Smooth

Kaikista ihanista salaateista (vuohenjuusto♥) ja sushista (lohinigirit♥) ja jopa suklaasta huolimatta voisin mielelläni elättää itseni vain ja ainoastaan smoothieilla ja pirtelöillä. Ravintoympyrän kannaltahan se olisi lähestulkoon mahdollista. Proteiinia saa maidosta ja luonnonjogurtista, hyvää rasvaa siemenistä, erilaiset leseet, hedelmät ja marjat huolehtisivat kuiduista ja vitamiineista. Tehosekoittimessa saisi kätevästi blendattua niin pääruoat kuin tietysti jälkiruoatkin, ja jopa alkupalat. Vai mitä sanotte tehariin tungettavasta yhdistelmästä rucola - tomaatti - kurkku - maustettu salaattijuusto ...erm, maybe not.

Keittiön pienkoneista lempparini on ehdottomasti tehosekoitin. Jo vaahtosammuttimen kokoisena ihailin blendereitä, jotka muussasivat kaikki ainekset herkullisen näköiseksi juomaksi. Toiset haaveilevat jättimäisistä screeneistä, minä tehosekoittimista... Ja muuten rikkaimureista myös. Anyway. Teharia ei taloudestani ole koskaan löytynyt (vielä), mutta sen puutteessa sauvasekoitin onkin ehdoton. Erilaisia juomasekoituksia on loppumaton määrä, tässä eräs tapaus.

Sinne meni:

♥ banaani

♥ mustikoita

♥ vadelmia

♥ rasvatonta maitoa

♥ rasvatonta, maustamatonta jogurttia

♥ auringonkukansiemeniä ("miksi sen pitää tunkea niitä joka paikkaan")

Sara - Takauma

Tässä blogissa on musiikin saralla nähty aivan liian vähän a) metallia b) jotain muuta suomalaista kuin Manboyta (se nyt vain on paras, sori vaan). Asia korjaantuu nyt! Suomalaisbändien kakkossijan nimittäin itselleen rohmuaa Kaskisen ylpeys Sara. Olen tykkäillyt bändistä Kromi-albumista lähtien, välillä vähemmän, välillä enemmän. Edellinen Veden Äärelle oli jälleen askel eri (mielestäni parempaan) suuntaan, vaikka bändi on koneita aina jossain määrin käyttänytkin. Tässä upea päätösbiisi Takauma. Se alkaa rauhallisesti, hiipii kohti kitarakertsiä ja konerytmeillä valeltua industriaalista loppuhuipennusta. Liveversio on yllättävän siistin kuuloinen, mikä kyllä johtuu valitettavan suuresta taustanauhojen käytöstä. Tosin näyttäisi siltä, että bändin toinen kitaristikin on jossain kadoksissa. Hmm. Mahtibiisi anyway.

p.s. Myspacesta löytyvä uusi kappale on todella hämmentävä, ainakin introllaan! Uutta levyä odotellessa...

p.p.s. Oikeasti tällä paikalla piti olla norjalainen supermelankolinen Ulver, joka nähdään sekä tänään että huomenna Nosturissa. Piti mennä paikan päälle kuuntelemaan, kun lippua lauantaille oli vielä jäljellä, mutta Kelan jättikarhulasku (1150e) tuijotti minua siihen malliin, että päätin jättää tällä kertaa väliin. Eiköhän poppoo nähdä Suomessa uudemmankin kerran.

p.p.p.s. Bemu, odotan ainakin sulta jotain kommenttia tähän! ;)

And through the downcast lashes

Kuten olen aiemminkin kertonut, olen jo kymmenen vuoden ajan luottanut vain ja ainoastaan yhteen ripsiväriin - entisen Kanebon, nykyisen Sensain, Silk Performance 38*C -aineeseen. Olen kokeillut niin vesiliukoisia kuin vedenkestäviäkin ripsareita, mutta mainittu on ylivertainen poistamisen helppoudessa - se lähtee pois tarpeeksi lämpimällä vedellä, mutta kestää kuitenkin pienet sateet ja itkut. Lisäksi se on yleensä toimiva tuote silloinkin, kun muut ripsivärit nostattavat kirvelyn tunteen silmissä. Nyt on kuitenkin niin, että markkinoilla olevat muut vastaavanlaiset tuotteet ovat kiinnittäneet huomioni.

Cliniquen Lash Poweriin törmäsin alun perin Everyday Madness -blogissa. Hintaluokka on samaa kuin Kanebossa, ja halusin testata, miltä ns. normaali ripsariharja tuntuu. Kanebon SP38'ssa harja on nimittäin todella pieni, ja sillä saa luonnolliset tai tähtimäiset ripset riippuen siitä, kuinka paljon aikaa meikkaamisen kuluttaa. Sarjaanhan kuuluu toki tuuheuttavakin versio, mutta sen jättimäisestä harjasta en pidä. Lash Powerin harja on oikeastaan näiden kahden SP38'n puolivälistä. Nopeasti totuin uuteen harjaan, ja hetkellinen paluu Kaneboon tuntuikin omituiselta.

