Street Dance

Krhm, mitähän se kertoo elokuvasta, jos kotiin tultua on pakko alkaa luukuttaa Justin Timberlakea??!

Street Dancen juonessa ei ole mitään uutta. Menestystä janoava street dance crew pääsee kansallisiin kilpailuihin, joiden voittaja taas pääsee edustamaan maataan lajin suurimpaan taistoon rapakon taa. Matkan varrella on kuitenkin monta mutkaa: joukon johtaja jättää ryhmän ja samalla tyttöystävänsä, eikä kunnon treenipaikkaa meinaa löytyä mistään. Kun se lopulta löytyy, on ehtona muutaman klassisen balettitanssijan mukaan ottaminen mukaan 'perheeseen' ja lopulta kisoihin. Ei mikään helppo homma. Mukaan mahtuu hiusten repimistä, mutta myös romanssia.

Mutta eihän tätä mennäkään katsomaan tarinan takia, vaan sen tanssin. Jota meinaan on PALJON. Locking, popping, krumping, breaking... and a bit of ballet. Leffa on pullollaan lahjakkaita tanssijoita, eikä Famea vaivannutta selkeästi nopeutettujen kohtausten ongelmaakaan ollut. Silti sai odottaa viimeisiin minuutteihin asti, ennen kuin tajunnan räjäyttävä kohtaus saatiin valkokankaalle. Kansallisissa finaaleissa Breaking Point -ryhmä veti rutiininsa läpi upeasti. Olin kananlihalla, tippa linssissä, ja esityksen loputtua nostin käteni aplodeeratakseni raivoisasti. Onneksi tajusin viime sekunnilla jättää taputtamatta, olisivat voineet kanssakatsojat vähän ihmetellä...

Elokuva on paitsi ensimmäinen 3D-tekniikalla toteutettu tanssielokuva (ja kerrankin sellainen, jossa 3D ei häirinnyt!), myös ensimmäinen brittiläinen tanssielokuva. Olikin ihana nähdä tuttuja Lontoon maisemia niiden ainaisten Nykiläisten sijaan, vaikka muuten leffassa olikin vähän liikaa jenkkifiilistä. Mutta koska painotus oli tanssissa, olisi perusenglantilainen harmaus luultavasti vain pilannut tunnelman.

Vaikka viehätyn tyllihameista, trikoista, nutturoista ja kaikesta ballerinamaisesta, asuu sisälläni silti edelleen vahvasti se 13-vuotiaana löydetty pieni hiphop-tyttö. Se, joka haluaisi pukea jalkaansa yksinkertaisen rennot housut ja päheät, kimaltelevat tennarit. Joka haluaisi yhdistää niiden kanssa värikkään ja tiukahkon paidan, jonka alta pilkistäisi niin ikään tiukka vatsa. Joka haluaisi tanssia, tanssia aina vaan. Onneksi on olemassa aasinsilta cheerdanceen, jota aion harrastaa niin kauan kuin paikat vain kestävät. Vaikka en ole enkä tule koskaan olemaankaan siinä järin hyvä, ja vaikka treenit eivät luonnollisesti aina maistu sokerilta, rakastan sitä.

Muille kuin tanssiin yhtään perehtyneille leffa on värikästä viihdettä, mutta ei oikeastaan muuta. Minä taas, no, nytkähtelin koko teatterissa istumisen ajan, kotimatkan, sekä kotona Justinia kuunnellessa. Enkä malta odottaa huomisia treenejä.



Kuvat

Every cloud is grey

...with dreams of yesterday.

Manboyn eilinen keikka Bellyssä valitettavasti peruuntui, kun kaksi kolmasosaa bändistä oli riehuvien virusten kourissa. Vielä tämä kuun puolella piti tulla uusi levykin, mutta studion vedenpaisumus teki tuhojaan ja osa biiseistä joudutaan äänittämään uudelleen. Vastoinkäymisiä kerrakseen! Lättyä pukkaa kuitenkin sitten elokuussa. Jee!

Kaupungilla oli peruuntumisista huolimatta lupa pyrähtää. Otsikossa hehkuva (voiko harmaa hehkua?) Placebon biisi sekä ulkona leijuvat pilvet innoittivat pukeutumaan vain ja ainoastaan harmaaseen. Olen aina ollut harmaan ystävä (syytettäköön siitä äitiä), mutta sen soljuminen sisustuksesta pukeutumiseen on ollut kivikkoinen tie. Vaikka muuten raikkaassa ympäristössä paljas betonipinta tuo oman upean rouheutensa kokonaisuuteen, olen asuissa kokenut sen vain ja ainoastaan tylsäksi väriksi. Kaikkihan toki riippuu yhdistelystä, hienoisista sävyeroista, jopa hiusten väristä. Ja nyt harmaa on juurtunut vaatekaappiini pysyvästi.

Reissu lähestyy uhkaavaa vauhtia ja ostolakko pitäisi saada pidettyä yllä, mutta nämä legginsit olivat kyllä ihan tarve-ostos. Mikä siinä onkin, ettei koskaan opi? Jälleen kerran kiskoin eräänä aamuna jalkaani kauniit, mutta hitusen epäkäytännölliset kivipestyn oloiset harmaat farkkuleggingsit. Nätit kuin mitkä, mutta verrattuna reilusti kulahtaneempiin sinisiin jeggingseihini, nämä eivät pysy päällä kahta sekuntia kauempaa. Totaalinen virhevalinta pitkää työpäivää ja sen jälkeisiä menoja ajatellen... Ruokiksella kauppaan siis. Gina Tricotin trikoot ovat jotenkin jännän väriset, hiirenharmaat, välillä vihertävät ja välillä rusehtavat, mutta samalla eivät oikeastaan minkään väriset. Mahtavat esimerkiksi valkoisella raikastettuna! Ja ne pahamaineiset farkkuversiot taitavat vihdoin ja viimein lukuisten kantapään kautta opittujen tuskan hetkien jälkeen päätyä kirppiskassiin. Onpa nimittäin pöytä varattuna Valtterille, numero 740:sta voi bongata minut ja ihanan Salkan sunnuntaina 13. kesäkuuta!

...Niin, ja rehellisyyden nimissä Ginasta tuli napattua jotain muutakin mukaan. Nimittäin pyöräilyshortsit. Tässä vaiheessa Maria saa nauraa, olenhan useaan kertaan Heijastuspinnassa manaillut, miten en ikinä, IKINÄ, tule pyöräilyhousuja päälleni laittamaan, näyttävät ne Marian päällä miten hyvältä tahansa. Liikaa traumoja ala-asteelta. Tosiasia kuitenkin on, että jos kesähelteillä ei halua a) hikoilla sukkahousuissa tai b) kärsiä punaisista, toisiaan vasten hinkkautuvista reisistä, on mekon alle ihan kiva sujauttaa jotain lahjellista vaatekappaletta. Mustat peruspöksyt ovat aika jees - ne ovat juuri sen verran lyhyet, että lukeutuvat shortsimittaisiksi, ja jos vilkkuvatkin helmojen alta, lahkeiden pitsireunus on vain hauska yksityiskohta.

