And she counted the spiders as they crawled up inside her

Syksyn pimeiden iltojen hiipiessä muutamat asiat alkavat kiinnostaa enemmän kuin edeltäneinä kesäkuukausina. Yksi perinteisen villasukat-ja-kirja-tai-leffa-kombon ohella houkuttava asia on noituus. Joskus se tarkoittaa paluuta Harry Potterin maailmaan sadatta tuhannetta kertaa, joskus inspiroitumista tummasta estetiikasta, joskus noitabileitä. Kun tänä vuonna löysin ikuisuudelta tuntuneen etsinnän jälkeen lapsuuden kivikokoelmani, olin enemmän kuin innoissani.

Energiakivet, puolijalokivet, hihhulikivet, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kivillä, kuten kaikella muullakin tässä maailmassa, on oma energiansa, värähtelynsä, jonka moni uskoo vaikuttavan olotilaan parantavasti. Tarvittaessa kivet johdattelevat vaikeissa päätöksissä tai antavat voimaa hankalissa tilanteissa. Kivet liitetään herkästi noituuden lisäksi enkeli- ja yksisarvishoitoihin, siis kaikkeen, jota ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan ja jota pidetään lähinnä humpuukina. Kivien parantavaan voimaan on kuitenkin uskottu useissa eri ikiaikaisissa kulttuureissa aina Egyptistä  Kreikkaan ja Kiinaan.

Mutta jos kivien värähtely onkin olematonta, haittaako se, jos pieni kaunis kapistus tuo voimaa päivään? Vaikka vain ajatuksen tasolla? Tuskinpa. Uskomusefektinsä lisäksi kivet toimivat koristeellisina esineinä kotona tai koruna kaulassa. Oman kivensä voi valita joko intuitiolla tai tietyn tarpeen mukaan. Itseäni vetää puoleensa tietyt värit ja muodot, ja se on aivan yhtä hyvä tapa valita kivi kuin mikä tahansa muukin. Kun tiedän, että edessä on hankala työpalaveri, valitsen päiväksi taskuuni negatiivisuutta poistavan mustan turmaliinin tai itsensä hyväksymistä, rakkautta ja armollisuutta hohkaavan ruusukvartsin. Kun haluan edesauttaa hyviä yöunia, laitan tyynyn alle ametistin. Kivet ovat loistavia apuja myös meditointiin.

Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka uskovat näkymättömän maailman olemassaoloon. Niihin, jotka ovat liian herkkiä kokeilemaan koskaan Ouija-lautaa tosissaan. En myöskään ole koskaan polttanut mustia kruunukynttilöitä, sillä pelkään houkuttelevani niillä paikalle jotain, mitä en toivo. Samaan aikaan olen silti harmissani, etten ole koskaan nähnyt mitään kummitukseen viittaavaakaan (tosiasiassahan jos niin kävisi, pissaisin varmaan housuuni). Muita henkimaailman oikkuja vastaani on kyllä osunut. Kivet ovat tähän kaikkeen luonnollinen jatkumo, olkoonkin, etten lapsena tajunnut niiden energioista mitään.

Taannoin luin artikkelin Yhdysvaltojen Salemissa järjestettävistä noitaretriiteistä (Salemissa tuomittiin aikoinaan useita noitia kuolemaan vainojen seurauksena. Salem on toki myös Sabrina The Teenage Witchin kissa, heh.). Uusnoituudesta ja sen kautta itsensä tutkiskelusta ja rauhoittumisesta povataan uutta hyvinvointitrendiä. Yksi suosiota nostattavista asioista on me too -kampanja, sillä esim. uuswiccassa feminismi on keskeisessä roolissa (vaikkakin on syytä erottaa wicca ja noituus toisistaan, sillä kaikki wiccat eivät ole noitia ja toisinpäin - tällä mainitsemallani uusnoituudella ei myöskään ole sinänsä mitään tekemistä esim. Afrikan heimojen harjoittaman noituuden kanssa, toim.huom.). Myös maapallon kuuntelu ja luonnon kunnioittaminen ovat asioita, joihin tämän hetkisestä ilmastokriisiä potavat haluavat tarttua. Uusnoituudessa palataan takaisin osaksi luontoa sen sijaan, että elettäisiin siitä irtautuneena. Mielestäni jokainen saa uskoa mihin haluaa ja harjoittaa omaa uskomustaan niin kauan, kun siitä ei ole muille haittaa tai harmia. Myös wiccan yksi keskeisistä sanomista on "An it harm none, do what you will".

Kenenkään ei silti tarvitse kääntyä täysveriseksi pakanaksi, vaan voi etsiä oman tasapainonsa. Joillekin maallisen ja hektisen arjen vastapainoksi sopii sunnuntaikirkko, joillekin jokailtainen jooga ja meditointi. Joillekin pienet modernin noituuden aspektit voivat tuoda rauhan. Valitsit minkä tahansa, taikuutta on silti ympärillämme kokoajan - silloin, kun puhallat kynttilät sammuksiin syntymäpäiväkakustasi ja toivot jotain, kertomatta toivetta kellekään (sillä silloinhan se ei toteudu) - silloin, kun tiputat uudenvuodentinasi kylmään veteen ja ennustat tulevaa vuotta tinamöykkyjen varjoista - sekä silloin, kun otat onnea tuovan kynäsi mukaan tärkeään tenttiin. 

Taianomaista syksyä siis!

Modern witchcraft - what an intriguing topic! It's these ever so dark autumn days and nights which make me want to dive into spell-binding more than usual. I don't identify in any way as a witch, a Wiccan, or anything that sort really. But I do believe in the unseen universe around us. I'm too afraid to try the Ouija board for real, I'm too afraid to burn black candles in case I summon something evil by accident. But at the same time I'm disappointed I've never seen a ghost. And when I found my childhood gem stones after searching for them for ages, I was more than happy.