Ripsivärit siis perustuvat koteloitumistekniikkaan: ripsen ympärille muodostuu väristä kotelo, joka samalla pidentää ja tuuheuttaa. Tarpeeksi lämpimän veden vaikutuksesta värikotelo turpoaa, irtoaa ripsestä ja lähtee pieninä paloina irti. Palojen suuruudessa on hieman vaihtelua. Kanebo lähtee suurempina chunkeina irti, Clinique pienempänä hitusena ja ehkä hivenen pienemmällä ponnistelulla. Molemmista löytyy netistä arvosteluja puolesta ja vastaan, mutta ihmettelen osaa negatiivisista arvioista - käyttäjät ovat yrittäneet poistaa ripsaria meikinpoistoaineella, vaikka sillä tavoin se ei nimenomaan lähde! Ne käyttöohjeet voisi toki lukea...

MOLEMMISSA KUVISSA CLINIQUE LASH POWER VASEMMALLA,

KANEBO SENSAI SILK PERFORMANCE 38*C OIKEALLA

Mitä muuta eroa on Silk Performance 38'lla ja Lash Powerilla? Katsokaa itse. Ei juuri mitään, ainakaan lähikuvasta katsottuna. Kauempaa huomasin ainakin omassa peilikuvassani eron: Lash Powerilla tuntui saavan pidemmät ja tuuheammat ripset, harja erottelee yksittäiset ripset siis paremmin. SP38' taas järjestää ripset pieniin nippuihin ja sillä saakin kohtuullisen vaivattomasti luotua Twiggy-efektin. Kuvissa täytyy tosin ottaa huomioon pari tosiseikkaa: a) silmieni ripset eivät suinkaan ole identtiset keskenään ja b) myös ripsarit olivat tässä vaiheessa eri kuivuusluokkaa. Se kun aina vaikuttaa lopputulokseen. Kanebon on ollut avattuna reilun kuukauden päivät, Clinique huomattavasti pidempään. Ja sen huomaa, koska ripsien päihin syntyi helposti paakkuja.

Kanebon ja Cliniquen kaltaiset merkit ovat monesti työssä käymättömän ulottumattomissa niiden korkeahkon hinnan vuoksi. Ilmeisesti samalla lämpimän veden taktiikalla saa poistettua myös L'Orealin Double Extend -ripsivärin (kokemuksia, toimiiko näin?), joka on noin 15 euron hinnallaan hieman huokeampi. Itse kyllä ostan yleensä kalliimmat meikit laivalta, lentokentältä tai tarjouksista. Esimerkkinä Lash Power maksaa maissa n. 23e, laivalla 15e.

Itse sen halua kärsiä mustista silmänympärystöistä, jos itken elokuvissa. En myöskään jaksa läträtä meikinpoistoaineilla ja toivoa, että kaikki ripsiväri lähtisi pois. Vannon siis ehdottomasti näiden koteloitumisripsarien nimeen. Se, mikä niistä on kivoin omille silmille, on makuasia. Tällä hetkellä olen taipumassa Cliniquen kannalle.

Huoh, tulipa ripsariasiaa! Mikä on sinun luottoripsivärisi?

Boogie Woogie

 Sä kätes ojenna

Ja taakse taivuta

Sä kätes ojenna ja sillä piirrä ympyrä

 

Sä boogie woogie tee ja pyöri ympäri

Ja sitten venkoile muuten vaan!

MIESTEN RUUTUPAITA CARLINGS, TRIKOOMEKKO PANIK, WET LOOKIT GINA TRICOT, VILLASUKAT PÖLLITTY ÄITILTÄ

A small rebel force has penetrated the shield and landed on Endor.

Minulla on sisustusmania! Johtuu ehkä lisääntyvästä valon määrästä - kotikolo alkaa näyttää pimeän talven jälkeen aivan erilaiselta. Harmikseni mania rajoittuu pääasiassa inspiraation hakemiseen ja löytämiseen, ei niinkään käytäntöön. Esimerkki: näyttää pahasti siltä, että kahdeksan kuukauden jälkeenkään asuntoni varsinainen huone ei ole siinä kunnossa, että sitä voisi kuvitella kuvaavansa. Seinälle tulevat valokuvat ovat edelleen teettämättä (kehykset sentäs hankin jouluna), eikä uutta sohvapöytää ole löytynyt. Ei sillä, että olisi sohvaakaan. Datausnurkkaa kyllä järjestelin viikonloppuna, mutta projektia voisi jatkaa jossain välissä. Luultavasti parin päivän päästä elän onnellisessa evvk-tilassa.

Laajojen kuvien (edelleen) puutteessa siis sneak peekia! Oletan että ne, jotka tunnistavat otsikon, löytävät myös kuvista pari kivaa kapistusta ;)

Joku on saattanut huomata, että minä EN osaa ottaa suoria kuvia. Syytän horisontin vinoudesta hajataittoa ja eriparisilmiä.

Revolutionary Road

Kuten uhkasin, tsekkasin menneenä viikonloppuna Revolutionary Roadin. Tarina itsessään ei kuulosta kovin ihmeelliseltä: eletään 1950-lukua, jossa pariskunta April ja Frank Wheeler elävät niin sanottua täydellistä elämää söpössä talossa rauhallisessä lähiössä kahden lapsensa kanssa. Tästä huolimatta kumpikaan ei ole onnellinen. Eräänä päivänä April saa idean toteuttaa Frankin nuoruuden unelman - he muuttaisivat Pariisiin! Unelman saavuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa, ja joskus se osoittautuu täysin mahdottomaksi. Mutta voittaako tämä perhe kaikki tielle heitetyt esteet? Tuleeko heistä onnellisia?