Harmaa pilvimassa uhkaa auringonsäteitä tälläkin hetkellä. But every cloud has a silver lining - olenpahan saanut suosiolla möllöttää sisätiloissa, verhoilla viimeisenkin keittiön tuolin, kokkailla sydämeni kyllyydestä, tutkia mitä pakastin on syönyt sisäänsä ja sotkea asuntoa siivoamisen sijaan. Illemmalla riennän leffaan.

Ihanaa sunnuntaipäivää sinullekin!

Heartbeats

Toisella taholla Paivi kyseli rockballadien perään. Tämä innoitti minua kokoamaan aiemman mp3-listani myös Spotifyhin. Kollektiivista tosin tuli oikein kunnon sekasikiö ja tyylilajeja löytyy laidasta laitaan. Niiden maailmankaikkeuden upeimpien biisien joukossa on myös rockin ja popin klassikoita, joiden esittäjiä en normaalina päivänä kuuntele lainkaan. On kulttiballadeja, rakkauslauluja, muuten vaan mahtavia hitaanpuoleisia biisejä sekä kunnon synkistelyyn sopivia ralleja. Jokaiselle jotakin.

Vaikkakin moni tärkeä jäi tietokannan epätäydellisyyden vuoksi puuttumaan (Apulanta - Odotus, Apulanta - PVC-unelmia, Bush - Swallowed, Innpeach - Don't look at these; muutamia mainitakseni), voinee tästä listasta nauttia anyhow. Ulkona on harmaata ja sateista, kädessä jättimäinen teekuppi, seurana jylhä yksinäisyys. Täydellistä.

Heartbeats

Kuva: crazy4franz

PSSSST. Spotifyllahan on nyt myös Open-versio, johon ei tarvita kutsua lainkaan. Rajoituksena siinä tosin on 20 tunnin kuunteluoikeus per kuukausi. Mutta jos et Spotify-tunnuksia vielä omista, tsekkaa tämä vaihtoehto!

White Lies - To Lose My Life

Priorisoiminen on aina välillä vähän pyllystä. Paitsi että Flow ja Ankkarock menevät päällekkäin, ja monet tytsyt allekirjoittanut mukaan lukien joutuvat jättämään Editorsin keikan väliin (Flow menee edelle), täytyy myös viikon päästä rokkaava Helsinki Live skipata. Skunk Anansie ja White Lies toki kuuluvat myös alueen rajojen ulkopuolelle - toivokaamme siis loistavaa piknik-säätä! Kyseisen yhden päivän festarilipun budjetti on kuitenkin jo suunnattu muualle*. The Arcade Firen lippuja on vielä jonkun verran jäljellä, mutta pääasia on, että omassa kädessäni se jo kimaltelee kullan lailla. Ihanaa!

White Liesia sekä myöskin Editorsia on kyllä nähtävissä Musen kiertueella useammassakin paikassa tänä kesänä - toivottavasti jompaa kumpaa myös Suomessa! Kovin ovat nämä kaksi bändiä samankaltaisia. Soppaan voisi heittää vielä Interpolinkin. Mutta pitäydytään nyt niissä valkoisissa valheissa tämän viikonlopun soundtrackin suhteen.



* Saa sponssata!

Four times Hayden

Luettuani ensimmäisen Torey Haydenini, sain kasan lisää lainaksi ystävältä. Kirjat ovat mitä ilmeisimmin nopealukuisia, sillä neljä romskua upposi sisuksiini puolessatoissa viikossa. Ratikkamatkojen lisäksi oli toki aikaa lueskella myös auringonpaisteessa. Luin teokset jokseenkin ilmestymisjärjestyksessä - silti menin tapahtumien kronologiassa välillä vähän sekaisin. Mutta pääasia eli puhevaikeuksista kärsivien lasten ja nuorten elämien aspektit tulivat ilmi. Ainuttakaan kirjaa ei pystynyt lukea ilman kyyneleitä.

Häkkipoika

Lukuisista fobioista kärsivä 16-vuotias Kevin ei puhu. Apuun kutsutaan Torey Hayden, joka saa kuin saakin pojan luottamaan itseensä ja hellittämään peloistaan. Mutta pelkojen takana voi olla jotain vieläkin rankempaa... Vaikka Häkkipoika on ilmestynyt sen ensimmäisen lukemani, Toisten Lapset, jälkeen, kielellinen ilmaisu on täysin erilaista. Lauseet ovat lyhyitä ja jopa töksähteleviä. Jos olisin aloittanut Hayden-projektini tästä teoksesta, olisin luultavasti luovuttanut. Fyysisestä tekstistä huolimatta sisältö on loistavaa ja järisyttävää. Loppujen lopuksi yksi lemppareistani.

Lapsi muiden joukossa

Haydenin erityisluokan kuudella oppilaalla on jokaisella omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Erään oppilaan äiti ongelmineen luo oman särmänsä tapahtumien kulkuun. Lopputuloksen vaihtoehtoina ovat täysi kaaos tai koko elämän kestävät ihmissuhteet. Melko peruskauraa Haydenin listalla, vaikka Ladbrooke tuokin lisämaustetta kertomukseen. Suosikeiksini nousivat irlantilaiset lapset Shemona, Geraldine ja Shamie, eikä vähiten sen vuoksi, että heidät oli lähetetty rapakon taakse sukulaisten luo IRA'n toimintaa pakoon. Aihe kiehtoo minua kovasti edelleen.

Aavetyttö

Pieni Jadie-niminen tyttö elää omassa maailmassaan, kommunikoimatta muiden kanssa. Muiden erityisluokan lasten opettamisen ohessa alkaa selvitä, että Jadien maailma on täynnä raakoja asioita, joita niin nuoren ihmisen ei pitäisi edes kuvitella voivan olla olemassa. Aavetyttö on käsittämättömän riipivä ja jopa suoranaista kauhua herättävä teos. Paniikki tuntui iskevän jo lukijaankin. Tämän kanssa tunne siitä, että toivoisi kaiken olevan vain fiktiota, oli kenties vahvempi kuin ikinä ennen. Mieletön.

Hiljaisuuden Lapset

Kolme puhumattomuudesta kärsivää ihmistä täyttää Haydenin elämän hänen työskennellessään sairaalan psykiatrisella osastolla. Kolme täysin erilaista ihmistä - väkivaltainen 9-vuotias tyttö, ääntä päästämätön 4-vuotias poika sekä kohtauksen saanut vanhus. Vaikka puhetta ei kuulu, jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Tässä teoksessa keskityttiin minusta liiaksi kertomaan potilaiden taustoja ja pohdintoja heidän kunnostaan. Haydenin oma elämä ja tunteetkin jäivät vähemmälle. Hiljaisuuden Lapset ei siis mielestäni yllä muiden tasolle, vaikka Drake vaikuttikin täydellisen suloiselta lapselta. Tässä oli kyllä eri suomentaja kuin muissa teoksissa, mutta tokikaan kielen vaihtaminen ei yllä kovin pitkälle itse sisältöön.


