Manics TOP20

Jatketaan tällä aiheella vielä ihan vähän... Miia ja muutama muukin juhlistivat viime viikon Manics-vierailua kokoamalla top-listan bändin hienoimmista tuotoksista. En voinut vastustaa kiusausta minäkään, vaikka listan tekeminen tietysti aiheuttikin jälleen kerran harmaita hiuksia. Esimerkiksi  solidaarisuuden vuoksi himoitsin suuresti sitä, että jokaiselta levyltä olisi jotain mukana. Vaikka kaikilta pitkäsoitoilta helmiä löytyykin (tai siis superhelmiä muiden helmien joukosta), lista rakentui lopulta karsimisvaiheessa näin. Pois jäivät jopa Autumnsong, La Tristesse Durera sekä Everything Must Go, omg! Älkää teilatko!

Listaa ei pidä ottaa lopullisena totuutena, vaikka kärkiviisikko onkin aika selvää kauraa. Ja huomioittehan käänteisen järjestyksen - paras viimeisenä ;)

Kuvaa klikkaamalla Spotify-versioon!

You Love Us

 Mausoleum

Golden Platitudes

4Ever Delayed

 Die In The Summertime

A Design For Life

She Is Suffering

Imperial Bodybags

From Despair To Where

Doors Closing Slowly
Intravenous Agnostic

Love's Sweet Exile

4st 7lb

This Joke Sport Severed

Little Baby Nothing

Suicide Is Painless (Theme From M*A*S*H)

The Masses Against The Classes

Motorcycle Emptiness

My Little Empire

Judge Yr'self

I really wanted to make a playlist (as a few others have done too) to celebrate the Manic Street Preachers' gig in Finland with 20 of their most adorable songs. The task was difficult, but now it's done! And yes, Autumnsong, La Tristesse Durera or Everything Must Go didn't fit in - how weird is that. The list is in reverse order so that the best songs are last. Just click on the picture and you'll get to the Spotify playlist!

The Stone Roses - I Wanna Be Adored

Wolf Gang, Emily Jane White ja Mark Kozelek kutkuttavat soittimessa vähän liiankin kanssa, mutta tänään on silti jotenkin tällainen olo.

Have a sensational weekend!!

Manic Street Preachers @ Wanaja Festival

Viime syksystä asti jatkunut älytön Manics-keikalle hinkuminen toteutui vihdoin Suomen suvessa (vaikka tokikin klubikeikka Briteissä olisi ollut melkoista nannaa, en sitä kiellä). Hämeenlinnan Wanaja Festival sijoittuu Linnapuistoon lähelle keskustaa, kauniin vesistön ääreen. Puitteista huolimatta festareiden järjestelyt ansaitsevat miinusta, kun jonottamiset portilla toimivat heikosti eikä alueelta löytynyt juuri mitään kasvisruokaa (kevätrulliakin oli vain lihaversioita!). No, pääasia eli bändi kuitenkin toimi.

Apulantakin tuli pitkästä aikaa tsekattua kokonaisuudessaan, koska menin aidan liepeille odottamaan jo ennen teinivuosien suosikin soittoa samalla lavalla. Eturiviinhän ei ollut mitään toivoa enää tässä vaiheessa, mutta toinen rivi kelpasi sekin, kun edessä oli kerrankin lyhyitä ihmisiä. Apis ei ole kiinnostanut Hiekka -levyn jälkeen enää pätkääkään, mutta onneksi keikalla tuli vanhojakin hittejä joita pystyi pogoilemaan mukana. Pisteet kahdesta suosikista, Hallaasta ja Maanantaista! Vaikka bändin nykypäivän tuotanto ei siis hivele korviani, on heillä aina ollut hyvä meininki keikoilla hauskoina välispiikkeineen. Lisäksi pakko todeta, että Pahempi Toistaan -biisin alku on törkeän jytky, etenkin pidennettynä liveversiona.

Sitten päivän pääasiaan, eli Manic Street Preachersiin. Walesilaisten menneisyyteen kuuluu lukuisa määrä hittejä, joten etenkin festarikeikan ollessa kyseessä osasin niitä odottaakin, mutta myös Postcards From A Young Manin kappaleita kuultiin. Harmi sinänsä, että sekä Postcardsilta että Journalilta jätettiin omat suosikkini pois, mutta kaikkea ei tietenkään voi saada. Suurin pettymys lienee kuitenkin Masses Against The Classesin puuttuminen setistä, nyyh! (Sinänsä olen kyllä sen kuullut aiemminkin, samoin Judge Yr'selfin ja My Little Empiren, mutta olisin silti halunnut kuulla ne nytkin!) Mutta tekivätkö nämä pienet seikat keikasta huonon? No eivät missään nimessä.