Yllätyksettömän kuuloisesta juonesta huolimatta elokuva liimasi allekirjoittaneen tv-ruutuun kuin mikäkin superpurukumi. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio vaikuttavat todelliselta avioparilta, kuin Rose ja Jack kymmenen vuotta Titanicin jälkeen. Osa leffan hohdosta saattoikin omalla kohdallani liittyä juuri tähän - Titanic kun oli jotain maailman parasta silloin sata vuotta sitten. Vaikka eipä sillä, nämä kaksi näyttelijää ovat alansa huippuja yksinäänkin. Kahdestaan he ovat järisyttäviä.

Elokuvan mukana eläminen oli helppoa, ja todella vahvaa. Välillä teki mieli huutaa ja lujaa, välillä käpertyä viltin alle ja sulkea silmänsä. Pieni häiritsevä aspekti oli lasten jättäminen lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle, mikä tuntui hieman epärealistiselta. Toisaalta jouhevuuden ja pääpointtien kannalta ymmärrän sen. Aviopari Wheelerin suhde toisiinsa ja onnellisuuden kaipuu vaativat kaiken huomion, ja saivatkin sen.

Antaisin elokuvalle ehkä neljä tähteä viidestä. Se oli sanalla sanoen hyvä. Miellyttävä, koskettava, kertoi raadollisesti todellisuuden hyvistä ja huonoista puolista sekä siitä epätoivosta, joka kumpuaa jostain sisältä silloin, kun ei ole onnellinen mutta haluaisi olla. Ja yrittää kaikin keinoin saavuttaa tätä onnellisuutta. Ohjaaja Sam Mendesin aiempiin töihin kuuluu mm. upea American Beauty, ja jossain määrin samoja piirteitä on havaittavissa Revolutionary Roadissakin. Kenties vähän hillitympinä. Suosittelen kaikille elämänmakuisesta draamasta pitäville :)

Kuvat

The Swell Season @ Kulttuuritalo

Kevään tulevilla keikoilla on paljon tekemistä, jos aikovat päihittää lauantaisen The Swell Seasonin! Vähään aikaan en ole kokenut mitään niin intensiivistä, niin hyvän fiiliksen (ja toisaalta kyyneleitä) nostattavaa. Livekokemus nousee top kolmoseen kevyesti. Oli aivan mieletöntä!!!!

Kulttuuritalolla lämppärinä oli jenkkiläinen folk-laulaja Josh Ritter. Ihan leppoista musiikkia mies ja kitara -tyyliin, mutta aika perinteistä lajilleen. Ei siis mitenkään erityisen sykähdyttävää (itseasiassa levyt kuulostavat paremmalta kuin live). Itse The Swell Season oli Glen Hansardin juhlaa. Hän lauloi suurimman osan kappaleista Irglován häärätessä pianon ääressä ja keskittyen taustalauluihin. Toki naisvoimaa tai -hempeyttä, miten sen nyt ottaa, kuultiin esimerkiksi surullisessa If You Want Me'ssa. Setti aloitettiin Once-leffan parhaimmistolla, Falling Slowly'lla, ja jatkettiin enimmäkseen kyseisen soundtrackin ja uusimman Strict Joy -levyn antimilla. Sain fiilistellä muitakin lemppareitani, sellaisia kuten When Your Mind's Made Up, High Horses ja ihanaakin ihanampi I Have Loved You Wrong. Yleisöä laulatettiin mukana helpoilla aa-aa-melodioilla sekä viimeisessä biisissä ihan kunnolla. Se nimittäin koostui napsutusleikistä sekä 'devil town'- ja 'all my friends were vampires' -sanoituksista. Myös välispiikit saivat nauruhermot hyrisemään useasti.

Venuesta sen verran, että en ole koskaan aiemmin ollut Kulttuuritalolla sellaisella keikalla, jossa koko yleisö on istumapaikoilla. Tässä tapauksessa oikeampi sana olisi siis konsertti. Tunnelma oli rauhallinen - yleisö keskittyi täysillä kuunteluun kappaleiden aikana, mutta repesi runsaisiin aplodeihin ja riemunkiljahduksiin aina bändin hiljentyessä. Ennen encorea ja sen jälkeenkin kaikki nousivat tietenkin seisomaan. Mahtavaa! Ainoa häiritsevä tekijä oli muutamat kamerat, joiden salamat vilkkuivat muuten pimeässä salissa. Isoissa halleissa tällaiset asiat eivät häiritse, mutta pienessä konserttisalissa kirosin itsekseni moneen kertaan salamavalojen hieman pilatessa tunnelmaa. Ja tietenkin osasyy pieneen ärsytykseen oli se, että en itse ottanu kameraa mukaan... Koska se on yleensä kiellettyä, en viitsinyt edes yrittää. Olisi näemmä pitänyt.

Tällä hetkellä tuntuu typerryttävältä kuunnella The Swell Seasonin levyä. Kitararäminät, laulut, bassot, yhtään mitkään eivät pääse levyllä siihen samaan tiheään tunnelmaan kuin keikalla. Keikka kesti reilusti yli kaksi tuntia, enkä olisi tahtonut illan koskaan loppuvan. Myös muusikoilla tuntui olevan äärimmäisen hyvä fiilis. Kyseinen bändi on nähty Suomessa nyt kahteen kertaan, joten hyvin todennäköistä on, että tämäkään kerta ei jäänyt viimeiseksi. Ainakin kovasti toivon niin!