Torey Haydenin tositarinat eroavat monista romaaneista sen vuoksi, että niiden lukemista ei pysty lopettaa. Missään vaiheessa ei tee mieli jättää yhtäkään kirjaa kesken. Ja kyllä, Tiikerin Lapsi on edelleen lukemattomien listalla.. Kuitenkin yritän saada toisen osan Vampire Diariesista koluttua ennen uusiin teoksiin tarttumista. Kesäisin onneksi yleensä ehtii lukea yllättävän paljon, makoillen rannalla tai istuen keinussa (tai istuen junassa matkalla festareille). Toivottavasti tekin ehditte! :)

Sinäkin, Rufukseni

Mitä luulette, onko kivaa palata koomapäivän jälkeen väsyneenä kotiin ja saada taas korvia vihlova annos naapurin vähintäänkin epäilyttävää musiikkimakua? Jep, ei niin kovin auvoiset oltavat täällä. Onneksi kohta saan hilppasta Kulttuuritalolle kuuntelemaan Rufus Wainwrightin laulantaa. Jei!

Päivän arkiasu. Note to self: 1) ala käyttää enemmän isoja kukkia asusteina ja 2) älä enää ikinä laita liukkaiden teräslegginsien kanssa helmastaan tiukkaa tunikaa. Hilautuu nimittäin ylös ihan kivasti. Onneksi pitkä takki pelasti enemmiltä paljastamisilta.

LEGGINSIT VERO MODA, TUNIKA AMERICAN APPAREL, NEULETAKKI VILA, KENGÄT VAGABOND, KUKKA TIES MISTÄ.

Illan keikka-asu. Tänä kesänä ei ole tiedossa mitään juhlia, nyyh, joten täytyy ottaa kaikki irti juhlapukeutumisesta silloin, kun se on hivenenkään mahdollista! Ehkä vähän överiä, mutta so not. Radioheadin sanoin: whatever makes you happy. Päälle pitää kyllä vielä heittää musta bolero, sekä lämmikkeeksi että näkösuojaksi. Huomaa nimittäin että mekko on itse tehty, kun ihan joka paikasta se ei istu niin kuin pitäisi. Saattaa vähän valahdella alaspäin ja sillee. Ja sitten vielä se huomio, että sukkikset eivät näytä noin pahalta luonnossa... Enkä muuten tiedä miten ihmeessä aion istua tässä pyllerössä, muhkualushame on ensimmäistä kertaa käytössä! En ehkä mahdu tuoliini :D

MEKKO SELF MADE, MUHKUHAME EBAY, KENGÄT 50'S VINTAGE, LAUKKU SECOND HAND.

*

Rufusta on luonnehdittu yhdeksi aikakautemme parhaiksi lauluntekijöiksi. Juuri kuudennen studioalbuminsa julkaissut herra on kyllä kieltämättä lahjakas! Omien levytysten lisäksi musiikkia on tullut tehtyä elokuviin, ja onpa yksi oopperakin sävelletty. Rufus tulee myös lahjakkaasta perheestä: vanhemmat ovat muusikoita, samoin sisar Martha Wainwright. Toivon kovasti kuulevani tänään mm. Cigarettes and Chocolate Milkin sekä kuuluisan Hallelujah-coverin. Vaikka Ruffe osaa niitä biisejä tehdä, on hän panostanut myös erilaisiin covereihin. Beatlesin Across The Universe -versioinnista tehty video on niin söpö, että pakko jakaa se teidän kanssanne!

Iloista loppuiltaa itse kullekin :)

Dùn Èideann

Arvatkaa, mikä minua (ja erästä toista ehkä myös, köh, sekä paria vähän vanhempaa naisihmistä) kutsuu heinäkuussa? Edinburgh!! Oijoiiiiii ♥ Ihan mieletöntä, olen viimeksi ollut 'uudessa' paikassa matkalla vuonna 2006 (Amsterdam). Sen jälkeen reissut ovat suuntautuneet lähinnä Lontooseen tai Tukholmaan, jotka kaikessa ihanuudessaan ovat kuitenkin kovin tuttuja kaupunkeja.

Nyt sitten järjetön säästökuuri päälle. Seuraavat seitsemän viikkoa tulevat olemaan matkaopusten lukemista, nettisurffailua ja kaikenlaista fiilistelyä. Nähtävyys-, shoppailu-, pubi- ja mitä-tahansa-vinkkejä otetaan vastaan! :)

Kuva

Wicker Park Soundtrack

Puuh, eilinen seuran kevätnäytös painaa vielä jäsenissä, mutta uuteen viikkoon on alettava. Eivätkä treenit suinkaan lopu vielä. Kesätaukoa on heinäkuu, eikä sekään kulu laakereilla leväten... Hätiäkö mitiä, motivaatiota kyllä riittää. Etenkin kun sain joukkueemme vuoden treenaaja -palkinnon, jee! :)

Asiaan. Muutama vuosi sitten ilmestynyt elokuva Wicker Park on näkemättä, mutta se ei estä nauttimasta soundtrackista. Joukko erilaisia uusia ja vanhoja indie-tuttavuuksia on kasattu samojen kansien sisään. Suurin osa on täydellisiä sateisiin sadepäiviin - hellejakson jälkeiselle viikolle siis ;) Spotifyn ystävät, hypätkää linkistä sisään!

Wicker Park Original Soundtrack at Spotify

(jos et omista Spotify-tunnuksia, biisilistauksen näkee tästä)

Kuva

Crossing Over

Kun on aikeissa katsoa elokuvan joka on luokiteltu trilleriksi, jonka pääosassa on Harrison Ford (olkoonkin, että herra on epäilemättä ainut oikea Han Solo) ja jonka kansi ei eroa muista kaltaisistaan, ei odota itse filmiltäkään juuri mitään. Onneksi on niitä poikkeuksia, jotka lunastavat paikkansa leffojen tähtitaivaalla.

Crossing Over (Rajattu Maa) on kokonaisuus laittomien siirtolaisten ja heidän kanssaan työskentelevien viranomaisten yhteennivoutuvista tarinoista. Näyttelijäkaunotar Ausseista, juutalaismuusikko Briteistä, nuori meksikolainen äiti poikansa kanssa, perheitä Lähi-Idästä ja vieläkin idempää, maahanmuuttoviraston väkeä aidan kummaltakin puolelta. Maahanmuutto- ja tulliryhmän poliisi Max Brogan (Harrison Ford) antaa meidän kurkistaa hänen maailmaansa. Kuka saa työskentelyluvan ja USA'n kansalaisuuden, kenet karkoitetaan, kuka lähtee vapaaehtoisesti? Ja minkä hinnan laittomasti maahan tulleet joutuvat unelmistaan maksamaan? Ja kenties vielä tärkeämpää - kuinka paljon Yhdysvaltojen viranomainen voi antautua oman moraalinsa ja inhimillisyytensä vietäväksi lain varjolla?

Amerikkaa pidetään kultaisena maana*, paikkana, jossa kaikki sujuu kuin leikiten. Todellisuudenhan me tiedämme. Rajojen yli tulee laittomia siirtolaisia jatkuvasti, toiset kenties jäävät turistiviisumin avulla maahan aiottua pidemmäksi aikaa. Elämä ei ole heille helppoa. Viranomaiset tekevät täsmäiskuja tehtaisiin, jotka ovat laittomien työntekijöiden kultakaivoksia. Eri uskonnon ja syntyperän edustajia syrjitään eikä sananvapautta ole olemassa, eihän sitä tunnu olevan virallisillekaan kansalaisille. Puhumattakaan kulttuurieroista, joiden hyväksyminen on molemminpuoleista. Heti, kun astut oman maasi rajojen yli, olet vieras vailla suojaa. Laittomia maahantulijoita on niin paljon, että kaikille ei mitenkään voida myöntää oleskelulupaa. Sen eteen voi joutua tekemään mitä tahansa.