Stones have energy, yes, like everything in the World does. Some people believe they have healing powers - those beliefs actually go way back to ancient cultures and religions, like such in Egypt, China and Greece many hundred years ago. I do hate when people think that angel or unicorn therapy cure diseases and they rely on them instead of Western medical care. But I do believe Western medicine has its cons when it comes to considering human beings as a whole. It takes into account only the things that can be seen, not the ones that can't be measured. In that sense, besides going to a doctor, will a small stone in your pocket harm you or someone else? If it gives you strength, calms your mind and helps you make decisions, is it bad? I thought so. And in any case, they are beautiful artefacts on your bedside table.

I recently read an article about witchcraft retreats in Salem, US, and the growth of their popularity. In the midst of this climate crisis and other unfortunate happenings in the World, it's just natural to turn towards some sort of spirituality. And so modern witchery is gaining fans. For example, a modern Wiccan is most probably a feminist and a nature lover. Wicca is all about getting close to nature again and honouring it, instead of being separated from the Earth. Of course Wicca is just one aspect of modern paganism, and should not actually be mistaken as witchcraft. Not all Wiccans are witches and vice versa.

I think one can believe in whatever they want, as long as it does no harm to oneself or others. Whether in this hectic World you need you Sunday church, a long yoga and meditation or a bunch of gem stones to calm down and recollect your energy, do it by all means. Choose whatever works for you. Magic is in any case all around us - it's in the wish you make when blowing candles on a birthday cake - it's in the New Year's Eve resolutions and prophecies - it's in the lucky pen you use when taking a tough exam.

So have a magical autumn y'all! 

No escape from reality

Olette varmaan kuulleet, miten tämän vuoden influenssaepidemia on pahin hetkeen? Ja miten tauti tuntuu pitävän sitkeästi kiinni hengitysteistä, useiden viikkojen ajan?

Ja miltä se sitten tuntuu? Kaamealta. Tässä mennään kolmatta viikkoa, virus vaihtui bakteeriin poskionteloissa, joten sentäs on (toivottavasti toimivia) antibiootteja, joita napsia. Työt kasaantuvat, treeneihin ei pääse ja peruskunnon romahtamisen lisäksi pää on koetuksella neljän seinän sisällä. Keskittymiskykyä ei oikein riitä edes leffoihin tai kirjoihin, joten olen keskittynyt makaamaan - en vaakatasossa, vaan selkä aavistuksen pystyssä, joten tukehtuisi.

Viltin alta poistumiseen ihmisellä on vain kolme syytä: hakeakseen ruokaa jääkaapista (tai kaupasta, tai ainakin suklaata jos ei muuta), häätääkseen kissan jälleen kerran pois tiskipöydältä, ja ottaakseen kuvan siitä harvinaisesta valoilmiöstä, joka ikkunoista kurkottelee ja leikittelee ajatuksella keväästä.

Maybe you've heard that at least in Finland this year's epidemic of influenza is worst in years. And I have to say it surely isn't nice. This is my third week being sick - work gets piled up, there's no way I'll get to dance practice and my head is trying its mightiest to stay intact. I don't have energy to concentrate on anything, so I've mainly been just laying around.

There are only three reasons one must get out from the coziness of the blanket: to get food from the fridge (or the store, or if not food then at least chocolate), to shoo away the cat from various places she should not be in, and to take photos of the rare light effects that reach out through the windows and whisper thoughts of spring into our ears.

#52ListsProject: List 5

Lista viisi eli elämäni kymmenen vuoden päästä.

List five as in my life in ten years.

I don't sweat, I sparkle

Paras hetki ajatella treenihommia on tietysti se, kun makaa kuumeessa kotona viltin alla. Uusi Suede soi taustalla ja mietin, millä selviäisi monen päivän koomailusta ilman jumahtanutta selkää. Influenssa iski rokotteesta huolimatta.

Kuten aina, haaveilen siitä, että saisin elantoni tanssimisesta. Tai oikeastaan mistä tahansa liikkumisesta, tai toisten liikkumaan innostamisesta. Tällä hetkellä tunnit vuorokaudessa eivät riitä siihen treenimäärään, mitä elämääni haluaisin. Täydellisyyttähän olisi, jos saisi päivät käyttää urheiluun - jäisivät illat sitten vapaaksi! Mutta sitten jollain pitäisi vielä maksaa asuntolainat ja muut. Ei ihan toimiva yhtälö.

Jos unohdetaan haaveet, kevään optimaalisin treeniviikko näyttäisi jokseenkin tältä:

MA - kuntosali, alavartalo-ohjelma

TI - liikkuvuusohjelma

KE - tanssitreenit

TO - kuntosali, ylävartalo-ohjelma

PE - ponnistusvoimatreenit

LA - kuntosali, vatsalihasohjelma

SU - tanssitreenit

Tällä hetkellä maanantait menevät vielä paikallisen tanssikoulun Total Barre Fit -tunneilla, jossa balettitekniikkaa hyödyntäen annetaan lihaksille kyytiä. Lyhytkurssi kuitenkin loppuu pian, jolloin viikkorytmi muuttuu. Näyttää aika täydeltä, mutta käytännössä tiistai ja lauantai ovat lepopäiviä, sillä liikkuvuustreeni koostuu pääasiassa venyttelystä, eikä vatsalihastreeni sekään ole kroppaa pahasti kuormittava.