Kuvat

19th century girl

On aika paljastaa perimmäinen syy parin viikon takaiselle valokuvataiteen museossa vierailemiselle: Atelieri O. Haapalan kuvaussessio.

Atelieri O. Haapala on kahden valokuvaajan, Saara Salmen ja Marco Melanderin, taideprojekti. He ovat syksystä 2008 kiertäneet erilaisissa tapahtumissa ottamassa kabinettikuvia 1800-luvun tyyliin. Näistä kuvista on nyt koottu näyttely Suomen valokuvataiteen museoon. Vaikka projekti on niin sanotusti over, on näyttelyn yhteydessä järjestetty vielä kuvauksia. Huomenna sunnuntaina on viimeinen mahdollisuus!!

Paitsi että kuvat itsessään ovat vanhan ajan henkisiä, niin on myös itse kuvaustapahtumakin - Saaran ja Marcon hahmot, Onyxei Haapala ja Helmut Schweinstein ovat syntyneet 1800-luvulla ja kuvaavat fotoapparaatti Signellä, joka on 1800-luvun ateljeekamera tuunattuna nykyiseen digiaikaan. Paikalla on myös pieni vaatevarasto, jonka avulla voi pukeutua ajan henkeen niin halutessaan. Noin postikortin kokoinen kabinettivedos maksaa 10 euroa, suurempi vedos 20 euroa. Itse kuvaus ei sinänsä maksa mitään, mutta kuvia ei saa itselleen muuta kuin vedoksen tilaamalla.

Itse otatutin yhden yksittäiskuvan sekä yhden kaverikuvan, tässä ensimmäiseksi mainittu. Tämä on skannerin puutteessa valokuva valokuvasta, joten laatu on heikohko ja väritkään eivät toistu aivan oikein, mutta idean selviäminen lienee olennaisinta :) Halusin pukeutua jossain määrin menneiden vuosikymmenien tyyliin. 
(HAME H&M, PAITA BIKBOK, SUKKIKSET EI-VOI-MUISTAA-OVAT-VANHAT, KENGÄT CLARKS, NAHKAHANSKAT SEPPÄLÄ)

Huomenna on siis viimeinen mahdollisuus kabinettikuviin ja yleisölle avoinna olevaan kuvaussessioon - jos ei pääse paikalle, voi itsensä käydä myöhemminkin kuvauttamassa studiossa. Mikä oiva idea esimerkiksi erikoisia hääkuvia haluaville!

The Swell Season - I Have Loved You Wrong

Heti Amélien jälkeen maailman sympaattisimman elokuvan, Oncen, päätähdet Glen Hansard ja Markéta Irglová tekivät mainetta niittäneeseen indieleffaan itse kaiken esittämänsä musiikin. Soundtrackista tulikin hitti, ja duo on kiertänyt The Swell Season -nimellä ympäri maailmaa esittämässä niin elokuvan biisejä kuin muutakin omaa tuotantoaan, vetäen saleja täyteen haltioitunutta yleisöä. Joskin irlantilaisen Hansardin ja tsekkiläisen Irglován musiikkiprojekti alkoi jo ennen elokuvatähteyttä. Hempeitä, paljaita, melankolisia ja aavistuksella riutuneisuutta kuorrutettuja kappaleita voi kuulla huomenna Helsingin Kulttuuritalolla. Jiihaa! Jos ei pääse paikalle, ovat esim. YouTube ja Spotify ystäviä. Ja jos jostain kumman syystä Once on jäänyt näkemättä, hankkiudu leffavuokraamoon heti. Sitä ennen kuuntelehan tämä ihanuus ♥

Callen juustokakku

Juustoista kakkua ilman liivatetta, eli oikeammin piirakkaa, jota kuuluu syödä makean ja hillittömän paksun hillokerroksen kera (mieluiten kirsikkaa). Kuka tulee kuivaamaan kuolalammikon edestäni?

Callen juustokakku

4.5dl vehnäjauhoja

3/4dl sokeria

200g margariinia

1 kananmuna

täyte:

200g Philadelphia-juustoa (ei lightia!)

2prk créme fraichea

1/2dl sokeria

4 kananmunaa

Nypi jauhot, sokeri ja margariini. Lisää kananmuna ja sekoita taikinaksi. Aseta taikinapallo voidellun vuoan keskelle ja painele vuokaan (pohja + reunat, vuoan halkaisija n.28cm).

Vatkaa juusto notkeaksi. Lisää créme fraiche ja vatkaa hetki. Lisää munat ja sokeri, sekoita tasaiseksi. Kaada täyte vuokaan taikinan päälle ja paista: ensin 200 asteessa 30 min ja sitten 150 asteessa 30-60 min. Kakku on valmis, kun reunat alkavat irtoilla vuoasta, pinta on saanut väriä ja täyte on hyytynyt!

Tarjoile jäähtyneenä marjahyytelöllä tai hillolla koristeltuna.

