Käväisin tänään Vantaalla, jossa puiden lehdet hohtivat vihreyttään. Helsingissä puut ovat jo alkaneet kellastua. Vaikuttaako meri-ilma syksyyn edistävästi? Tai sitten vain kuvittelen, mutta ainakin aamulla oli kylmä ja selkeästi syksyinen ilma. Iltaisin on kuitenkin lämmin niin kauan kuin aurinko paistaa, ja juoksulenkillä tarkenee capreissa ja t-paidassa. Tänään juokseminen meinasi vaihtua kävelyyn, kun eilisissä tanssitreeneissä nivunen/sisäreisi päätti venähtää. Sen siitä saa, kun toukkarit tuntuvat kerrankin menevän hyvin, mutta keho on vanha ja raihnainen...
Kuulun siihen kastiin, joka vihasi urheilua läpi kouluvuosien. Koululiikunta oli pahinta mitä tiesin. Ala-asteella sentään hairahduin pelaamaan tennistä reilun vuoden (söpön pojan takia tietenkin, en minä siitä urheilusta). Olin melkoisen surkea, kuten kaikessa muussakin sporttisuudeksi laskettavassa. Olin luokkalaisiani vuoden nuorempi ja pienikokoinen - en yltänyt mihinkään, osunut mihinkään tai ollut nopea jaloistani. Uinti oli ainoa laji, jossa olin keskitasoa tai vähän sen yläpuolella. Uimakouluja en ole käynyt, en osaa sukeltaa silmät auki ja nenästäkin pitää olla kunnon ote painettaessa pää veden alle, mutta luokan hitain pulikoija en ollut. Pesäpallo ja hiihto olivat suurimpia inhokkejani ja ovat edelleen. Olen tainnut saada elämässäni yhden ainoan juoksun tehtyä pesiksessä. Ne, jotka ovat aina tulleet valituksi viimeisenä joukkueeseen, tietävät, miltä se tuntuu.
Yläasteella angsti liikuntatunteja kohtaan vain kasvoi, ja muutamia kertoja piti terveydenhoitajalle valitella vatsakipuja saadakseen vapautuksen siitä kamalasta oppiaineesta. Silloinen liikkamaikka oli sama vielä lukiossakin, ja niinpä jatkui myös sama meininki - hyvällä ilmalla pesäpalloa tai yleisurheilua, sisäliikuntana sählyä tai lentistä ja talvikeleillä hiihtoa tai luistelua. Tylsä lajikirjo ei innostanut urheilemaan. Jos olisi halunnut tehdä jotain erikoista, kuten ratsastaa tai kiipeillä seinillä, olisi lukujärjestyksestä pitänyt löytyä valinnainen liikuntakurssi. Mutta kuka hullu nyt vapaaehtoisesti moista kurssia ottaisi?
Lukiossa pakollisia liikuntakursseja oli vain kaksi, jotka molemmat kestivät puoli vuotta. Näiden lisäksi oli toki itsellänikin tanssikurssi Wanhojen tansseja varten, mutta sitä ei urheiluksi lasketa (vaikka se kympin suorituksella nostikin liikunnan keskiarvoani mukavasti). Säännöllisen epäsäännöllisen liikkumisen loputtua sitä kai jotenkin heräsi todellisuuteen. Hei, tässähän pitäisi ehkä jotenkin liikkua, ettei löydä itseään viiden vuoden päästä viisikymmentä kiloa painavampana. Aloitin varovaisesti käymällä kerran viikossa ohjatussa aerobicissa. Sitten kaksi kertaa viikossa. Aloitettuani opiskelut tutustuin yliopiston liikuntaohjelmaan, jonka tarjontaa tuli kokeiltua latinobicistä pumppiin ja joogaan, kolmisen kertaa viikossa. Jossain vaiheessa urheilua enemmän harrastaneen ystävän kanssa tuli ilmoittauduttua kickboxingin alkeiskurssille. Harrastus jatkui säkin hakkaamisena kuntonyrkkeilyn puolella. Laji on äärimmäisen tehokas, avaa hyvin hartioiden lukkoja ja saa hien virtaamaan! Harmikseni ajanpuutteen takia nyrkkeilyhanskani ovat sittemmin unhoittuneet kaapin perälle. Kuntonyrkkeilyllä saa muuten kohtalaisen kivat hartiat ja käsivarret, vink vink ;)