En olisi luokitellut leffaa suinpäin trilleriksi, mutta kenties trillerin ja draaman välimuoto olisi paras luonnehdinta. Rooleissa ei ole valittamista (krhm, Jim Sturgess laulamassa pianon ääressä päällään liivi ja hattu, what more could you ask?!) ja tarina kulki sopivan verkkaisesti. Kuvaus oli enimmäkseen perinteistä laatua paria hienoa poikkeusta lukuun ottamatta. Fordin ja Sturgessin lisäksi  rooleissa mm. Ray Liotta, Ashley Judd, Alice Eve sekä pienessä osassa True Bloodista tuttu Lizzy Caplan. Vaikuttavan suorituksen teki myös 15-vuotiasta muslimityttöä näytellyt Summer Bishil.

Crossing Over ei kaivannut järisyttävää kliimaksia. Todellisessakaan elämässä rajojen ja sen yli päässeiden valvonta ei kohtaa loppuhuipennusta, vaan jatkuu aina vaan, päivästä toiseen. Joinakin hetkinä inhimillinen osa vie kuitenkin voiton ja pakottaa pysähtymään. Miettimään, miten monta ihmistä joutuu kärsimään siksi, koska laki sanoo niin. Missä menee raja?

Kuvat

* Käytin tässä Amerikkaa yleisterminä, tiedän kyllä että se on maanosa eikä maa ;)

The Ark - In Full Regalia

Olen tietoisesti jättänyt muutamat viime aikoina ilmestyneet upeat levyt ruotimatta (Jónsi - Go, The National - High Violet). Ehkä palaan niihin vielä myöhemmin, mutta jotenkin en saa niistä tarttumapintaa. Luultavimmin se johtuu plattojen ylimaailmallisuudesta. Jotain niin upeaa ei vain voi pukea sanoiksi.

Sen sijaan The Arkin olen tuntenut niin kauan, että olisi noloa olla kirjoittamatta mitään In Full Regaliasta. Siitäkin huolimatta, että edelliset levyt eivät ole säväyttäneet samalla tavalla kuin pari ensimmäistä.

Minun tarinani ruotsalaisen poppia ja glamrockia yhdistävän muusikkojoukon kanssa alkoi kymmenen vuotta sitten. Ystävä tutustutti minut We Are The Ark -debyyttiin, jonka biisit It Takes A Fool To Remain Sane sekä Let Your Body Decide ovat täydellistä kulttikamaa ja jaksavat laulattaa joka ikinen kerta. Keikka Popkalasetissa Tammisaaressa osoitti vokalisti Ola Salon olevan keskivertopopparia estottomampi, ja koko bändin keskittyvän musiikin lisäksi yhtenäisiin asuihin ja hyvään meininkiin. Ark onkin tunnettu energisistä live-keikoistaan. Mikäli voidaan puhua keikoista, oikea sana olisi pikemminkin show. Ola on nähty milloin enkelinsiivissä, milloin nahkahousuissa, hapsupaidassa tai pelkissä kalsareissa ja karhunkäpälähanskoissa. Hän on avoimesti bi-seksuaali, ja jokaisen ihmisen oikeus tasa-arvoiseen kohteluun näkyy selkeästi lyriikoissa.

Ensimmäisen levyn voittanutta ei siis yksinkertaisesti ole. Toiselta, In Lust We Trust -lätyltä löytyy sieltäkin uskomattomia helmiä, esimerkiksi keikoilla yleensä viimeisenä kuultava Calleth You, Cometh I. Seuraavalla kahdella levyllä suunta muuttui kitarapopista syntikkavoittoiseksi. Kappaleet olivat viihdyttäviä, mutta niiden syvällinen arvo oli kadonnut jonnekin. Poikkeukset tietenkin vahvistavat säännöt. Mutta The Worrying Kind ei valitettavasti pärjännyt Euroviisuissakaan (videolinkki on Ruotsin Euroviisukarsintojen eli Melodifestivalenin performanssi. Itse olin juuri tuolloin Ruotsissa, ja äänestin elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran puhelimella jotakuta suorassa tv-ohjelmassa ;).

Mitä sitten viides pitkäsoitto, In Full Regalia, tuo tullessaan? Soundeja 60- ja 70-luvuilta, kitaravalleja, lauluharmonioita, menneitä hahmoja, hippimeininkiä. Täydellisen kliinisen konepopin vastakohdan siis. Mutta ei Ark mihinkään peruslähtökohdiltaan katoa, vaan höyhenpuuhkat ja kimaltava silmämeikki ovat edelleen itse musiikin ytimessä. Ensimmäinen lohkaistu sinkku Superstar on kohtalaisen tarttuva, mutta silti yllätyksetön veisu (psst, video on kyllä hieno!). Levyltä löytyy jotain huomattavasti hienostuneempaakin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja toistossaan hempeä Stay With Me herkistää sielun (ja tuo muistumia toisen platan Disease-biisistä, joskin melankolisemmissa tunnelmissa), kun taas menevä I'll Have My Way With You, Frankie sopisi parhaiten 70-luvun rokkaavaan musikaaliin. Hygiene Squad on muuten vaan vähän outo.

Mutta ei, ei se silti toimi puoliksikaan niin hyvin kuin aiemmat pitkäsoitot. Tuntuu, kuin kaiken kruunannut viattomuus olisi kadonnut. Kappaleet eivät kenties ole laskelmoituja, mutta ne jäävät silti kovin kylmiksi. Taustakuorojen määrällä ei korvata sisällöllistä latteutta. Ehkä rockkukot ovat kasvaneet aikuisiksi. Sitä suuremmalla mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa levyä, kun Ola Salo on ehtinyt totuttautua perhe-elämän saloihin. The Arkin monen monta kertaa livenä nähneenä odotan silti kesäistä Ruisrockin keikkaa. Tiedossa kun on lähes varmasti kunnon kimara vanhoja hittejä. Tämä bändi on yksinkertaisesti luotu esiintymään, sanan kaikissa merkityksissä.

Arcade Fire - No Cars Go

Toi auringonpaiste on ihan hullua!! Tai minä olen ihan hullu. En vaan saa auringosta tarpeekseni. Onneksi yltiöpäisen palvonnan esteenä ovat siisti sisätyö ja muut aktiviteetit, kuten tämänpäiväiset kolmen tunnin tanssitreenit... Olen silti lähes yhtä ruskea, kuin normaalisti olisin loppukesästä. Mitä ihmettä?! En minä rusketu - ainakaan tässä maailmankaikkeudessa. Ehkä syy löytyy porkkanoista, joita olen himokkaasti popsinut läpi pimeän vuodenajan.