You Love Us

Your Love Alone Is Not Enough

(It's Not Love) Just The End Of War

Motorcycle Emptiness

Everything Must Go

Ocean Spray

You Stole The Sun From My Heart

Some Kind Of Nothingness

The Everlasting (acoustic)

Motown Junk

Slash 'n' Burn

Faster

Postcards From A Young Man

A Design For Life

Autumnsong

Suicide Is Painless

If You Tolerate This Then Your Children Will Be Next

 

Puutteistaan huolimatta Mäniksien tämänkertainen liveveto oli tietysti mahtava, täynnä iloa ja - 17 biisistä huolimatta - aivan liian lyhyt! Hien määrä tuntui jälleen kerran infernaaliselta, en välittänyt varpaista joita talloin tai kurkustani, joka huusi käheänä apua. Nicky Wiren mikrofonin puuhkakokoelma oli kasvanut sitten viime näkemän ja Jamesin ääni riitti kuin riittikin keikan ajan, vaikka hän sitä vähän epäilikin. (Siinä on muuten yksi maailman aliarvostetuimmista laulaja-kitaristeista!) Setin parhaimmistoa olivat Motorcycle Emptiness, Motown Junk ja muut vanhat rokkivedot, mutta kaikista eniten ihastuksen huokauksia aiheutti ehdottomasti Suicide Is Painless. En todellakaan odottanut kuulevani sitä! Ihanaa!! Motorcycle Emptiness omistettiin Suomelle, Slash 'n' Burn puolestaan Richeylle. Yleisö oli täysillä mukana, osasi jokaisen biisin sanat ja fanitti bändiä myös pukeutumisellaan - seiloriasuja ja punaisia huulia näkyi muidenkin kuin allekirjoittaneen päällä. Kyllä Manics-fani toisen aina tunnistaa ;)

Yöbussin odottelu hoitui baarissa (kiitos seuralle niin baarissa kuin alueellakin!), ja kun viideltä aamulla käveli Kisahallilta kotiin nuutuneena ja väsyneenä, ei voinut olla muuta kuin onnellinen edeltäneen illan keikasta. Manicseilla on aina oma pieni paikkansa sydämessäni, ja toivon saavani nähdä heidät tulevaisuudessa vielä monta kertaa ♥

Kuvat Olympuksella ja sarjassamme serious photoshopping needed. Lisää tunnelmapaloja No Dress Codes part 2'ssa!

Manic Street Preachers' gig at Wanaja Festival was awesome. But did I expect anything less? No. Although the Welsh rockers played 17 songs the gig felt really short. And yes, the setlist wasn't full of my faves (boohoo), but they played Suicide Is Painless!!!! Oooh, didn't really expect that one, so nice! Thanks again everyone for the evening. Now I miss Manics more than ever...

Naiset, antakaa terroristeille

Vain neljän seinän sisälle linnoittautunut, kaikenlaista mediaa vieroksuva (tai Borneon sademetsissä asuva) ihminen on voinut ohittaa vuoden suurimman pohjoismaisen tragedian, Norjassa Utöyan saarella tapahtuneen joukkomurhan uutisoinnin. Yhdistettynä aiemmin samana päivänä Oslossa räjähtäneeseen pommiin sekä loukkaantuneiden että kuolleiden määrät pyörivät molemmat lähempänä sataa kuin viittäkymmentä. Tapahtumat ovat vetäneet hiljaiseksi ympäri maailmaa, eikä ihmisten motiiveja tällaisiin voi koskaan ymmärtää. Tällaisina hetkinä omat ongelmat ja jopa hyvistä asioista iloitseminen tuntuvat äärimmäisen triviaaleilta.

Jossain vaiheessa, yleensä vailla minkäänlaista asiantuntemusta, aletaan iskujen tekijöiden taustoista etsiä syitä ja syyllisiä tapahtuneelle. Esimerkiksi kouluammuskelijan profiili on usein älykäs, syrjäytynyt nuori mies, jonka aatteet ovat äärimmäisyyteen suuntautuneita. Sen sijaan, että olisi mietitty nuorten henkisen tasapainon tilaa, yksilöllistä päässä napsahtamista tai tulevien tragedioiden ennaltaehkäisemistä, ollaan Aamulehdessä Markus Määttäsen artikkelin kautta löydetty se todellinen syy nuorten miesten sadistisille unelmille: naisen puute. Sehän se, tietysti, yhdistää sekä Suomen Auvista, Saarta että Norjan Anders Behring Breivikiä. Kas, kun en sitä heti tajunnut!