Huom! Jos kakustasi ei tule yhtä ruskea kuin kuvassa, älä pelästy - se riippuu jostain syystä kananmunista. Joskus täyteosio ruskistuu uunissa hurjasti, joskus ei, joskus se kohoaa valtavasti  ja jskus ei, mutta se laskeutuu aina jäähtyessään. Niin ja kuvan kakun teki äiti, en minä :)

Bubble♥Reino

Viikonlopun sairastelun lomassa jaksoi kotoa poistua tasan kerran ruokatarvikkeiden toivossa. Retki paikalliseen Citymarketiin osoittautuikin harvinaisen hedelmälliseksi, kun kuukausien haikailun jälkeen mukaani lähtivät eräät maailman söpöimmistä töppösistä - pinkit Reinot! Pääsevät sisäkäytön sijasta varmasti haistelemaan ulkoilmaa, kunhan pahimmat lumi- ja loskakerrokset häviävät. Täydelliset kauppareissukengät.

Ihmetyksen aiheeksi tosin nousi suomalainen kokojärjestelmä: Reinoni ovat kokoa kolmekymmentäkuusi. Missä maailmankaikkeudessa jalkaani muka mahtuu kolmekutosen kenkä??! Viimeksi näin on tainnut sattua ala-asteella. Aavistuksen kummallista, etten sanoisi. Saman huomion tosin tein Hai-saappaiden suhteen vuosia sitten, kun koon 38 saappaisiin täytyy tunkea kahdet pohjalliset ja ainakin yhdet villasukat jotteivat tippuisi jalasta. Normaalisti jalkani ovat kokoa 37-38 (tarkalleen ottaen vasen on 37 ja oikea 37.5, mutta leveän räpylän vuoksi 38 on monesti passeli). Järkyttävää.

(Tosin, kokoasiaan vielä palatakseni, jalkani on kutistunut vuosien saatossa. MouMou ihmetteli joskus samaa, kun joutui viemään suuren osan kenkäkokoelmastaan kirpparille. Minun kohdallani ilmiö johtuu vain ja ainoastaan yhdestä asiasta: tanssista. Kun jalkaterän lihakset ovat vahvistuneet, jalkapöytä on kasvanut korkeutta, mutta itse jalka samaan aikaan pienentynyt pituussuunnassa. Harmi ettei se kutistu myös leveyssuunnassa, sillä hobittijalat tekevät kenkien löytämisestä joskus aivan liian hankalaa.)

The Reader

Pitkästä aikaa elokuva-asiaa! En yleensä höpötä blogissa muuta kuin itselleni uusista leffoista (toki tässä asiassa voisi tehdä poikkeuksen, hmm), jolloin jutut voivat jäädä vähälle. Olen nimittäin äärimmäisen huono katsomaan uusia elokuvia, varsinkaan yksin - yleensä nappaan ajankuluksi hyllystä tutun ja turvallisen, moneen kertaan katsotun suosikin. Leffojen katselu on heikentynyt entisestään nyt, kun lähi-Makuuni muutti jonnekin kauas pois... Netistä en elokuvia katso, koska vaikka tv'ni ei ole kovin kummoinen, on se aina parempi kuin 14-tuumaisen läppärin näyttö, ja mokkulayhteydellä prime timena tube-videoidenkin katsominen on mahdotonta. Seliseli. Asiaan.

Sain katsottua vihdoin The Readerin, jonka naispääosaa näytellyt Kate Winslet nappari roolistaan sen halutun Oscar-patsaankin. Elokuva sijoittuu 1950-luvun Länsi-Saksaan. Se kertoo ratikkarahastajana työskentelevästä naisesta, Hanna Schmitzistä, sekä sairaasta pojasta, Michael Bergistä, jolle Hanna eräänä sateisena päivänä tarjoaa apuaan. Aikuisen naisen ja (tulirokosta tervehtyneen) nuoren pojan välille kehittyy intohimoinen suhde, jota täydentävät kaunokirjallisuuden ääneenlukemistuokiot. Eräänä päivänä Hanna kuitenkin katoaa jäljettömiin. Vuosia myöhemmin Michael istuu lakiopintojensa siivittämänä kurssitovereidensa kanssa seuraamassa oikeudenkäyntiä, jossa muutamaa SS-joukoissa vartijoina palvellutta naista syytetään sotarikoksesta. Michael saa selville asioita, joita ei haluaisi, ja kamppailee samalla henkilökohtaisen ja lain määräämän moraalin kanssa. Oikeudenkäynti jää vaivaamaan vuosikausiksi. Aikuinen Michael on sulkeutunut ja taistelee edelleen tunnontuskiensa kanssa, mutta huomaa, ettei hänen elämäntavoillaan tule onnelliseksi.

Roolityöt ovat enimmäkseen maittavia katsella. Winslet on varsin uskottava niin kipakkana nuorena Hannana kuin vanhuksenakin. Nuoren Michael Bergin roolissa vakuuttaa saksalainen, vuonna 1990 syntynyt David Kross. Pieni pettymyt oli yksi all-time lemppareistani, Ralph Fiennes, jonka esittämä aikuinen Michael oli rasittavan eleetön. Mieleni teki läpsiä mieheen hieman eloa, että etkö tajua mitä olet tehnyt/jättänyt tekemättä/korjaapa nyt tekosi. Tässä tapauksessa ongelma oli kyllä täysin roolihahmon sietämisessä, sillä Fiennesissähän ei ole mitään vikaa, vaan Michael oli juuri sellainen kuin hänen kuuluikin olla. Eli minusta vain hivenen ärsyttävä.