Vaikka sanotaan, että koskaan ei ole liian vanha kurottamaan kohti unelmiaan, niin kyllä tässä tapauksessa nyt taitaa ikä tehdä tehtävänsä. Ei minusta ammattitanssijaa tule lähes 33-vuotiaana, tomumajan ollessa syöpähoitojen vuoksi vielä kymmenisen vuotta vanhempi. Ei minusta taida myöskään personal traineria saada, sillä siinä vaiheessa, kun kyseinen koulutus olisi kahlattu läpi, taitaisi kyseisen ammatin edustajista olla lähinnä ylitarjontaa tässä fitness-buumin valloittamassa maassa.

On kuitenkin yksi porsaanreikä: keskiviikkoiset tanssitreenit tarkoittavat paitsi oman cheerdance-joukkueeni treenejä, myös juniori-ikäisten valmennusta. Valmennus on välillä haastavaa, mutta suurimmaksi osaksi antoisaa - siksi sitä teenkin. On ihanaa, kun saa muita motivoitua liikkumaan ja rakastumaan lajiin! Tarjota onnistumisen elämyksiä. Itse lapsena ja nuorena liikkumista vihanneena pyrin tekemään kaikkeni, ettei kenekään tarvitsisi kokea samaa. Lisäksi koreografioita suunnitellessa saa pistää luovuuden kukat kukkimaan.

Noniin, enää tarvitsisi selvitä tästä taudista. Atshii.



I've been spending the last week under blankets suffering from influenza and trying to figure out how to not get my back in a total cramp and keep my head straight. So it's been a perfect time to dream about exercising. To dream about dancing for living, or even doing something to motivate other people to exercise for living. Dreaming about training all day, leaving evenings for something else (and forgetting that the mortgage has to be paid somehow). Not realistic, no, but still.

When I have a perfect sports week, it consists of something every day - whether it's dancing, weight-training at the gym or stretching and taking care of my body and its movability. I constantly want to get better, even though it's so ridiculously slow when one's at this age, cancer treatment making body cells ten years older even. A perfect week also contains coaching junior dancers and conducting a choreography for them. I just love it.

So now I've only got to get myself through this disease and get back to my regular training program!

#52ListsProject: List 4

Neljäs listaus viime viikolta = tämänhetkisen elämäni soundtrack. Vaikeaa, sillä niin moni musiikillinen asia tuntuu tällä hetkellä avoimelta - odotellaan levyjä ilmestyväksi, mutta toisaalta ei tee mieli palata syksyisiinkään tunnelmiin. Jos eläisimme kesän festarikautta, listaus olisi ollut huomattavasti helpompaa!

The fourth list = list of the songs that make my current life's soundtrack. Kind of hard, because so many aspects in my current musical life are open - we're anticipating for new record releases but don't want to go back the the darkness of last fall (even though it's full of good tunes). If we'd be in the midst of summer festivals, this would've been so much easier!

#52ListsProject: List 3

Lista kolme - elämäni parhaista hetkistä. Myönnän, listat muodostuvat nopeahkosti, enkä suo niille kovinkaan syviä ajatuksia. Parhaisiin hetkiin olisi tehnyt mieli listata niitä yksittäisiä, pieniä asioita, jotka niin helposti jäävät suurten virtojen alle. Mutta kuka estää täydentämästä listoja myöhemmin? Ei kukaan!

Lists three is for the best moment of my life. I have to admit I don't really use time in conducting the lists - I feel I should. I would've liked to add the tiny bits and details of the things that have made certain minutes, seconds even, the best moments of my life so far. But who's to say you can't add them up later?

#52ListsProject: List 2

Toinen lista The 52 Lists Projectissa. Tässä piti listata lempihahmoja elokuvista, kirjoista, TV-sarjoista, peleistä. Huomasin, että oma listani on paitsi a) vieläkin kesken, niin b) kovastikin teiniaikoihin painottuva. Vai mitä sanotte tuosta Dawson's Creekista? Toinen painotus on selkeästi sci-fissä ja fantasiassa - ne ovat vahvasti läsnä ihan näin kypsänä aikuisenakin.

Ensimmäinen lista täällä.

The second task in The 52 Lists Project was about listing favourite characters in movies, books, TV series, games and so on. My list isn't finished yet, but still you can see two emphasis' on: sci-fi and fantasy, and those pop culture diamonds from my teenage years. The first list and more about the project can be seen here.

#52ListsProject: List 1

Eriteemainen lista vuoden jokaisen viikon päätteeksi? Listaamishullu sanoo kyllä, kiitos!

Moorea Seal on seattlelainen korusuunnittelija ja yrittäjä, jonka käsialaa on The 52 Lists Project -  vuoden verran kestävä päiväkirjamainen matka, jossa kunakin viikkona laaditaan lista. Teemoja löytyy niin luonteenpiirteille, villeimmille unelmille kuin lempikirjoillekin. Jokaisen listan päätteeksi kirja esittää pienen kysymyksen tai tehtävän, jossa laadittua listaa apuna käyttäen opitaan itsestä lisää.

Ensimmäisen viikon lista käsitteli vuoden tavoitteita. Omani ovat yksinkertaisia, mutta eivät silti välttämättä helppoja toteuttaa. Katsotaan, miten tytön käy! Kun perinteiset itsetutkiskeluopukset nostavat usein niskavillani pystyyn, tämä ei sitä tee. Listaaminen on hauskaa ja kevyttä, eikä tässä tarvitse paneutua jokaikiseen lapsuuden traumaan. Ja mikä parasta, opuksen ulkoasu miellyttää silmää. Odotan jo loppuvuotta, kun pelkästään listojen perusteella näkee, mihin suuntaan elämä on vienyt! Lisää projektista täällä.

Creating a different list each week for one full year? This list maniac says yes, please!