Kaksi levyä julkaissut kanadalainen Arcade Fire on ihanuusyhtye. Lukuisilla soittimilla saadaan aikaan luomuksia, jotka saavat mielen hymyilemään väkisinkin. Jos ei kuulosta tutulta, voi olla, että olet kaikesta huolimatta törmännyt Wake Up -biisiin Where The Wild Things Are -leffassa tai sen trailerissa. Bändi nähdään kesäkuun lopulla vihdoin Suomessa, Senaatintorilla. Liput maksavat maltaita, mutta yritän nipistää jostain muualta päästäkseni tapahtumaan. Tätä en nimittäin halua missata!!

Pohdin pitkään, mikä niistä kaikista upeuksista olisi paras viikonlopun soundtrackiin. Rebellion (Lies) oli vahvoilla, mutta päädyin kuitenkin No Cars Go'hun sen ultimaalisen kesäisyyden vuoksi. Vaikka viikonlopuksi on luvattu sateita, voi sisällä silti olla aurinkoista!

Jam it!

Salainen leivontaystävä -rinki on saavuttanut suurta suosiota. Pääasiassa ruoanlaitosta ja leipomisesta kiinnostuneiden bloggaajien kesken vaihdetaan yllätyspaketteja, jotka sisältävät kaikennäköistä hauskaa aiheeseen liittyvää. Minusta idea on mahtava! Niinpä päätimme Henskiksen kanssa vaihtaa SLY-tyyppiset paketit keskenämme :)

Saamani paketti olikin runsas, johtuen osaksi myös synttäreistä. Aijai mitä kaikkea söpöä se sisälsi!

Cupcake-liina/pyyhe

Muffinivuokia, joissa on cupcakejen kuvia

Pinkkejä Marimekon servettejä

Fazerin sininen -suklaalevy

Piparmintun makuisia strösseleitä

Kookoshilloa

Kirsikkateetä

Kuorrutettuja hedelmiä ja pähkinöitä

Kinder Country -suklaapatukka (joka ennen kuvan ottamista hävisi jo parempiin suihin)

Kaunis keijuaiheinen 3d-kortti

Kyllä tuli hyvä mieli tästä paketista :) Omani on vielä lähettämättä (shame on me), koska siitä puuttuu jotain, mutten ole 100% varma että mitä... Enköhän kuitenkin saa sen vielä tämän kuun puolella lähtemään!

Jonkinlaista pakettirinkiä olenkin joskus harrastanut My Little Ponyjen kanssa, ja tokihan kaikkia tarroja ja kirjepapereita on tullut elämän aikana vaihdeltua enemmän kuin paitaa. Voisitko sinä ajatella osallistuvasi jonkinlaiseen yllätyspakettien ketjuun? Voisitko kuvitella tällaista esim. muotiblogien kesken?

Kallt Kaffe

Hoho, Joa taisi viimeksi sanoa, että minun pitäisi perustaa oma peltipurkkiblogi... Tätä menoa ehkä pitääkin :D Jos lasi- ja muovipurnukatkin lasketaan, löytyisi vuoden jokaiselle viikolle helposti oma purkkinsa.

Ja lisää tulee! Nämä ovat eräästä museoksi ristitystä piharakennuksesta, joka vaihtaa omistajaa muutaman viikon kuluessa. Sain kutsun pelastaa erinäisiä kapistuksia hirsiseinien kätköistä. Pauligin punainen purkki löytyy jo hyllystä, mutta nyt sillä on kaveri. Harper's-purkki taitaa olla uudehkoa tuotantoa, ja hollantilaista kaakaota mainostava pikkupurkkikin on ruostunut kiinni. Ihania silti. Huippu on myös Pauligin Aina kahvi -tölkki, jossa on kaikki kahvit vielä sisällä.

Tämä on älyttömän kaunis rasia, vaikka sisältö ei ehkä niin kaunista ole ollutkaan - piipputupakkaa. Historian siipien havinaa on havaittavissa, nimittäin pienehkö purkki on edesmenneen isoisäni vanha. Luultavimmin 60-luvulta ja moitteettomassa kunnossa.

Myös viime viikonlopun kirpparireissulta tarttui yksi purkki mukaan. Se ei tosin ole kovin vanha, mutta kovin söpö pastellisine teekannukuvineen. Kenties näette sen joskus :)

Superstar

Tyyliasiat ovat olleet vähän paitsiossa täällä viime aikoina. Suoraan sanottuna ei ole kamalasti innostanut. Kesäkledjut tuntuvat kaikki kamalilta, lukuunottamatta helmoja, joita en arkena kovasti päälleni pue (plus välttelen töissä olkapäät paljastavaa yläosaa, vaikkei meillä pukukoodia olekaan). Tänäänkin olin täysin epäminämäisesti pukeutunut. Syytetään a) Helsingin aamuista harmaata pilvimassaa ja b) työmaakierrosta, jonne ei kannata koroissa lähtöä edes harkita. Mutta jotain muuta huomionarvoista asussa silti tuntui olevan.

• Farkut. Ensimmäiset ostetut siniset farkut viiteen vuoteen. Minun on järjettömän vaikea löytää farkkuja, sillä aina kun ne istuvat reisistä, ne jäävät vyötäröltä löysäksi. Vastaavasti vyötäröltä mahdollisesti sopivat pantsit eivät hilaudu reisistä ylös millään. Kirotut läskit lihakset. Niinpä, kun muutama viikko sitten jälleen tuskastuneena sovittaessani Vero Modassa sattui käsiini kivannäköiset ja -tuntuiset farkut, nappasin ne mukaani. Enkä kadu.

• Takki. Totesin, että vaikka kuinka rakastankin merirosvotakkiani, on se paremmin juhlatilanteisiin sopiva ja eritoten mekkojen kanssa käytettäväksi. Rento, arkinen pitkä takki oli siis puolittain hakusessa vaihtoehdoksi nahkarotsille. Stockmannin oma Zoey M. -merkki riemastutti hauskalla, lukuisia taskuja ja hupun sisältävällä anorakkihenkisellä viritelmällään. Ei tosin pääse kuvissa oikeuksiinsa. Nyt kun vielä saan ensi talveksi pitkän, lämpimän takin (vihreä Fjällräven kiitos), on takkivalikoimani oikeasti täydellinen. Joka lähtöön löytyy jotakin. Sen jälkeen uusia ostetaankin ainoastaan silloin, kun vanha kirjaimellisesti kuluu puhki.

• Supersöpö Star Wars -paita (H&M) on lahja Reiskalta. Like the colours I do!

• Baltsut ovat vuosia käytössä olleet Lacostet. Vaaleankeltainen väri on toki ottanut hieman osumaa, mutta siitä huolimatta nämä ovat kestäneet äärettömän hyvin. Ja ovat varsin mukavat jalassa.

• Joo, kampaajalle menoa voisi harkita. Systeri kyllä pätki pahimpia hapsotuksia jo pois, mutta värille voisi tehdä jotain. Oikeasti ovat leikkuusta huolimatta pidemmät, kuin miltä kuvassa näyttävät. Ja suoristuksellekin on ihan oikea syy: syntymäpäivälahja minulta itselleni. Khihihi.