Eräs suuresti inhoamani urheilumuoto, juoksu, saavutti ihmeellisellä tavalla lähes vakiintuneen aseman elämässäni muutama vuosi sitten. Aloitin hyvin kevyesti: minuutti juoksua, viisi minuuttia kävelyä, yhteensä puoli tuntia. Sama rutiini toistui pari-kolme kertaa viikossa, ja joka viikko juoksuaikaa pidennettiin minuutilla. Sitten kävelyaikaa alettiin vastaavasti lyhentää. Kohta sitä jaksoi hölkätä koko matkan putkeen! Eniten pontta juoksu sai kesällä 2005, kun epähuomiossa lupasin lähteä seuraavana vuonna juoksemaan puolimaratonia. Minä, joka en eläissäni ole juossut. Talvi tuli ja meni, ja harjoitteluni alkoi vasta huhtikuun alussa - silloinkin varsin verkkaiseen tahtiin. Kesäkuun viimeisenä lauantaina Turussa oli +24 astetta lämmintä. Moisiin lämpötiloihin alkukesän Oulussa tottumattomana olen sitä mieltä, että se hieman laski suorituskykyäni (köh), mutta selvisin kuin selvisinkin 21 kilometristä juosten. Ja pysyin tavoitteessani, eli matka taittui alta kolmen tunnin :)
Tuon pyrähdyksen jälkeen juoksumotivaatio hävisi täysin. Muutamia lenkkejä on toki tullut tehtyä, vaihtelevalla menestyksellä. Juoksu on siitä kummallinen laji, että pahimmillaan se on ääretöntä tuskaa. Parhaimmillaan siitä saa niin kovat endorfiinit, että haluaisi parin tunnin päästä lähteä uudestaan. Lenkin miellyttävyys riippuu täysin päivästä - siitä mitä on syönyt, miten nukkunut, mitä on syönyt edellisenä päivänä ja millainen mielentila on yleensäkin. Tänään olin äärimmäisen väsynyt ja torkuin lattialla puoli tuntia, juoksukiinnostuksen ollessa tipotiessään. Lopulta raahasin itseni ylös ja ulos ja lenkille. Lopputulos: vedin lyhyen peruslenkin normaalia kovemmalla vauhdilla ja fiilis oli mainio. Joskus se ylös nouseminen vaan oikeasti kannattaa :)
Tänä kesänä otin urheilun löysästi, koska oli paljon muutakin ajateltavaa. Elokuussa ryhdistäydyin, kun tanssi alkoi taas tauon jälkeen. Myös juoksu maittaa pitkästä aikaa! Nämä yhdessä normaalia suuremmalla määrällä korkkareilla kävelyä on tehnyt gutaa pohkeilleni ;) On ihanaa, kun voi nähdä työnsä tulokset. Toki pohjelihaksien muotoutumisella on ne miinuspuolensakin - saappaiden on parasta mahtua vielä jalkaani.
Tällä hetkellä pyrin liikkumaan viisi kertaa viikossa - 2 x kahden tunnin tanssitreenit, kaksi lenkkiä (toinen pidempi ja toinen lyhyempi + lihakset) sekä yksi salitreeni. Kuntosaleilua yritin aloittaa vuosia, mutta vasta viime syksynä sain oikeasti kimmokkeen siihen, ja olen jatkanut tähän päivään asti pientä kesätaukoa lukuunottamatta. Tanssista puhuttaessa tarkoitan cheerdancea, josta olenkin
kirjoittanut jo aiemmin. Siinä tavoitteena on tällä hetkellä lokakuussa pidettävät harrastetason kilpailut. Olen päässyt hyvin mukaan uuteen joukkueeseen, ja ilokseni pääsen tosiaan jo kilpailemaankin :)
Urheilun hyvistä vaikutuksista paasataan jatkuvasti. Huolenaiheena on erityisesti lasten ja nuorten liikkumattomuus - iltojen viettäminen tietokoneella sipsipussi kourassa ei ole terveydelle järin hyvästä, sen ymmärtää jokainen. Mutta lasten ja nuorten motivoiminen onkin se suurin haaste. Tässä vaiheessa pitäisi liikunnanopettajien tulla mukaan kuvaan, mikäli vanhemmat eivät ole sitä urheilullisinta sorttia. Onneksi nykyopettajat tajuavat lasten eri tarpeet ja kiinnostukset ehkä paremmin, kuin ne nyt jo eläkkeelle jääneet, jotka ovat minuakin opettaneet. Toisaalta, lapsia ja nuoria on erilaisia, eikä kaikkia voi kiinnostaa samat asiat. Itsekin voisin sanoa, että musiikki pelasti minut urheilulta - harrastukseni lapsena liittyivät kaikki musiikkiin. Myöskään vanhempani eivät patistaneet minua liikunnan pariin, kun en siitä kerta innostunut ollut. Toisaalta toivon, että minut olisi laitettu vaikka sirkusryhmään. Ihan mihin tahansa, että olisin jo vuosia sitten ehtinyt hankkia hyvän kunnon enkä selluliittiä. Kenties ne koulun liikuntatunnitkin olisivat sujuneet sutjakammin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Jos mikään urheilu ei tunnu kiinnostavan, voin sanoa, että kaikille oikeasti löytyy se oma lajinsa. Olen elävä esimerkki siitä, miten traumoista voi päästä eroon ja löytää liikunnan ilon. Koska ilman sitä ei voisi elää :)
Niin... Mites ne sinun liikkumiset?
Kuvat 01, 02, 03.