Moorea Seal is a Seattle-based jewelry designer and entrepreneur who has designed and directed The 52 Lists Project - a year of weekly journaling inspiration. Each week has its own theme and lists are created for example of one's wildest dream, quirkiest qualities and favourite books. There's also a question or small task after each list. By doing all this, you can learn more about yourself during the year.

The first list was about goals and dreams for the year. Mine are simple, but still not so easy to fulfill. Let's see how the year goes! Traditional self-help books give me goose bumps, but compiling lists is fun and light and you don't have to dig deep into all your childhood traumas. Not to mention the layout of the book which pleases at least my aesthetic mind. I can't wait for the last few lists to see how the year has gone! More about the project here.

Heavy lifting

Vuodenvaihteessa mainitsin jotain treenintäyteisestä keväästä. Suomeksi: aloitin tanssin ohella tavoitteellisen ja lajia tukevan salitreenin personal trainerin johdolla - asian, josta olen haaveillut niin pitkään kuin muistan. Kuntosali ei tokikaan ole minulle vieras paikka, mutta johdonmukaisuus ja säännöllisyys ovat termejä, jotka ovat painonnostelussani enimmäkseen loistaneet poissaolollaan (tai ovat toimineet noin kaksi kuukautta, jonka jälkeen tulee jokin flunssa tai loma, joka taas syöksee hyvät rutiinit viemäriin). Vaan nytpä minulla on olleet selkeät suunnitelmat jo muutaman kuukauden ajan: kolme erilaista salitreeniä viikossa, kahdet tanssitreenit, vatsalihastreeni, liikkuvuus, kehonhuolto. Vaatii viitseliäisyyttä, mutta ajankäyttö on järjestely- ja valintakysymys. Ainakin terveys kiittää, kun TV'n äärellä möllöttämisen sijaan nostan takapuoleni ylös ja lähden liikkeelle (minkä vuoksi olen sitten autuaan pihalla kaikista mahtavista TV-sarjoista). Treenien ohella ruokavaliota on rukattu entistä parempaan (lue: puhtaampaan) kuntoon. Näin maksimoidaan tehot ja palautus.

Joku saattaisi miettiä, miksi lähteä tähän hommaan. Miksei olla onnellinen siitä, että on ylipäätään hengissä ja pystyy liikkumaan miten milloinkin haluaa, miksei nauti elämästä ilman ajoittain stressaaviakin treeniaikatauluja? Vastaus löytyy jo kysymyksestä: haluan päästä samaan kuntoon, parempaankin, kuin ennen sairastumista. Tämä on kenties viimeinen oljenkorteni, ottaen huomioon repivän fyysisesti vaativan lajini (cheerdance) ja ikäni, joten aion ottaa siitä kaiken irti. Jo pelkästään kaksi kevään aikana tullutta keskivertoa pidempää flunssajaksoa ovat todistaneet sen, että ilman urheilua olen kiukkuinen akka, jolla kaatuu seinät päälle. Lääkkeiden kerryttämien kilojen tiputtaminen on toki sekin ollut (ja on edelleen) tavoite, mutta ei prioriteettilistan ensimmäisenä.

Mistä päästäänkin siihen puntarin lukemaan. Se tunne, kun syöt hyvin ja treenaat monta kertaa viikossa ja järjellä ajateltuna myös vaa'an lukeman pitäisi pienentyä, mutta vaakaa kiinnostaa lähinnä näyttää samaa lukemaa viikosta toiseen... Tästä on kiittäminen nimenomaan rintasyövän hormonaalista lääkitystä, joka viskaa aineenvaihdunnan 60-vuotiaan, menopaussin ohittaneen naisen tasolle ja jota tuntuu olevan mahdotonta herättää henkiin. Keho pitää läskeistä tiukasti kiinni.


Mutta. Vaikkei paino ole tippunut edes puolia tavoitteesta, voimatasot ovat nousseet hurjasti. Huvitun, kun mietin, minkälaisia painoja nostelin tammikuussa. Se fiilis, kun tekeminen helpottuu ja joka viikko saa joitain painoja nostaa, on mieletön. Se, kun tanssissakin oivaltaa uusia asioita, eikä hyppyjen tekeminen tai kropan hallitseminen pirueteissa ole enää vain olemattomista lihaksista kiinni. Se, kun paljain silmin erottaa jostain läskin alta lihaksia.

Viime viikon ns. loppukuntotesti nosti kaikki liikkuvuuden ja lihaskunnon osa-alueet (puristusvoimaa lukuun ottamatta) tasolle erinomainen. Senttejä on lähtenyt ja lihasmassa lisääntynyt, vaikka paino tai rasvaprosentti ovatkin pysyneet lähes samoina. Jippii! Tästä suurkiitos Prässille ja trainerilleni Katjalle. :) Jotain jäi myös kunnon osalta saavuttamatta: maksimaalinen hapenottokyky ei polkupyöräergometritestissä näyttänyt muuttuneen tammikuisesta mihinkään, asia, joka on suuri kysymysmerkki, sillä treenit sujuvat kyllä huomattavasti paremmalla pöhinällä kuin alkuvuodesta. Syy tällaiseen menee siis selvittelyn alle. Todennäköisesti se voi löytyä syöpähoidoista tai yksilöllisistä sykerajoista, joihin polkupyörätesti ei päde.

Kesällä treenataan aavistuksen rennommin. Uusia lajeja voi kokeilla helposti, kun ei aivojenkaan tarvitse tsempata oppiakseen uutta koreografiaa. Tavoitteena olisi vihdoin ja viimein testata ainakin suppailua ja maastopyöräilyä. Tänään on kuitenkin kehonhuoltopäivä!