Vaikka Kate Winslet on piristävä poikkeus Hollywood-bimbojen maailmassa, en ehkä olisi antanut hänelle Oscaria tästä pätkästä. Leffa itsessään oli osittain ajatuksellisesti mykistävä, raadollinen, paikoitellen hieman verkkainen ja koskettava. Jotain siitä silti jäi puuttumaan. Olisi ehkä kaivannut enemmän räjähtävyyttä ja sanattomaksi vetävää raakuutta, pelkoa ja kylmyyttäkin, jotain. Tarinana juoni toimi, miljöö vaikutti autenttiselta eikä nukahtamisen vaaraa ollut. Elokuva ei silti koskettanut niin syvältä, kuin olisin halunnut. Toisin sanoen se jäi kohdallani vain tarinan kuvaukseksi, ei elämykseksi. Voi olla että kaiken hehkutuksen jälkeen yksinkertaisesti odotin siltä liikaa.

Valitettavasti odotukset Winsletin toista vuoden 2008 suurta elokuvaa, Revolutionary Roadia, kohtaan eivät ole ainakaan vähentyneet. Se voi osoittautua kohtalokkaaksi, mutta aion silti ottaa härkää sarvista ja tutustua filkkaan ensi viikonloppuna. Vasta sitten voin päättää, olisinko ennakkoaavistusteni mukaisesti todella antanut Oscarin mieluummin April Wheelerin, kuin Hanna Schmitzin roolista.

Kuvat

World upon your shoulders

Ainoa laivareissulta ostettu vaatekappale on muhkeilla olkapäillä varustettu musta trikoopaita. Ennustan tälle suurta käyttöä viimeistään parin kuukauden päästä, kun tarkenee ilman takin alle kasattua kahtasataa villakerrosta. Suuret olkapäät ovat kätevät - ne tasapainottavat kokonaisuutta niin, että huomio kiinnittyy leveän lantion sijasta vartalon yläosaan. Paidalla saa sekä tyttömäisen että modernin, aavistuksen kovan ja cyber-henkisen vaikutelman riippuen käytetystä alaosasta. Se sopii niin arkeen kuin juhlaan. Eikä paidan viehätystä yhtään vähennä sen suuri kaula-aukko, joka paljastaa selässä olevan tatuoinnin. Mutta jota en kuitenkaan näytä nyt teille, buah.

 

 

Huomaa, että kuvat on räpsitty pikapikaa ennen treenejä - jalassa treenilegginsit á la Under Armour. Paita BikBokista, koru marianei.. eikun joulupukilta.

Käytännössä paitaa on testattu kera korkeavyötäröisen hameen, ja voin sanoa, että toimii kympillä! Kuvia aiheesta myöhemmin, kunhan saan niitä. Vaikka materiaali on huomattavasti pehmeämpää kuin PVC, jostain syystä tästä paidasta tulee väkisinkin mieleen Jackon & siskonsa duetto ja sen futuristinen musiikkivideo vuosien takaa.

p.s. Kattokaa nyt tota oikean jalan etureiden möykkyä!! x) Heti polven yläpuolella siis. Voisi kai ne lihakset muotutua jotenkin järkevämminkin, mutta tuppaavat keräytymään vähän oudosti minulla.

In sickness and in health

Rennoista kotiasuista puheenollen, flunssaisena ei paljon tee mieli änkeä päälleen farkkuja tai juhlamekkoja. Vaikka jälkimmäisten luulisikin piristävän sairastelevassa kehossa asuvaa mieltä, eivät ne sitä tee - räkätauti vain vie tenhon pois ihanilta prinsessahelmoilta. Ja sekös vasta on kurjaa!

Päivän ratoksi siis erään kipuisen kotihiiren asu.

villalegginsit - Wolford

superlämpöiset sukat - ruotsalaiselta joulupukilta

valkoinen pitkä toppi - Ellos

huppari -dcshoecousa

Alkaa muuten olla hivenen pelottavaa, kun kovin monesta vaatekappaleesta voi jo sanoa 'tämän ostin kymmenen vuotta sitten'... Sitä alkaa oikeasti olla vanha. Mutta minkäs teet, jos vaatteet kestävät, niin käytännön tohinassa kuin ulkonäöllisestikin! Kymmenvuotinen vanhus on siis DC'n tummansininen hupparinikin, ostettu muinoin Kouvolan pikkiriikkisestä skeittiliikkeestä ja yhdistetty mielellään tummansinisiin lökäpöksyihin tai farkkuhameeseen ja niin ikään sävyihin sopiviin DC'n skedepopoihin. Thank god some things stay in the past.

Nirvana - All Apologies (unplugged in NY)

Cobain Unseen -kirja on herättänyt Nirvana-faneuteni henkiin. Kurt yhdistää lakonista laulua ja patoutunutta vihaa niin osuvasti, että pelottaa. Miehen surullisen kohtalon tuntee varmasti jokainen, mutta musiikki elää yhä. Tähän ei tarvita sanoja.

Luulitte ehkä, että Nirvana-jutut jäävät tähän, mutta ehei - eräs pikkujuttu on varastossa hautumassa... ;) Viikonlopun ajattelin rentoutua (= potea flunssaa) synnyinpaikkakunnallani. Rentoutukaahan tekin!