Haloo.

Jo pelkästään se seikka, että median mukaan Breivik ei kärsinyt naisettomuudesta, vaan kannatti omasta tahdostaan konservatiivista suhtautumista seksiin, rikkoo teorian pinnan. Puhumattakaan terveestä järjestä!! Minkälainen ihminen pystyy hyvällä omatunnolla väittämään, että tämäkin tragedia olisi estetty, mikäli Breivikillä olisi ollut tyttöystävä? Tai että jos ylipäätään esimerkiksi räiskintään keskittyviä videopelejä tai tummanpuhuvaa musiikkia ei olisi olemassa, maailma olisi iloisempi paikka eikä niin moni tarttuisi aseeseen?

Muusikko Tommy Lindgren kirjoitti loistavan palautteen Aamulehdelle. On pöyristyttävää, että päätoimittaja käsitteli palautteen niinkin ylimalkaisesti, kuin teki (linkin kommenteissa tosin mainitaan, että teksti taisi olla sama kaikille palautteen lähettäjille). Jos Määttäsen tarkoitus on todella ollut korostaa läheisyyden, rakkauden ja ystävyyden puutetta varsinaisen piparin saamisen sijaan, on hän onnistunut siinä hyvin, hyvin kehnosti. Luki artikkelin läpi miten päin vaan, siitä ei voi saada sellaista kuvaa, jota päätoimittaja puoltaa. Vai onko vika vain minun ymmärtämyksessäni? Lisäksi syyn nakkaaminen nuorten naisten niskoille, jotka haluavat elää omien arvojensa mukaisesti eivätkä antaa jokaiselle vastaan tulevalle psykopaatille, on paitsi alhaista molemmille sukupuolille, myös täysin vastuutonta. Seuraava kouluampuja voi ihan hyvin olla naispuolinen. Olisi kiva tietää, mikä Määttäsen mielestä silloin on teon perimmäisenä syynä.

Toki tähän samaan syssyyn voisi lisätä Henry Laasasen puheet alfauroksesta ja siitä, miten rikkaat miehet saavat kaikki naiset ja muut jäävät ilman pi***a. Sitten näistä miehistä, jotka eivät satu omistamaan Porschea, kasvaa joukkosurmiin syyllistyviä hulluja. Käytännössä siis jalkansa ristissä pitävät naiset ovat syypäitä yhteiskunnan murhenäytelmiin. Varmasti rakastava parisuhde ehkäisisi monia ikäviä tapahtumia, mutta jos toisella on tarve kiduttaa ja tappaa muita, hän tekee sen joka tapauksessa. Ja silloin kohteena on todennäköisesti myös se oma kumppani.

Molempien herrojen teksti aiheuttaa sellaiset kiukut, että kirjoittamista jatkaessani sortuisin liian helposti itseni toistamiseen, paasaukseen ja lietsomaan yleistä vitutusta edelleen eteenpäin onnistumatta hillitsemään itseäni, joten tässä vaihessa linkkaan toiseen, tulisella kipinällä varustettuun tekstiin. Suosittelen.

The tragedy in Norway has been all around the media for the past days, and for a reason. A hundred people killed and as much injured is huge in the Nordic Countries. People have been litting up candles and having small quiet moments to respect all the families involved in the tragedy.

Finnish newspaper Aamulehti had a dumb-striking article which suggested that lack of sex is the reason for all these kind of mass shootings, whether in school or not. Markus Määttänen writes that young girls should be a lot nicer to all the dropouts out there, and give them some pussy once in a while so they'd be happier. Arrrrgh! It has been said that the article concentrates on the lack of love, friendship and intimacy rather than sex itself, but Määttänen has a quite unique way of saying it then. I just can't belive anyone could think that way. Especially when there really is no proof for such a theory! Read more here.

Kuva

Incubus & Snow Patrol

Uutta musaakkia!