What have I been up to the last six months? Mostly spending hours at the gym, or dancing. I started out gym training with a slightly more serious attitude than before when I hired myself a personal trainer last January. Together we've done miracles - I've gained muscles that I thought I'd never have and lost a couple of inches. Yes I'm proud!

Unfortunately my hormonal treatment for breast cancer doesn't deal well with body fat. In fact it doesn't deal with it at all - it just gathers it and doesn't let go. My metabolism is somewhat like a sixty-year-old woman's. So no lost pounds here. Also my VO2 max hasn't improved, which might have something to do with either heavy cancer treatments or individual heart rates.

Nevertheless I'm happy about all the results with my mobility and muscular fitness. Gym training has helped evolve in cheerdance too, A LOT. Fitting regular training to your schedule when your life might not be that regular is tricky, but I've managed. Yes I haven't watched all the cool TV shows everyone's talking about. But I've lifted my butt of the couch - a thing that surely gives one a huge amount of strength mentally, to deal with life and all it's bringing up the road.

So if you have the opportunity to get a PT, a person who pushes you to train harder and eat properly (mind you, it's still all up to you - a trainer can give you advice, a menu and a gym program but it's YOU who has to do the work), I highly recommend!

SE - FI

Puuh! On taas mahtunut tapahtumia viime viikkoihin - vappu, flunssaa, reissu, flunssaa… Reissu tarkoittaa tässä tapauksessa kilpacheerleadingin Suomi-Ruotsi maaottelua, joka vei Nyköpingiin  toissa viikonloppuna. Samalla tuli käveltyä pitkästä aikaa rakkaan Tukholman katuja - eihän hullukaan matkusta kahtakymmentäneljää tuntia yhteen suuntaan ihan vain yhden kisan vuoksi (jos haluatte helposti Stokikseen, älkää muuttako Ouluun, toim.huom.). Kohta kesätauko, eli omatoimista treeniä! Jahka saan hapen taas kulkemaan kunnolla.

Phew, a couple of stressful (and fluful too, for that matter) weeks are over. Last weekend (or the one before last, whatever) was spent in a bus & boat for 24 hours straight, just to get from Oulu to Stockholm (and back another 24h). In between was a shorter drive to Nyköping to compete at the cheerleading championships between Sweden and Finland, Finnkampen. Dancing will soon hit a summer break, but that doesn't mean one can get lazy...

Broken bones

Tapaturma-alttiuteni sai viikonloppuna taas uusia käänteitä, otsikon mukaisesti. Tosin murtuneita luita on sentäs vain yksi. Ja sekin jalkapöydässä, joka kirurgin mukaan paranee ilman kipsiäkin. Mutta että ihan näin yli kolmekymppiseksi asti piti elää, ennen kuin koki yhtäkään varvasta suurempaa luunmurtumaa!

Turvonnut jalka ällöttää ja muutaman viikon liikuntakielto pistelee aktiivista omatuntoa kipeästi, mutta sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan yhtä asiaa: panostamista liikkuvuuteen. Venyttelemään, mars!

I broke one bone on the instep of my left foot the other day. It's supposed to heal without a cast, but crutches will nevertheless be my best friends for a few weeks. The foot looks gross and walking hurts, so dancing and jogging are totally banned for a while. So what do I do? Focus on my mobility with tons of stretching exercises. Ha.

Cancer / Life

Ote muistikirjastani 22.3.2013: Sain tietää että mulla on rintasyöpä.

Muistan tuosta päivästä vain lyhyitä välähdyksiä - hysteerisen itkun lääkäriaseman WC'ssä, kollegan halauksen, kuulaan taivaan jäisen meren yllä ja taivaallisen raakakakun maun; poikaystävän ilmeen Skypessä, kun hän tajusi, mistä tässä oikeasti on kyse.

Kaikki muu on sumua. Itseasiassa koko viime vuosi on yhtä harmaata mössöä.

Olen harvinaisuus, nuori vailla sukurasitetta, vaikka syöpää tavataankin tänä päivänä yhä useammin, yhä nuoremmilla. Se on elintasosairaus. Mutta tämä toimikoon muistutuksena: tutkikaa tytöt ne tissinne. Jos en minä olisi niin tehnyt, olisin huomannut muutoksen kenties liian myöhään.

Tavallisena talvisena päivänä rinnassani oli kova kohta, joka tuntui aavistuksen liian suurelta ollakseen normaalia, nuorilla usein tiivistä ja röpelöistä rintakudosta. Rinta oli myös vuotanut pari viikkoa - hormoneja, ajattelin googlen austuksella. Ollen varma harhaluuloisuudestani varasin kuitenkin ajan tarkastukseen. Lääkärikin totesi kudoksen olevan erituntuista toiseen rintaan nähden, lähetti varmuudeksi ultraäänitutkimukseen. Radiologi uskoi möykyn olevan hyvälaatuinen tiivistymä, mutta otatutti näytteet kaiken varalta. Viikko tämän jälkeen möykky muuttui perkeleen otukseksi. Pelko kuolemasta istahti olkapäälleni. Syöpä. Minulla. Liikkuvaisella ja suhteellisen terveellisesti elävällä, mielestään jo ihan liikaa paskaa elämässään kokeneella alle kolmekymppisellä. Juuri, kun elämän piti alkaa tasaantua. Missä vaiheessa nallekarkkien jako meni sekaisin?