Yritelmä munakkaasta, osa 459

Blogikuvakansion uumeniin eksyy usein kummallisia ruokakuvia. Kuten esimerkiksi tämä. Yritä siihen nyt sitten keksiä joku tarina ympärille!

Noo, jos joku ei vielä tiennyt, olen surkea munakkaiden tekijä. Kokkailut eivät vain koskaan pysy kasassa, ja munakas muuttuu munakokkeliksi, jossa on erinäisiä muita sattumia seassa. Tässä tapauksessa kyllä tiedän jo, mikä meni vikaan. Liian vähän kananmunia suhteessa täytteisiin, ja kansi olisi melkoisen kätevä siinä loppuhaudutusvaiheessa. Hm. No onneksi rakenteen heikkoudesta huolimatta maku pysyy samana... Eli herkullisena :)

Kylmäsavulohta

Hienonnettua pinaattia (lisätty rikottujen munien+maidon joukkoon)

Fetaa

Punasipulia

Juustoraastetta

Mustapippuria

Cheerleading SM 2010

Viime viikonloppuna Helsingin vanha jäähalli täyttyi sadoista urheilijoista, jotka kilpailivat Suomen Mestaruudesta. Lajina oli mikäs muukaan kuin cheerleading - jos et tiedä, mitä kilpacheerleading on (tai sekoitat sen lätkämatseissa pyllyään pyörittäviin tyttöihin, jaksan aina muistuttaa näiden olevan kaksi aivan eri asiaa...), tsekkaa vaikka tästä. Lauantaina kisattiin aikuisten sarjoissa, sunnuntaina oli junnujen vuoro sekä mini-ikäisten Super Cheer -kilpailu. Alle 13-vuotiaat kun eivät vielä osallistu arvokisoihin.

Olin lauantaina tsekkaamassa paitsi nykyisen, myös entisen seurani A-joukkueiden suoritukset. Koska itse harrastan tanssipuolella, naisten cheerdance-sarja kiinnosti kaikkein eniten. Cheerdancessa on paljon vivahteita joukkuevoimistelusta, mutta se on kuitenkin täysin eri laji ja keskittyy selvästi tanssillisuuteen. Tänä vuonna erilaisten hyppyjen, vaativien koreografioiden ja piruettien lisäksi nähtiin tanssinostoja, jotka on vihdoin sallittu säännöissä. Kyseessä ovat siis sananmukaisesti nostot, eivät heitot korkealle ilmaan kuten cheer-puolella. Myöskään maa-akrobatia (kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä lukuun ottamatta) tai stuntit/pyramidit eivät ole tanssissa sallittuja. Se, millainen jokaisen leapin, cheerhypyn ja piruetin on oltava, on muutenkin tarkkaan kirjattu lajin sääntöihin. Tanssissa vaaditaan paljon sekä voimaa että venyvyyttä.

#4 Campuksen Koonto

#5 HAC Elegants

#3 Northern Lights Dance

#1 Dream Team Dancers

Vailla sen kummempaa faktaa tai muutakaan järkevää asiaa, halusin vain ikuistaa blogiin, että kävin kisoissa tänäkin vuonna ;) Tuubista muuten löytyy tanssisarjan hopeaa napanneesta Funky Dance Teamista videota, muista ei. Ei muuten sitten edusta cheerdancen yleistä linjaa, vaan jokaisella joukkueella on ihan oma tyylinsä!


p.s. Muokkasin tekstiosuutta leveämmäksi, nyt mahtuu taas jättikuvat :) Nämä tosin taisivat nyt mennä vähän pikseleiksi, koittakaa kestää... En jaksa muokata uudestaan.

Veden ja Valon varassa

Käväisin siis eilen Suomen valokuvataiteen museossa, itse asiassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Museossa on tällä hetkellä näytteillä Susanna Majurin sekä Antero Takalan upeita töitä.

Vedentutkijan Tytär on Susanna Majurin ensimmäinen laaja yksityisnäyttely Suomessa. Kuten nimikin kertoo, vesi on vahva elementti Majurin otoksissa. Veden lisäksi pääroolissa ovat naiset ja tytöt ja heidän väliset suhteensa. Turkoosin, vihreän ja sinisen vivahteet, eteerinen ja toisaalta synkeä ja seksuaalinenkin tunnelma ovat avainsanoja kuvissa, joista osa miellytti minua suuresti ja osa ei niinkään. Töissä on yhdistelty eri valokuvia kokonaisuuksiksi - joskus selkeästi (kuten veden alla lilluvat sorsat), joskus hillitysti ja harkiten. Majuri kertoo saaneensa kuviin ideoita musiikista, saduista ja tarinoista. Esimerkiksi Sun Set River -niminen teos (2002, yksi näyttelyn varhaisimmista töistä) on saanut vaikutteensa PJ Harveyn kappaleesta The River. Myös Tove Janssonia ja Grimmin veljeksiä on kiittäminen.

Ja jos idea veden virtauksen mukana liikkuvista tytöistä kuulostaa tutulta, kerrottakoon, että PMMP'n Veden Varaan -albumin artwork on nimenomaan Susanna Majurin käsialaa. Paula ja Mira esiintyvät myös Kaksoset-nimisessä teoksessa (toinen kuva alla).