Jenkkibändi Incubus on tehnyt jo pitkän uran alternative rockin parissa. Ja nyt viides studioalbumi on ilmestynyt! Edellinen ei ole kyllä meikäläisen soittimessa paljoa pyörinyt, vaikka Morning View ja A Crow Left Of The Murder sitä paljon 2000-luvun alussa tekivätkin. Mutta uusi lättynen vaikuttaakin taas todella lupaavalta. Kevyet kitarat luovat leppoista tunnelmaa täydellisiin kesäpäiviin, ja alla oleva Adolescents on kauniine videoineen itseasiassa albumin raskainta settiä. Pimeisiin iltoihin suosittelen myös In The Company Of Wolvesia, jossa on jopa selkeitä A Perfect Circle -vivahteita.

Myös pienen inflaation jossain välissä kokenut ihanainen Snow Patrol on julkaissut uutta materiaalia. Irkkubändin edellinen Up To Now -albumi näki päivänvalon pari vuotta sitten. En muista olenko kyseistä levyä oikeastaan edes kuunnellut (inflaation syytä se), mutta sitä edellisiin verrattuna Called Out In The Dark kuulostaa todella erilaiselta. Ja juuri siitä syystä pidän siitä! Jos ei Gary Lightbodyn ääni olisi niin tunnistettava, saattaisi bändistä jopa erehtyä.





Näillä on hyvä aloittaa uusi viikko :)


Incubus has a new album out! I listened to the band a lot in the early 2000s but their last album didn't really fit into my ears somehow. This new album seems to be quite perfect for chilling out in the summer evenings with its light guitars. Adolescents is actually the heaviest track on the record. I like!

Also Snow Patrol has published a new song, Called Out In The Dark. As Incubus, Snow Patrol hasn't been my priority for a couple of years although I loved it before, but the new track sounds a lot different than what I've been used to from the band (haven't listened to the previous record much, though). Maybe that's why it's so delicious!

Fragments

Kevään ja kesän aikana haasteita on nakattu monelta suunnalta, en vain ole saanut aikaseksi tarttua niihin ennen kuin nyt. Kuvapainotteisia ovat!

Ihana Chatrin haastoi kaivamaan kuva-arkistosta neljännen kansion neljännen kuvan. Koska olen tehnyt meemin aiemminkin ja haaste olisi osunut tällä kertaa tismalleen samaan kuvaan, yritin valita neljännen kansion neljännen kuvan kansiolistan toisesta suunnasta katsottuna. Blogissa aiemmin julkaistu oli sitten sekin kuva! Joten päädyin valitsemaan neljännentoista kansion neljännen kuvan - sitä ei ainakaan ole täällä ennen nähty ;) Tärähtänyt, vähän pelottavakin ihmeotos Don Johnson Big Bandin keikalta Oulun 45 Specialista vuodelta 2006.

Bemary puolestaan kaipasi kuvaa, joka saa hymyn huulille. Kyseessähän oli alunperin Samsungin ja Indiedaysin kampanja, joka on kylläkin umpeutunut ajat sitten, mutta ei välitetä pikkuseikoista. Menee vähän musiikkipainotteiseksi, mutta keikalta tämäkin kuva - Manboy NRJ'n studiossa tammikuussa 2010. Hekotan niin, etten voi katsoa kameraan - ei siis voi olla mutrusuuna tämän nähdessään! (Ja joo, on taidettu nähdä blogissa aiemminkin)

Lisäksi Duvessa nakkasi Stylish Blogger Awardilla. Senkin olen saanut joskus aiemmin, joten tällä kertaa tyydyn kiittämään ja kumartamaan! Ja lisäämällä sen kunniaksi vielä yhden kuvan. Se olkoon viime perjantain tunnelmia seuraten napsaistu sitä edelliseltä Manic Street Preachersin keikaltani. Eli Qstock 2008 ja ihana Nicky Wire pinkeissä pöksyissään ♥ Palataan siihen perjantaihin tulevalla viikolla!

I've gotten some awards from other great bloggers, a thousand thanks! The first one wanted me to reveal the fourth picture from the fourth folder from my computer's picture album. I've actually done that before, so I decided to pick the fourth photo from the 14th picture folder ;) It's from Don Johnson Big Band's gig in 2006.

The second challenge was about posting a pic that makes you smile. I chose a photo from Manboy's gig in January 2010 at a radio station. No-one can be grumpy seeing this!

With the third award you're supposed to list seven things about yourself. I've done this at least once before, so I'll just post another pic to celebrate the award ;) It's Nicky Wire from the Manic Street Preachers! The pic is from 2008.