Tunteet kulkivat vuoristorataa. Välillä päätin vain nauraa koko sairauden pois minusta, välillä sain järjettömiä alakulokohtauksia. Aluksi itkin usein kokemaani mieletöntä syyllisyyttä. Olin varma, että olin itse aiheuttanut tämän kaiken itselleni ihan vain negatiivisella ajattelullani. Entä miksi teininä söin lukuisia roiskeläppäpitsoja ja vihasin urheilua? Olisiko pitänyt käyttää enemmän luomua ja vähentää kosmetiikan latomista naamaan? Miksi ikinä aloitin e-pillereiden popsimisen? Entä synteettistä alumiinia sisältävät antiperspirantit? Pahimmalta tuntui surra turhamaisia asioita, kuten toista rintaa, menetysuhan alle joutunutta kiharapehkoa tai sitä, että kaikki kesäsuunnitelmat festareineen ja vaellusreissuineen menisivät uusiksi. Terveydenhän pitäisi mennä turhamaisuuden edelle, senkin idiootti! Tunsin aiheuttavani liikaa huolta myös läheisilleni, ja olen kokoajan esittänyt kenties reippaampaa kuin olenkaan. Osaksi reippaus oli myös minua itseäni varten - että jaksaisin tsempata. Eihän kukaan jaksa syöpäelämää 24/7. On hullua, että vuosikausia aallottaisesti sairastamani masennus jäi tässä tilanteessa kakkoseksi. Silti jotenkin ulkoistin itseni: ei tämä ole minä, tämä on vain joku ruumis, joka on nyt sairas, ja jota hoidetaan.

25.3.2013
Leikkausaika varattu. Epäusko. Järjetön pelko. Kalenteri täynnä lääkäriaikoja. Oksettaa.

1.5.2013
Jollain sairaalla tavalla odotan sitä, että saa leikata hiukset lyhyiksi. Kerrankin elämässä on PAKKO, eikä multa kysytä, että uskallanko. On vaan pakko. Ostin jo kasan kivanvärisiä pipoja.


*

Kaikessa yksinkertaisuudessaan hoito kulki näin: työterveyden kautta sain ensimmäiset tutkimukset (ultraäänitutkimus, paksuneulanäyte, mammografia), HUSin kautta vielä parit muut kokeet sekä itse leikkauksen naistenklinikalla. Kaikki tämä tapahtui nopeasti. Sairaalasta pääsin kotiin yhden yön jälkeen opiaateista sekaisena, dreeni kyljessä kiinni. Toisen käden käyttö oli lähes mahdotonta, sillä vasemman puolen mastektomian lisäksi kainalon imusolmukkeet otettiin tyystin pois. Sitten alkoi odotteluaika. Mikä on kasvaimen laatu, mihin kaikkialle se on ehtinyt levitä, mitkä hoidot tehoavat - kokoajan kaikki tieto tuli tipoittain. Ja ne tipat tuntuivat pahenevan kerta kerralta. Lopulta sain tietää kaiken sen, mitä laboratoriokokeista oli selvitettävissä, ja alkoi odottelu syöpäklinikalle. Tässä välissä kävin levinneisyyskartoituksessa (TT-kuvaus, luustokartta) Helsingin yksityisessä syöpäsairaalassa ajan ja hermojen säästämiseksi. Sitten sainkin kutsun syöpikselle, jossa suunniteltiin hoidot aikatauluineen. Kaikessa tässä rumbassa opin ensin olemaan välittämättä piikeistä, sitten pelkäämään niitä. Olen itkenyt kanyylia pistävien hoitajien edessä, lähes pyörtynyt ottaessani paitaa ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen pois ja menettänyt yöuneni ennen jokaista lääkärikäyntiä. En ole herkkä verelle, jännitän vain asioita liikaa.

Ihan alkuun ajatukset pyörivät kaikessa mahdollisessa, ja myös pelkäsin kaikkea mahdollista. Mitä, jos rinta poistetaan kokonaan? Otanko sitten silikonit? Mitä poikaystävä siitä ajattelee? Miten ihmiset reagoivat yleisessä saunassa? Mitä, jos joudun muihinkin hoitoihin ja hiukseni tippuvat päästä? Ja tippuvatko ripsenikin? Miten sitten meikkaan mennessäni kaupunkiin? Olen huomannut, että yksirintaisuudesta en välitä juurikaan. Peiliin katsoessani en alkuun tunnistanut itseäni. Nyt käytän proteesia, jonka kanssa täytyy varoa vain liian avaria kaula-aukkoja. Arpi ulottuu rintalastasta pitkälle kainalokuoppaan saakka, ja tavallaan se on kaunis, osa minua. En ole varma, tuleeko sitä päivää, jolloin plastiikkakirurgi rakentaa minulle uuden rinnan. Sosiaalisesti elämä olisi toki silloin helpompaa. Myös peruukki oli aluksi ystäväni, mutta äkkiä totuin kaljuun ja jätin hiostavat tekohiukset pois. Kaikki nämä apuvälineet on saatu julkisen palvelun kautta maksusitoumuksella, eikä niihin ole tarvinnut juurikaan omia pennosiaan käyttää. Toki silti uudet alusvaatteet, lääkärikäynnit ja sairauspäivärahalla eläminen ovat pistäneet kukkaron koville, mutta selvinnyt olen.