Kyllä, valitsin tylsän mustan, vaikka ghd'ltä on juuri ilmestynyt sarja herkullisen värisiä muotoilurautoja. Pinkki olisi kuitenkin ollut se himoituin, enkä sitä äkkiseltään löytänyt kovastikaan Suomen hintoja edullisempana. Musta it is then. Ainakaan en maksanut turhia puntia väristä, ja musta nyt on klassinen valinta ;) Tilattu feeluniquesta.

p.s. Neutron Star Collision (Love is Forever)!!!! Kieltämättä yllätyksetön veto, Musen parhaimmistoa yhdistetty yhteen biisiin. Nevertheless, jää päähän pyörimään helposti. Plussaa lopun piano-osuudesta sekä mahtipontisuudesta, joka toiminee livenä loistavasti.

p.p.s. Arcade Fire Suomeen!!!!

21

Sain kuin sainkin tämän leffan katsottua, vaikka uhosin, etten kestä kun Jim Sturgess on pistetty puhumaan jenkkiaksentilla... Mutta selvisin koettelemuksesta.

Lahjakkaalla MIT'n opiskelija Ben Campbellilla on ongelma. Periaatteessa kaikki rahkeet lääketieteen opiskeluun arvostetussa Harvardin yliopistossa ovat olemassa. Ainoa mikä puuttuu, on raha, eikä takeita stipendinkään saamisesta ole. Eräänä iltana Ben haetaan lukusalista hämärään luokkahuoneeseen, jossa kourallinen oppilaita istuu ennestäänkin mielenkiintoisen matematiikan opettajan Micky Rosan kanssa. Kyseessä ei ole mikään tavallinen opintokerho: Jill, Choi, Kianna ja Fisher ovat erityisen lahjakkaita laskemaan - kortteja nimittäin. He tienaavat suuria summia viikonloppuisin pelaamalla black jackia Las Vegasissa. Counting cards ei sinänsä ole laitonta, joskaan ei järin hyväksyttävääkään. Mickyn luotsaama ryhmä saa pienen painostuksen jälkeen Benin huippujäsenekseen, vaikka Beniä kiinnostaa vain tietyn rahamäärän saavuttaminen opiskeluja varten. Ryhmä saa koko pelimaailman sekaisin taktiikallaan ja nauttii samalla Vegasin humusta. Täydellisen pelaajan tunnistaa siitä, ettei hän tuo tunteitaan peliin. Mitä sitten, kun ahneus viekin voiton? Kun ystävät jäävät ja kasinoilla tulee ongelmia, ei romanssikaan välttämättä riitä pelastamaan päivää...

Kuten mainitsin, pelkäsin suuresti Sturgessin aksentin vievän hänen vetovoimansa täysin. En olisi voinut olla enempää väärässä. Ilmeet, eleet - kaikki ne olivat siellä, vaikka pakkaus olikin puettu tylsän jenkkiläisen opiskelija-Benin vaatteisiin. Toki puheesta huomasi, ettei hän ole syntyperäinen amerikkalainen. Sturgess käyttikin kuvauksien ajan puheopettajaa. Sivuroolit sujuivat mallikkaasti, hauskimpana Choi (Aaron Yoo) ja nimekkäimpinä Laurence Fishburne, Kate Bosworth ja Kevin Spacey. Jälkimmäinen ansaitsee kyllä erityiskiitokset, sillä Micky oli juuri sitä tasoa, mitä Spaceylta voi odottaa. Ei turhaan ole tämä mies voittanut kahta Oscaria.

Filkka itsessään ei ollut mitenkään hurjan erityinen. Kuvaustyylissä oli välillä pop-art-vivahteita, ja jostain syystä mieleeni tuli usein Snatch, vaikka tyyli olikin tässä huomattavasti hillitympi. Ehkä se johtui vain pelikorttimotiivista. Alku tuntui jossain määrin puuduttavalta, mutta viimeiset 30 minuuttia saivat hien pintaan. Ja kai sitä piti vähän itkeä tirauttaakin. Tarina perustuu faktoihin, ja tosielämän Ben eli Jeffrey Ma olikin nähtävissä pienessä roolissa kasinolla, pelipöydän hoitajana. Soundtrackissakaan ei ole valittamista: löytyy niin Peter, Björn & Johnia kuin Weezeriäkin.

Tämä oli mukavaa tuijoteltavaa perjantai-illan ratoksi. Todennäköisesti katson vielä joskus uudestaankin, tosin sillä ei ole mitään tekemistä itse leffan kanssa. Mutta minkäs teet, kun Sturgess on vienyt sydämesi ;)



Kuvat

You are my Sunshine

Tulin hetki sitten sisään puistoilemasta, enkä meinannut tuntea nassuani. On hiukan noita pisamia kertynyt! Itseasiassa koko tämä viikko on ollut täynnä aurinkoa, ystäviä ja hyvää ruokaa. Mikäs sen parempaa :)

Tiistaina ennen Nephew'n keikalle suuntaamista kävimme Ravenwavesin kanssa Manalassa iltapalalla. Vuohenjuustosalaatti ei pettänyt tälläkään kertaa, mutta Reiskan massu taisi kyllä pettää tuon 8 täytteen pizzan kanssa ;) Suklaakakut jälkiruoaksi, of course. Sehän menee ihan eri mahaan kuin tavallinen ruoka.

Torstaina neiti M saapui kaupunkiin ja kävimme nauttimassa hilejuomat Linnanmäen hurmoksessa. Porukkaa oli muuten pipona.

Perjantaina työni tökkäsivät iltapäivällä siihen yksinkertaiseen seikkaan, että kaikki viettivät vapaapäivää. Thanks, folks. En siis saanut puhelimitse tarvittavaa informaatiota, ja päätin ottaa ilon irti ja suunnata Ruttopuistoon. Neiti A saapui seurakseni pari tuntia myöhemmin. Hän on kirjekaverini vuosien, vuosien takaa, mutta näimme toisemme livenä ensimmäistä kertaa :)

Lauantaina rouvat L ja E huolehtivat siitä, ettei päässyt tylsistymään. Pikniköintiä puistossa, kiertelyä kaupoissa, Ben&Jerry'sin ananassorbettia, istuskelua Tuomiokirkon portailla, iso kasa auringonsäteitä. Paljon leppoisampi ei päivä olisi voinut olla!

Tänään oli tiedossa kirpparikierros, jonka jäljiltä hyllyssä komeilevat yksi peltipurkki (loput olivat kaikki mummot hamstranneet, minä näin!), lankapuhelin ja lastenkirja. Möllötystä nurtsilla ja kohta treenit. Hirveästi ei toi huominen töihinpaluu kiinnostaisi... Mutta mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Manic

Kun Lyle (Joseph Gordon-Levitt) vihansa purkamiseksi hakkaa lapsen baseball-mailalla, joutuu hän vastaamaan seurauksista. Vasten tahtoaan nuorten psykiatriselle osastolle lähetetty Lyle ei tunne olevansa oikeassa paikassa. Vastahakoisuudestaan huolimatta hän ystävystyy ja yrittää auttaa joitakin, pitää vihamiehinään toisia. Kaikilla laitokseen joutuneilla nuorilla on omat ongelmansa. Osaston johtavan psykiatrin Dr. David Monroen (Don Cheadle) tehtävä on houkutella esiin teinien syvimmät tuntemukset ja auttaa heitä selviytymään takaisin ulkomaailmaan. Muista potilaista mainittakoon Lylen ihastuksen kohde Tracy (Zooey Deschanel), huonekaveri Kenny (Cody Lightning) ja ystäväksi yltävä Chad (Michael Bacall).