2011 / Heinäkuu

Daniel Radcliffe

Happy Birthday, Daniel Jacob Radcliffe!! Eipä olisi ajankohtaisempaa synttärisankaria voinut tälle kuulle osua :) Nuoren David Copperfieldin roolista Harry Potteriksi ja siten koko maailman tietoon ponkaissut 22-vuotias on nuoresta iästään huolimatta ollut mukana jo monessa. Kymmenen vuotta jatkunut filmiprojekti on päätöksessään, mutta jo sen ohella kokemusta on karttunut muun muassa Broadway-projekteista Equus ja How To Succeed In Business Without Really Trying. Tulevaisuudessa saamme varmasti odottaa vaikka mitä. Kovan työskentelyn vastapainoksi Danin vapaa-aika kuluu kirjojen, musiikin ja kahden koiransa parissa. Britannian rikkaimpiin nuoriin kuuluva poitsu (pitäisi kai opetella sanomaan mies?) on perheensä ainoa lapsi ja rankattu lukuisilla julkkislistoilla kärkijoukkoon, mutta tuntuu silti osaavan pitää jalat maassa. Harmi, etten saanut taskukokoista Dania tuotua kotiin keväiseltä New Yorkin reissulta ;)

Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man

Maanisten katusaarnaajien kaksi uusinta pitkäsoittoa ovat olleet tehosoitossa niiden aukeamisen toivossa. Tulostakin alkaa syntyä! Ja syytä olisi, sillä tänään junamatka suuntautuu Hämeenlinnaan kokemaan walesilaistrion keikkakunto paikallisilla Wanaja Festivaleilla. Lähes kymmenen vuotta on kulunut ensimmäisestä Manics-livestäni Provinssissa 2001, ja sen jälkeen olen ollut mukana kaikilla Suomen keikoilla. Toivon, että tämä ei todellakaan jää viimeiseksi! Vaikka bändin vanha tuotanto iskeekin koviten varmasti suurimpaan osaan yleisöstä, on minkä tahansa biisin tahtiin rokkaaminen kaiken vaivan arvoista. Under neon loneliness, motorcycle emptiness.

Kalenterissa on kaikenlaista tähdellistä kesäohjelmaa, joten koneella tulee nökötettyä harvinaisen vähän. Tai no - lähinnä se ruudun tuijotus on taas kohdistunut Audacityyn ja miksauksen ihmeelliseen maailmaan, eikä niinkään blogosfääriin. Ottanen muiden postauksista kiinni ensi viikolla. Tie vie silloin toiseen kaupunkiin äidin luo, paikkaan, jossa ei auringonoton ja lenkkeilyn ohella ole juuri mitään muuta tekemistä. Ainakin akut latautuvat!

Today I'm gonna see my dear Manics again!!!! ♥

The Stanley Blacks / Dry The River / We Are Trees

Mielenkiintoista musiikkia on ilmiintynyt soittimeen kesän aikana:

Surreysta kotoisin oleva nelikko on jännä. Se ei sinänsä tuo indierockin skeneen mitään uutta, kuulostaen joltain Interpolin ja The Strokesin välimaastossa kitaroitaan suristelevalta poikajoukolta, mutta se onnistuu silti kuulostamaan raikkaalta. Käsitykseni mukaan The Stanley Blacks on julkaissut tähän mennessä pari EP'tä, mutta on vielä levytyssopimusta vailla. Tosin netistä tuntuu löytyvän vähän nihkeästi tietoa aiheesta, joten vannomaan en mene. Levyjä tai ei, ainakin yksinkertaisen toimiva video on Everestiin saatu tehtyä!

Dry The Riveriin tartuin Yann Tiersenin Tavastian keikalla, mutta lisää täytyy saada. Lontoolaismuusikoita on hehkutettu monessa suunnassa, ja se heille täysin suotakoon. Vaikka musiikki onkin kaukana aavemaisesta, silti sana eerie tulee jotenkin mieleen. En ymmärrä miksi, mutta ehkä sillä on jotain tekemistä Peter Liddlen kuulaan lauluäänen kanssa, who knows. Kelpaa kyllä ainakin minun soittimeeni!

Omassa pienessä päässäni samaan kastiin uppoaa vielä We Are Trees, jonka bongasin alunperin Slow Show'sta. James Neen ja Josiah Schlaterin duo iski sen verran kovaa, että pääsi 100-listan kakkosversiollekin. Kaksi EP'tä (Boyfriend & Girlfriend) julkaisseelta kokoonpanolta jään kieli pitkällä odottamaan kokopitkää.