Perkeleen otus osoittautui ärhäkäksi ja jonkin verran myös lähtöpaikastaan levinneeksi, mikä ei nuoruuteni vuoksi tullut yllätyksenä. Hoitoja siis ammuttiin tykinsuusta, sillä hyväkuntoisena ne myös kestää musertumatta paremmin kuin 40 vuotta vanhemmat kohtalotoverit. Solumyrkyt eivät silti ole mukavia. Sivuoireita on kärsitty laidasta laitaan aina jatkuvasta väsymyksestä luusto- ja lihassärkyihin, kutisevaan ihottumaan, ientulehduksiin ja pöntön halailuun asti. Puhumattakaan siitä karvanlähdöstä. Kaikki ne kestää siksi, että tietää niiden olevan väliaikaisia. Sytostaatit tappavat syöpäsolut, mutta valitettavasti myös muita soluja matkallaan, sille ei voi mitään. Asenne on kuitenkin puoli ruokaa, ja olen pyrkinyt aallonpohjista huolimatta ajattelemaan, että tästä kyllä selvitään ja jatketaan matkaa taas eteenpäin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Mutta tiedättekö, miltä tuntuu, kun menettää kertaheitolla pitkät, punaiset kiharansa? Kulmakarvansa? Kerää kiloja ja meinaa menettää järkensä, koska ei kykene urheilemaan entiseen tahtiin?

*

Olen äärimmäisen kiitollinen, että pääsin nopeasti lääkärille ja tutkimuksiin työterveyteni kautta, eikä leikkausajan odottelussakaan kestänyt ikuisuutta (sain peruutuspaikan ja mietin turhan usein, kuka sen ajan perui ja miksi). Alun koko prosessi kesti vain neljä viikkoa, joista ensimmäinen meni laboratoriokokeiden tulosten odotteluun. Kiitollinen olen myös mahdollisuudesta käydä yksityisellä klinikalla (suurkiitos maksumiehelle eli isälleni!). HUS ja eritoten naistenklinikka ovat toimineet hyvin, ja henkilökunta on ystävällistä ja osaavaa, mutta toiminnan nopeudessa he eivät valitettavasti voi koskaan voittaa yksityistä tahoa. Siihen eivät verovarat riitä.

Kun lääkäri vaihtuu suuressa verkostossa lähes joka poliklinikkakäynnillä. Ja joka kerralla joku tuntuu jättävän jotain kertomatta, tai sitten kertoo entistä pahempia uutisia, tai ei ymmärrä edellisistä, sekavasti ilmaistuista epikriiseistä olennaista. Kun solut ovat saaneet tappavia myrkkyjä 10 kertaa aiotun kuuden sijaan ja saat kerätä kaikki voimasi, jotta jaksaisit selvitellä taloudellista puolta Kelan kanssa. Se on rankkaa.

Tiedän, että kaikilla ei ole vastaavanlaista tukiverkkoa kuin minulla - molemmat vanhemmat omilla tahoillaan, muut sukulaiset, rakkaat ystävät jotka tekisivät mitä vain puolestani ja poikaystävä, nykyinen avopuoliso, joka on jaksanut tukea ja rakastaa minua yksirintaisena ja kaljuna, ja jolla on itselläkin ollut tilanteessa ihan liian paljon kestettävää. Kaikki mainitut ovat nostaneet minua suosta silloin, kun olisi kiinnostanut vain ja ainoastaan jäädä sängyn pohjalle makaamaan. He ovat kuunnelleet, mutta myös antaneet olla, mikäli en ole halunnut puhua. Mikään ei riitä kertomaan kiitollisuuttani tästä kaikesta.

*

Nyt takana on yksivuotistarkastus. Kaikki on sujunut niin hyvin kuin tässä tilanteessa vain voi. Tarina ei kuitenkaan lopu tähän, sillä erinäiset lääkitykset jatkuvat vielä usean vuoden, tarkastukset ja taudin uusiutumisen pelko koko loppuelämän. Mutta jos otus tai sen kätyrit vielä joskus ilmiintyvät, minä nitistän ne. Nitistin tämänkin. Ja minähän en perkele anna sen tulla takaisin.

Elin pitkään kliseisesti oravanpyörässä: tein paljon erilaisia asioita, koska halusin tehdä niitä. En osannut sanoa ei, koska en tahtonut, vaikka vuorokauden tunnit eivät kaikkeen riittänetkään. Lukuisat projektit nielivät voimani niin, ettei kuukauden kesäloma usein tuntunut läheskään riittävältä. Tiesin tämän kaiken ja halusin pois, mutten osannut enkä lopulta halunnutkaan muuttaa mitään. En halunnut luopua kivoista tekemisistäni. Sairaus pakotti pysähtymään. Otus opetti, että kannattaa oikeasti tehdä asioita, joita rakastaa - ei mitään muuta. Niin kliseistä kuin se onkin. Aikuiselämään toki kuuluvat tietyt velvollisuudet, mutta jos ennen niin kiva asia alkaa ottaa enemmän kuin antaa, on siitä syytä luopua. Jos kuolisit nyt, mikä jäisi harmittamaan? Todennäköisesti se, miten käytit aikasi kaikkeen niin sanotusti epäolennaiseen. Elä siis joka päivä niin, ettet kadu mitään.

Elä, kuin kuolisit huomenna ja unelmoi, kuin eläisit ikuisesti.


*

Over a year ago I heard news which I would've preferred not to hear - breast cancer. I was stunned. It's a sickness which if at all, you're meant to get an old age. Not when your 30th birthday is just coming up!

The past year has gone in a haze. I can't remember much, but I will never forget the lonely hours spent at home whilst trying to fight off the symptoms caused by chemotherapy. Or the self-hatred you feel when looking into the mirror and seeing a swollen, hairless creature who once used to be a normal redheaded girl. Because I'm young, the tumor itself was a feisty one and thus so was the medication. I've had my downfalls but here I am, up again. I owe a gigantic bunch of thank you's to my family and friends.

Last week I had my one-year inspection. Everything seems fine now. But cancer is a bitch - the fear of it never leaves, and I still have to be medicated for several years. But I'll keep my fingers crossed that this remission will last for decades. And things always happen for a reason. For many years I was living in a rat race, doing too much things because I didn't want to leave anything out. A serious sickness forces one to stop, think about what's really meaningful in life, no matter how cliché it sounds. But I guess in some ways I needed this. I needed something to make me stop. Something to make me appreciate every single day.