Manic on elokuvana on dokumentinomainen johtuen suurimmaksi osaksi käsivaralta kuvatuista kohtauksista sekä musiikin puutteesta - lukuun ottamatta muutamaa scoren pätkää sekä Deftonesin Headupia, jonka aikana pojat muodostavat pitin oleskelutilaan. Jostain syystä leffaa katsoessa tuntui, kuin olisi luvatta tirkistellyt toisten elämää. Kuin olisi Lylen mukana päässyt lukkojen sisäpuolelle, paikkaan, josta ei muutoin tietäisi mitään. Kaikista henkilöistä olisi vain halunnut tietää enemmän. Vaikka filmi miellytti, kauhistutti ja osui, en silti tiedä, onko sillä pitkällä tähtäimellä merkityksellisiä ansioita. Sinänsä surullista ja totuudenmukaista. Niinhän asiat menevät tosielämässäkin - suljetuissa paikoissa elävät lapset, nuoret ja aikuiset unohtuvat aivan liian helposti.

Gordon-Levitt tekee upeaa työtä kuten aina. Aggressiivisuus ja ristiriita paistavat hänen silmistään. Lylehan käyttäytyy väkivaltaisesti vain niitä kohtaan, jotka sen hänen mielestään ansaitsevat. Mutta kuka hän on jakamaan moraalia muille? Onko kukaan meistä? Nuorille tai kyseisiä asioita läheisesti kokeneille leffa on varmasti vielä koskettavampi kuvaus kuin esimerkiksi minulle. Voin kuvitella, että 15-vuotiaana tämä olisi iskenyt kympillä. Vähän niinkuin Sairaan Kaunis Maailma aikanaan (muistaako kukaan?). Filkka on tosin ilmestynyt jo 2001, että paljon ei yli viidentoista tuolloin oltu. Harmi sinänsä,  että se tuli katsottua vasta nyt.

Psykologiaa on kyllä viime aikoina tullut nieltyä ja paljon. Luultavasti heti, kun saan lukuisat Torey Haydenit luettua, kaipaan irtiottoa päänsisäisistä maailmoista ja hyppään johonkin täysin päinvastaiseen (vampyyrit!). Silti. Liekö elämän ironiaa vai mitä, kun englannin kielen sanojen maaninen ja mielipuoli välillä on vain yhden kirjaimen ero.

Kuvat

Muse - Stockholm Syndrome

Joo joo, myönnetään, liian helppo valinta viikonlopun soundtrackiksi. Etenkin, kun mitään uutta levyä tai videota ei ole pukannut nyt ihan lähiaikoina. Muse on kuitenkin muista syistä ajankohtainen. Ensinnäkin, kesä lähestyy meitä pikavauhtia ja sen myötä myös heinäkuinen livespektaakkeli Helsingin Kaisaniemessä. Toiseksi, maanantaina ilmestyy kuin ilmestyykin uusi sinkku! Neutron Star Collision (Love is Forever) on biisi, joka löytyy Twilight: Eclipse -leffan soundtrackilta ja tulee olemaan elokuvan tunnuskappale. Biisin voi jo nyt tilata ennakkoon bändin nettisivuilta. Can't wait!!

Tässä kuitenkin eräs kappale, joka on pitkällisen pohdinnan jälkeen ehkä parasta, mitä Muse on koskaan tehnyt. Mukaan lukien ne muutamat upeat b-puolet. Ja se on paljon sanottu se. Stockholm Syndromen videosta löytyy myös lämpökameraversio (tämä nyt nähtävä on US version) sekä hauska jousicover. Check them out!

Nephew @ On The Rocks

Viime viikonlopun soundtrackissa hehkutettu tanskalaisylpeys Nephew lunasti pysyvän paikan sydämessäni. Ensimmäistä kertaa Suomessa keikkaillut viisihenkinen orkesteri rokkasi, poppasi ja sai elektronisen biitin säkenöimään pikkuisen salin jokaisessa kolkassa. Yleisöä ei ollut hillittömästi, mutta se tuntui olevan sitäkin vannoutuneempaa.

Itselle tämä bändi on uusi tuttavuus. Soundit kuitenkin tuntuvat kotoisilta ja tutuilta, olematta silti liian ennalta kuultuja. Depparityyliin mahtuu mukaan ripaus Rammsteinia ja VASTia. Livenä biisit toimivatkin erinomaisesti. Kiitos tietokoneiden täyden valjastamisen liveperformansseihin, saadaan niiden ja oikeiden soittimien yhdistelyllä levyversioita vastaavat äänimaailmat aikaan. Myös miksauksella on suuret kouransa pelissä. Tärkein levy vs. live -aspekti on kuitenkin vokalisti. Jos laulu ei pysy nuotissa ja levytettäessä on turvauduttu autotuneen, jää keikkakokemus autuaasti omista kaiuttimista kuultua laimeammaksi. Tämä ei tietenkään ole muusikon tarkoitus. Ja on jopa niitä tapauksia, joiden äänet ovat satakertaisesti upeammat livenä kuin levyltä kuultuna. Mainittakoon viime viikolla toistamiseen tsekkailtu Moto Boy sekä ihana Anneke van Giersbergen.

Nephew'n kohdalla lauluongelmaa ei ollut. Simon Kvamm ylsi korkeimpiinkin säveliin ja mikä tärkeintä, uppoutui esiintymiseen täysin. Olin havaitsevinani jopa aimo annoksen iancurtismaisia piirteitä (Joy Divisionia koskaan livenä näkemättä, of course). Kvamm tosin on myös näyttelijä ja koomikko kotimaassaan. Mutta eivätpä muutkaan pojat jääneet paitsioon, vaan hengittivät musiikkia ja yleisön reaktioita soittimiensa ja taustavokaaliensa takaa. Ainoastaan basisti onnistui piiloutumaan varjoihin toisessa päässä levän mallista lavaa, ja täten jättäytymään pois huomioni kohteena olemisesta.

Setti oli mielekäs, koska se painottui uusimman DanmarkDenmark-lätyn vetoihin. Vanhoista ainoastaan Darth Vader oli tuttu ennestään, mutta kyllä aiempienkin levyjen biisit rokkasivat täysillä. Paikkana On The Rocks oli todella pieni, mutta viihtyisä. Lopputuloksena: kasa takkuista tukkaa, hikeä ja väärillä asetuksilla räpsittyjä fotoja. Niin ja mahtava fiilis.

Tyttö trikoissa

Myönnän, että isovanhemmilta saatu ns. talousavustus on huvennut kuin tuhka tuuleen (sen jälkeen, kun sattumalta löysin kirjekuoren laukustani - siellä se oli majaillut parisen viikkoa ilman minkäänlaista aikomusta virkistää muistiani asian suhteen). Ainakin mikäli tuulella tarkoitetaan urheilua.