Some cool music I've been listening to this summer!

How You Are My Hero

Movie Mondayssa peräänkuulutetaan tällä viikolla lapsuuden ja nuoruuden sankareita, niitä filmejä, jotka ovat jättäneet jälkensä syvälle ja vaikuttavat vielä vuosienkin jälkeen.

Omalla kohdallani vaikuttavimmat teokset on varmasti tsekattu nimenomaan siellä varhaisnuoruudessa. Toki ihan lapsenakin katsotuista elokuvista moni on osunut ja uponnut, mutta pääosin leffat ovat silloin olleet animaatioita, ja haluan jättää ne tarkoituksella tästä luokittelusta pois.

Jurassic Parkin tullessa ensi-iltaan vuonna 1993 10-vuotias Bubble pääsi katsomaan elokuvan vain vanhemman seurassa. Todentuntuiset tietokonetehosteet olivat uutta, ja joka paikkaan hyökkäilevät dinosaurukset ala-astelaisen mielestä tietysti übermahtavia. Jurassic Park pysyi lempielokuvana pitkään, samoin kuin sen jälkeen sykähdyttänyt Independence Day. Ihan tähän päivään asti ne eivät ole jaksaneet kantaa, vaikka niillä oma tunnearvonsa onkin.

Sen sijaan Edward Scissorhands, tuo keinotekoiseen pastellimaailmaan sysätty saksikätinen, väärinymmärretty hahmo on nostanut empatiakäyrän korkeuksiin jo pitkään. Ihan vielä sen ilmestyessä 1990 en katsojakuntaan kuulunut, mutta muutama vuosi myöhemmin kyllä. Winona Ryderistä en liiemmälti pidä, mutta Tim Burton, Johnny Depp ja goottivivahteet, ah, enempää ei tarvita! Elokuva, joka tuo kyyneleet silmiin yhä uudestaan, ja joka ei koskaan poistu sydämestäni.

Movie Monday wants to know who are your childhood heros and which movies have stayed in your heart to this day. Although I remember Jurassic Park (and later Independence Day too) making a huge impact on the 10-year-old me with its real-life looking dinosaurs and exciting action scenes, it's the ever-so-lovable Edward Scissorhands who is my true hero. He will definitely never leave my heart.

NYC - Shopping

The last piece (jota ainakin jotkut ovat odottaneet)! New York on shoppailijan taivas - mitä et kaupungista saa, et todennäköisesti tarvitse. Manhattania halkovan 5th Avenuen varrella sijaitsevat kaikki suuret merkkiliikkeet ja vähän muutakin. Keskustasta löytyvät myös jättimäinen Macy's-tavaratalo sekä Bloomingdale's, molemmilla on kyllä useampia myymälöitä ympäri kaupunkia. 5th on verrattavissa Lontoon Oxford Streetiin - paljon tavaraa shoppailijalle, mutta melko persoonattomasti. Itse pidin SoHoa ylimpänä tavarataivaana lukuisien suurten ja pienten merkki- ja ketjuliikkeiden vuoksi, ja vanhoihin tehdasrakennuksiin saa tietysti upeita sisustuksia. Esimerkiksi All Saints on tunnettu rosoisesta tyylistään. Jos Edinburgin liike ihastutti, arvatkaa mitä SoHon versio teki? Useampi seinä täynnä vanhoja ompelukoneita!!

Länteen päin mentäessä designer-putiikkien sisältöä himoitsevien kannattaa suunnata Bleecker Streetille. Kohtuuhintaisia peruskauppoja sieltä toki löytyy myös. Me kävimme myös bussimatkalla Woodburyn outleteissä, jotka sijaitsevat noin tunnin ajomatkan päässä Manhattanilta. Bussi maksaa $42, mutta sen säästää jo hinnoissa - plus samalla näkee maaseutua, eli jotain muutakin kuin pilvenpiirtäjiä. Esimerkiksi DKNY'n farkuista sai Woodburyssa pulittaa 30 euroa. Ei ollenkaan paha ;)

Käytettyä tavaraa himoaville jo mainittu Williamsburg on ehdoton mekka. Kirppareita on kuitenkin lisää ympäri kaupunkia. Toriversioista me kävimme Hell's Kitchen Flea Marketilla, joka on auki lauantaisin. Olisin voinut viedä kaikki ihanat vanhat puulaatikot kotiin, jos vain kapsäkkeihin olisi mahtunut! Voi surku. SoHossa oli myös viimeisenä kokonaisena matkapäivänämme Young Designers Market, jossa oli paljon kaikkea kiehtovaa, nuorten suunnitteljoiden tuotoksia.