Live like you died tomorrow and dream like you lived forever.

Tanssia raiteilla

Ennen Helsingistä lähtöä, tanssitreenien jälkeen, räpsin kuvia parista joukkuekaverista tyhjillä kiskoilla. Ykkösen reitillä ei ratikka kolissut, mutta pompomit kimaltelivat ja tytöt hyppivät hyytävässä kevätilmassa ilmaan senkin edestä.

Before leaving Helsinki I took some photos from fellow teammates after our last dance practice together. Tram tracks were empty, but our souls weren't.

Reenihommia

Sillä aikaa, kun maailmaa pyörittää trendi nimeltä fitness elämäntyyliksi, tapahtuu toisaalla kummia. Tanssia rakastava, urheileva tyttö joutuu lepokuurille, hölläämään tahtia, jotta jaksaisi hoitaa normaalit arkiaskareet. Vaikeaa, kamalaa ja epäreilua. Ja kuinka monta kertaa siinä rytäkässä tuntuu siltä, että pää hajoaa pirstaleiksi ja lihakset surkastuvat valonnopeudella? Niin monta, ettei niitä jaksa laskea.

Kesällä niin kävely- kuin hölkkälenkitkin olivat vielä mukavia, kun aurinko paistoi ja askel kulki - olihan hyvä peruskunto olemassa. Tossua toisen eteen laitettiin kuitenkin maltillisella tahdilla, ja kaikki vähänkään maksimivoimaa tai -kestävyyttä vaativa jätettiin taakse. Syksyn lenkki- ja salikäynnit sen sijaan on molemmat laskettavissa yhden käden sormilla. Hiphop-tunnit pitivät järjissään, vaikka opettaja joutuikin turhan monta kertaa ruksimaan nimilistasta kohdaltani ruudun "poissa".

Niin moni vannoo vuoden alkaessa aloittavansa uuden elämäntyylin, liikkuvansa enemmän ja tarkkailevansa syömisiään. Tahtomattani liityn samaan kastiin, sillä pystyn jälleen urheilemaan! Voimat eivät ole täysin palautuneet, mutta enää ei tarvitse varautua viikon tai kahden taukoihin, vaan voin treenata jaksamiseni mukaan täysillä kokoajan. Sanomattakin selvää, että entiset lihakset ovat muuttuneet nykyisiksi hötöiksi ja vararenkaiksi. Ja vaikka paluuni rakkaan cheerdancen pariin ei hyppyjen osalta aivan mahdottomalta näytäkään (reisieni räjähdysvoima on selkeästi peräisin suklaasta), ovat lihas- ja aerobinen kestävyys tasolla nolla. Huhhei. Paljon on siis työtä tehtävänä.

Kahdeksan vuoden aikana hitaasti kehittyneet taidot eivät onneksi kuitenkaan noin vain häviä, vaikka taukoa lajin parista on tullut pidettyä jo maaliskuusta asti. Niitä pitää vain vähän herätellä. Räjähtävän ja tiukan kilpacheerdancen vastaparina hoppitreenit jatkuvat kalenterissani. Lisäksi loppusyksystä sain itseni koukkuuntumaan hot joogaan, ja olisihan se salillakin ihan hyvä käydä hakemassa menetettyjä ojentajiaan ja takareisiään takaisin, ja lenkkeillä joskus ja venytellä enemmän ja… Avainsanana täytyy kaikesta huolimatta muistaa kohtuus. Lihakset kehittyvät ja palautuvat syödessä ja levossa, joten niistä ei tingitä.

Kun liikun, myös syön automaattisesti paremmin, puhtaammin. Lepopäivinä sorrun taas helposti pullamössöihin, vaikka tiedän, ettei vatsani niitä edes siedä. Lisääntyvän auringonvalon myötä nousevat onneksi energiatasotkin. Keho ei enää kaamosväsymyksessään huuda jokapäiväistä suklaatansa. Ja turha sitä on kieltää, motivaattorina toimivat myös vaatteet - niin ne, jotka saa vetää päälleen treeneihin lähtiessä kuin ne, jotka tauon jälkeen mahtuvat taas päälle. Mikään ei kuitenkaan voita sitä oloa, jonka tuntee kropassaan ja mielessään hyvin menneen treenin jälkeen!

Mites ne teidän reenihommat? :)


Kuvat tanssikaudelta 2012-2013.


After a looong break which almost made me go out of my mind I am able to exercise again! I'm so happy. Of course I still have to take it slow and listen to my body, but a few dance practices a week (competitive cheerdance and hip hop) + gym + hot yoga is SO much better than just lying on the sofa. Nothing beats the good feeling after a workout!

Winter memories

Joulu- ja lumihimoissani keräsin kasaan viime pääsiäisenä otettuja kuvia. Lappi, Savukosken kuivalihamarkkinat, lumi lumi LUMI. Ihan pienesti on joku olkapäälläni istunut otus kuiskutellut korvaani sellasia sanoja kuin rinteet ja snoukka, ja odotan innosta täristen sitä hetkeä, kun laudan päälle taas pääsee. Sitä ennen ei auta kuin muistella auringossa kylpevää Pyhätunturia (Kemi- ja Oulujoen ohella).

With all this longing for Christmas and snow I finally gathered some photos taken last Easter in Lapland. Someone small sitting on my shoulder has been whispering about slopes and snowboarding to my ear for weeks now, and I just can't wait to actually get my boots into the bindings on my board! Until then, I dive into memories of Northern Finland bathing in the spring sun.