Olen ennen manaillut sitä, miten en tule treenatessa toimeen puuvillaisilla halpistopeilla (tai kalliillakaan, for that matter). Hifistelyä tai ei, keinokuidut siirtävät tällaisen runsaahkosti hikoilevan ihmisen kosteuden kivasti pois iholta, eikä olo tunnu aivan yhtä tuskaiselta kuin luonnonkuidussa. Samasta syystä en pysty harrastaa hikistä sisäliikuntaa t-paidassa, vaan yläosan on oltava hihaton jotta hartiat ja kaulan alue voivat hengittää. Valitettavasti hyvät urheiluvaatteet maksavat. Poikkeuksiakin toki on, esimerkkinä vajaamittaiset mustat treenileggingsini, jotka ovat ehtaa H&M-kamaa ja 12 euron panostuksella kestäneet käytössä loistavasti.

Joskus sitä sovittaa sataa kivannäköistä toppia - mustaa, pinkkiä, vihreää, painijanselkää, pussimaista, erikoisesti leikattua... Eikä mikään tunnu mukavalta. Niinpä silloin, kun törmää hyvään vaatekappaleeseen, on oikeastaan järkevämpää ostaa samaa useampi kerralla, vaikka eri väreissä. Kunnon treenikuteet nimittäin myös kestävät. No tämä tyttöhän eksyi Piruettiin ja hankki ainaisten mustien sijaan kasan kivoja värikkäitä reenailuasuja*. Eipähän tarvitse täydentää vaatekaappia siltä ostin hetkeen! Eikä myöskään stressata hikipyykin pesemisestä keskellä yötä.

Itse olen todennut tanssissa liikkumisen kannalta helpoimmiksi kapeat trikoot ja pitkähkön yläosan. Turkoosi kohokuviollinen ja pinki edestä rypytetty toppi täyttivät vaativat kriteerini. Mustien leggingsien rinnalla smurffinsiniset tuovat potkua ja sähäkkyyttä. Yleisesti ottaen suosin toppien selkämyksessä painijamallia, koska urheilurintsikkani ovat aina vastaavasti leikattuja. Nämä kaksi nyt sattuivat olemaan poikkeusyksilöitä. Väreinä musta, pinkki ja turkoosi ovat vakioita. Kummallisesti perussininenkin on ujuttautunut pitkän tauon jälkeen kaappiini, sillä myös uusissa juoksukengissäni on sinistä. Vanhat hotpinkit voitonjumalattaret pääsevät nyt sillointällöin-kengiksi, koska niiden vaimennukset ovat auttamattomasti kuluneet.

Kyllähän ne uudet kamppeet motivoivat entistä enemmän myös urheilemaan! Minäkö välineurheilija, never... ;)

* Piruetin oma La Pirouette -mallisto (jonka edustajia nämä kaikki esitellyt ovat) tehdään omassa ompelimossa Tampereella. Niinpä löytäessään mukavan mallisen vaatekappaleen voi asiakas halutessaan tilata sen jossakin toisessa värissä. Näin myös minä. Turkoosin topin ostin suoraan kaupasta, pinkin version ja leggingsit pistin tilaukseen. Toimituksessa kesti pari viikkoa. Hyvä vaihtoehto ylikansallisille urheilumerkeille!

Moto Boy @ Korjaamo

Hihhei ja hyvää syntymäpäivää minulle! Jostain syystä nuorrun vuosi vuodelta. 23-vuotiaana tunsin olevani huomattavasti vanhempi kuin nykyisin. Tai siis oikeastihan täytän joka vuosi 21 uudelleen... Mutta ikä onkin vain numero :)

Illalla tiedossa pienimuotoista juhlintaa Nephew'n keikan ja Reiskan kanssa, mutta sitä ennen palataan hetkeksi vajaan viikon takaiseen live-elämykseen. Ruotsalainen Moto Boy tuli tutuksi The Arkin lämppärinä ja kitaristina (Jepsonin ollessa isyyslomalla) vuoden 2007 kiertueella. Tuolloin Oulun Teatrialla tarttui minunkin korvani tähän kuulaasti ja korkealta sointuvaan miehen ääneen. Turhaan ei tätä herraa, syntymänimeltään Oskar Humlebota, kutsuta yhden miehen kuoroksi. Pääosin vain kitara ja mies -kokoonpanolla esiintyvä Moto Boy onnistuu aiheuttamaan enemmän kylmiä väreitä kuin koko kaupungin pakastimet yhteensä. Tunne on jotain sanoinkuvailematonta. Tänä keväänä ilmestyi toinen albumi, joka jatkaa ensimmäisen linjoilla, mutta hitusen herkemmin. Valitettavasti levyllä Oskarin ääni ei pääse mahtavimpiin mittasuhteisiinsa. Tämä herra on yksinkertaisesti nähtävä livenä.

Joku on saattanut huomata, että minulla on fiksaatio kuvata a) kitaroita ja b) rokkareiden jalkoja. Excuse me, mutta kyseisistä kohteista vaan sattuu mielestäni saamaan esteettisesti miellyttäviä otoksia - myös minun amatöörin taidoillani. Tällä kertaa suuresti viehätti myös Oskarin vanhoja lankapuhelimia simuloiva piuha kitaran ja vahvistimen välillä. Mahtava! Täydellinen vastakohta nykyajan hifeille langattomille skitoille.

Korjaamolla ollut keikka oli osa Radio X3M'n illan suoraa lähetystä sekä jonkin sortin Svenska Talande Klubbenia. Tulos: sai pelätä kokoajan juontajien tulevan kysymään jotain ja allekirjoittaneen tuijottavan ääliönä ko. henkilöitä. Ruotsi on ihana kieli, mutta alkuperäistä moista on välillä hieman vaikea ymmärtää. Samasta syystä minulle jäi vähän epäselväksi, mitä keikan lopussa avatulla sampanjapullolla oikeastaan haluttiin juhlia, mutta väliäkö hällä. Osa välispiikeistä tuli kyllä myös suomeksi. Eri asia sitten, onko 'mina olen moto boy' -lausahduksilla sisällöllistä painoarvoa ;D

Vaikka tässäkään videopätkässä Oskarin ääni ei saavuta sitä mieletöntä huippua, mihin se pääsee, suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan jo pelkästään fiiliksen vuoksi! Beat Heart löytyy ensimmäiseltä, vuonna 2008 ilmestyneeltä levyltä. Muita, hieman enemmän biittiä sisältäviä tsekattavia mm. Young Love (1. levyltä tämäkin) ja What it Was Like to Be with You. Pari muuta uudemman lätyn kipaletta - The Heart is a Rebel ja ihana Early Grave - on yhdistetty samaan livevideoon. Suosittelen kaikkia :)

p.s. Keikkojen lomassa pompsahti ennakkoon synttärilahja myös Stellan hoodeilta - levyarvonnan voitto! Eikä minkä tahansa levyn, vaan jo Spotifyn kautta ahkerassa soitossa olleen Jónsin Gon. Fyysiset levytallenteet ovat musafanaatikolle MUST, olivat mp3t sitten kuinka paljon ns. kätevämpiä tahansa. Joten olen superiloinen!! (Ja voi olla, että tänään kävelen levykauppaan ihan muuten vaan, köh.)