Mukaan tarttui tietysti kaikenlaista ;) Listasin myös merkit tahi ostopaikat kaupunkiin meneville/muuten kiinnostuneille! Netin kauttahan samoja roinia löytää melko helposti.

Farkut DKNY, paita Forever 21, hajuvesi Ed Hardy/Sephora, kosteusvoide Korres, luomivärit MAC, aurinkorasva Burt's Bees, teräsrannekoru nuorelta naiselta Young Designers Marketilta (valitettavasti mukana ei tullut tietoa tekijästä), aurinkolasit Marc by Marc Jacobs, Hello Kitty Jelly Bellyt FAO Schwartz, Sakuran kynät random kirjakaupasta ja karkkirasia läheisestä ruokakaupasta.

Shortsit DKNY, ruutupaita ja tennarit Converse, kynttilät ja huulirasva Yankee Candle, postikortit MET-museokaupasta, kosmetiikka Korres.

Laukku vintage (Williamsburg), topit Victoria's Secret, kirja Urban Outfitters, pinssit Al Hirschfeld Theatre, muki MoMa-museokauppa, kasetti johon saa kuulokejohdon Beacon's Closet, korvikset Claire's, suklaa lähikaupasta.

Neule Uniqlo, tennarit Converse, superpitkät sukat American Apparel, Burton-kirja ja maatuska-mitta-astiat (cups) MoMa-museokauppa, peltipurkki ja avaimet Hell's Kitchen Flea Market.

Ystävän kanssa ostimme myös himoitut Bubble Umbrellat, mutta mahtuivatko ne kummankaan matkalaukkuun? No eivät. Lähtivät sitten postissa Suomeen, kun ensin askartelimme hienon paketin :D Ja tulivat muuten perillekin. Sontsat Century 21'sta (outlet Ground Zerolla niille, jotka jaksavat selata rekkejä läpi).

Kuvista jäi pois muutama asia, jonka unohdin a) vahingossa tai b) tarkoituksella. Hups! Nykissä kannattaa muistaa, että suurimmassa osassa hintoja päälle tulee vielä verot (olisiko 8%), joten hintalapun summa ei välttämättä ole se lopullinen maksettava rahamäärä. En tosin kuolemaksenikaan ymmärtänyt että milloin verot tulevat ja milloin eivät, riippuuko se tuotteesta vai vain siitä, miten putiikki on tuotteensa hinnoitellut, ja vaihteleeko prosentti tuotetyypin mukaan...

Ja tähän loppui New Yorkin matkan kertaaminen. Kiitos mukana olleille ja kysyä saa, jos siltä tuntuu! :)


Shopping is definitely something worth the while in New York City. There are lots of different boutiques, department stores, flea markets, outlets, megastores and design markets. I would recommend Hell's Kitchen Flea Market, Woodbury Common Premium Outlets (you have to go there by bus) and all the lovely shops in SoHo. But you must prepare getting a huge Visa bill when you get home!

This was the last bit of the New York series, thanks for revising the trip with me :)

Alamar

Kun työryhmä koostuu kahdesta miehestä ja kuvausvälineenä on tavallinen HD-videokamera, voisi jälki olla paljon huonompaakin. PALJON huonompaa. Pedro González-Rubion Alamar - Merellä kuvaa eri mantereilla asuvan isän ja pojan kohtaamista taianomaisissa Tyynenmeren maisemissa. Italiassa äitinsä kanssa elävä 5-vuotias Natan (suloinen kuin mikä!) saa kokea jotain ennennäkemätöntä kulkiessaan muutaman päivän ajan isänsä ja isoisänsä mukana kalastureissuilla turkoosina välkehtivällä merellä. Elokuvassa käsitellään menetystä useammallakin eri tavalla.

