin tekoihin, ja hyvän ja pahan välinen raja on veteen piirretty viiva.

Fiksu, mutta vihreänä syntynyt Elphaba Thropp (upea Maria Ylipää) aloittaa opiskelun Shizin yliopistossa, jossa hän saa huonetoverikseen ylhäisen mutta hivenen blondin Galinda/Glinda Uplandin (Anna-Maija Tuokko). Varsin erilaisista luonteista huolimatta tytöistä tulee ystävyksiä, jotka taistelevat toistensa puolesta ja vastaan elämän eri käänteissä. Maria ja Anna-Maija ovat ystävyksiä myös tosielämässä, mikä näkyy myös lavalla.

Kun ensimmäinen kohtaus alkoi ja kuoro aloitti laulunsa, kihosivat kyyneleet hetkellisesti silmiini. Juuri tätä olin odottanut! Upeaa laulua, eläytymistä, esiintymistä. Ennestään tuttuja kasvoja näkyi matkassa mukana mm. Vuokko Hovatan ja Eero Saarisen muodossa. Myös Dance-ohjelmasta tuttu Markku Haussila oli esittelemässä taitojaan tanssikohtauksissa, joita muuten oli aivan liian vähän. Elphaban oikeudenmukaisuus ja kunnianhimo korostivat kivasti Galindan lievää pissismäisyyttä, ja Fiyeron ärsyttävä artikulaation puutekin lakkasi häiritsemästä, kun tyyppi aukaisi suunsa. Laulullisista lahjoista voiton tosin vei selkeästi Maria Ylipää, vaikka jokaisen kohdalla nuotteihin osumisessa olisikin ollut parantamisen varaa. Mutta ei se kolmen tunnin musikaalin läpivetäminen kohtalaisen vaikeilla sävellyksillä kovin helppoa ole. Musikaali pursuaa ahteiskunnallisiin tapahtumiin ja epäkohtiin osuvia allegorioita, ja samalla se kertoo tuttua mutta tarpeellista kertomusta siitä, että ulkokuori voi pettää ja erilaisuus on rikkaus.

Tanssikohtausten vähyyden lisäksi pieni pettymys oli se, että edes esiintyjien tullessa lopuksi lavalle en pillahtanut itkuun - asia, joka tapahtuu aina. Jotain pientä siis jäi puuttumaan. Vaikka musikaali saakin minulta arvosanaksi jotain kasin ja ysin väliltä, on yksi seikka, joka ansaitsee kymppi miikan - nimittäin lavastus. Moneksi muuntautuvat tornit, valokaaret, tuli, kuplat ja lentotehosteet sopivat kokonaisuuteen täydellisesti, ja jo pelkästään niiden vuoksi kannattaa show mennä katsomaan. Ja tietenkin sen huumaavan laulun.


 Kuvat: Tapio Vanhatalo

p.s. Tietääpähän, mikä biisi tulee soimaan seuraavat kaksi viikkoa päässä ;)