Kaunis tarina lähtee hitaasti käyntiin, mutta vie sen jälkeen mennessään. Visuaaliseen ilmaisuun keskittyvässä leffassa ei ole paljoa dialogia, mutta toisaalta sitä ei tarvita: tunnelma puhuu puolestaan. Kirkas vesi, koralliriutat ja veteen rakennettu pieni kalastajakylä saavat kaipaamaan Meksikoon, ja meren tuoksu välittyy valkokankaalta tuoreena (olkoonkin, että KesäKino Engelin sisäpiha sijaitsee suhteellisen lähellä merta). Ai että tekeekö mieli kalakeittoa? No tekee.

Elokuvan todellisuuspohjasta on herännyt lukuisia kysymyksiä. Henkilöhahmot ovat olemassa juuri niin kuin filmissä annetaan ymmärtää ja näyttelijät ovat mukana omilla nimillään, minkä vuoksi myös isän ja pojan välinen rakkaus on todella aidon tuntuista. Tapahtumat tuskin kuitenkaan ovat täysin dokumentaarisia. Vai mitä sanotte todella nopeasti kesyyntyvästä, villistä Blanquita-linnusta? Toisaalta suurempiakin ihmeitä on sattunut. Niin tai näin, Blanquita varastaa show'n joka kerta valkokankaalle ilmestyessään.

En tiedä, kuinka pitkän ajan päästä Alamarin voi katsoa toiseen kertaan, sillä se ei ole varsinaisesti viihdettä, vaan nimenomaan fiilistelyä. Tarvitaan oikeanlainen ympäristö nauttimaan kokemuksesta, ja miten minusta tuntuu, että kotisohva sateisena syysiltana popcornit kourassa tuntuisi täysin väärältä. Tai sitten juuri sopivalta korostamaan eskapismia.

Alamar KesäKino Engelissä vielä tämän viikon ajan.

Alamar is a beautiful story about a man and his son, who live on different continents and therefore rarely see each other. Jorge takes 5-year-old Natan to the sea, teaches him how to fish and live in harmony with the nature. There's not much dialog, but it's not needed - the feeling in the movie itself is so strong. Turquoise water, the world at your hands and a funny, speedily tamed bird called Blanquita (who steals the show) - what more could you ask for?

Kuvat rottentomatoes

Ruisrock 2011 - SU

Enää yksi päivä, thank god! Sen jaksaa vaikka väkisin. Ainakin, jos se alkaa moikkailemalla tuttuja ja syömällä Ben & Jerry'sia, mmm. Alueella ensimmäisenä tsekkaamaan Magenta Skycode, joka Jori Sjöroosin johdatuksella loi unelmoivan tunnelman yleisön ylle. Mutta kyllä tämä(kin) bändi toimii huomattavasti paremmin Tavastian lauteilla.

Odotettu Fleet Foxes ei ihan saanut säväytettyä niin kuin olisin halunnut, vaikka bändi tuntuikin uppoutuvan musisointiin täysillä ja jälleen jotenkin ihanan ujolla tavalla. Tanssiminen oli silti taattua. Ja ehkä Elbow'n jälkeen mikään ei vain meinannut tuntua miltään... Mutta tulukeehan klubikeikalle Suomeen, kiitos!

Isobel Campbell & Mark Lanegan ovat musiikillaan minulle sikäli suhteellisen tuntemattomia, että enemmän olen kuunnellut tuon miespuolisen soolotuotantoa kuin kaksikkoa yhdessä. Mutta ei kappaleita tarvitse osata ulkoa, sillä niitä ei lauleta mukana, vaan sukelletaan syvälle musiikkiin ja kuunnellaan. Campbellin hiljainen ääni meinasi hukkua bändin joukkoon, mutta nousi sieltä onneksi ajoittain esiin enkelimäisenä. Lanegan oli yksi mörökölli, tuijottaen lähinnä nuottejaan, sanoen kerran thank you ja saattoi hän välillä peräti hymyilläkin hieman. Mutta ei herra vihaiselta tai vaivautuneelta vaikuttanut, sitä en tarkoita, vaan jotenkin ...sympaattiselta, ujoltakin. Todellisuudesta en sitten tiedä. Ja tokihan miehen käheä basso on sen verran upea, että olisin todellakin voinut kuunnella sitä loputtomiin.

Jälleen kerran mahtavat festarit, kiitän vielä!!



On the third and final day of Ruisrock we were pretty exhausted. But just one day, we can make it! Some chilling with Magenta Skycode and Fleet Foxes was nice, but nothing compared to last night's Elbow. Isobel Campbell and Mark Lanegan on the othere hand was something very beautiful that I really enjoyed listening to. Once again a huge thank you to anyone who participated in making a great festival!