Susanna Majuri: Savior

Susanna Majuri: Kaksoset

Toinen museon näyttelyistä keskittyi esittelemään professori ja valokuvataiteilija Antero Takalan töitä vuosikymmenten ajalta. Takala on suuntautunut pohjoisen luonnon ja maisemien kuvaukseen, ja valon leikki on oleellinen osa kuvien viehätystä. Mindscapes 1960-2010 -näyttelyn yli sadasta valokuvasta osa on yleispiirteisiä, osa yksityiskohtaisia, osa rauhallisen sumuisia, osa voimakkaan kontrastisia ja graafisia. Ei liene yllättävää, että viimeiseksi mainitut miellyttivät minua ehdottomasti eniten.

 

Antero Takala: Kaamos

Antero Takala: Marraskuun pakkasaamu

Molemmat näyttelyt ovat auki toukokuun loppupuolelle, joten kevään aikana ehtii vielä hyvin käydä tutustumassa suomalaisten huippuvalokuvaajien tuotoksiin. Suosittelen! :)

You Are Nice!

Blogien päivän asut koostuvat yleensä niistä hienoista kokonaisuuksista, jotka vedetään päälle kouluun, töihin, luennolle, shoppailemaan, leffaan tai bileisiin. En kuitenkaan usko, että 100% niistä asuista, joita päivien aikana pidetään, olisi tylliunelmia ja korkeita korkoja. Ainakaan suurimmalla osalla bloggareista. Mitä siis pidetään päällä niinä aikoina, kun vaan möllötetään kotona meikittä tukka sotkussa, syödään popcornia jättimäisestä kulhosta ja dataillaan?

neulehuppari - CTRL, legginsit - Finnwear, villasukat - kirppis, imagopleksit - Camden

Kotiasujen rakenne perustuu aina mukavuuteen. Itse yhdistän yleensä legginsit suureen paitaan tai rennot collegehousut tiukkaan paitaan - pointti on, että löysää ja rentoa löytyy. Villasukat ovat jalassa poikkeuksetta, myös kesällä, vaikka helteillä pitkät housut sentään vaihtuvat lyhyempiin. Kuvan villasukat on ostettu kirpputorilta muutama vuosi sitten, ja lienee kohtalo, että ennen joulua hankitussa hupparissa toistuvat tismalleen samat värit!

Eilinen meni hektisissä tunnelmissa muun muassa cheerleadingin SM-kisoissa, ja tänään oli aikomus viettää kotiasussa koko päivä treenejä lukuunottamatta, kunnes sain puhelinsoiton ja kutsun valokuvataiteen museoon. Sinne siis suuntaan nyt! Rentouttavia viikonlopun viimeisiä tunteja murut.

p.s. Otsikko ryöstetty ihanalta Annekelta ja hänen Agua de Annique -yhtyeeltään. Suosittelen!

Wolfmother - Dimension

Viikonlopun soundtrackin esittäjäksi valikoitui kaksi levyä (eri kokoonpanoilla) julkaissut aussibändi Wolfmother. Ja ihan vain siksi, että kyseinen poppoo on kiinnitetty esiintyjäksi tulevan kesän Provinssirockiin. Vaikka ko. tapahtuman muu tarjonta ei ainakaan tällä hetkellä nappaa (oikeasti, Rammstein, eikö muuta keksitty), pitänee Suomen surisevimmille festareille lähteä pyörimään ja heilumaan Susiäidin tahtiin. 1960-luvulta aina nykypäivän rockiin (Radiohead, the White Stripes) asti vaikutteensa ammentava yhtye valloittaa jytisevillä rytmeillään ja psykedeelisellä soundillaan. Me likes, vaikkei tämänkaltainen musiikki kai muuten repertuaariini juuri kuulukaan.

Massu täynnä katkarapusalaattia ja pari lepopäivää edessä. Voisi sitä pahemminkin asiat olla ;) Vauhdikasta viikonloppua!

Bloggarit merellä 2

A-M kuvasi, kiitos!

Vaikka laivan aamiainen siis oli täydellinen (lukuun ottamatta suklaakakun puuttumista, pöh, kyllä aamiaisella nyt suklaata pitäisi olla!), suuntasimme Reiskan kanssa sukuloimaan eli syömään lisää noin viiden minuutin ajomatkan päähän Vikingin terminaalista, Nackaan. Eipä sillä, niillä eväillä sitä jaksaisi shoppailla mukavasti loppupäivän!

Mutrusuu-Joa :)

Slussenilla joukkoomme liittyi Joa, ja pistäydyimme Södermalmin putiikeissa iltapäivän aikana. Ostossaldo jäi todella niukaksi, sillä kaupoista ei löytynyt mitään silmiä hivelevää, enkä kokenut tarvitsevani oikeastaan mitään ihmeempää. Kun pakkanen alkoi nipistellä jaloissa liian kanssa, suuntasimme Café Stringiin kaakaolle ja lämpimille leiville. Hassussa kahvilassa oli vähän liian kylmää ja hälyistä omaan makuuni, mutta uskon sen olevan ihastuttava paikka kesäisin. Paluumatka laivalle sujui hyvin pitkälti juosten, ei kävellen, vaikka myöhästymisestä ei ollutkaan tietoa - oli vain niin kylmä, että pieni hölkkä pisti veren kiertämään paremmin ;)

BikBokista en ole tainnut koskaan lähteä pois ostamatta jotakin, ja tällä kertaa mukaan tarttui musta trikoopaita muhkeilla olkapäillä. Olin samantapaista katsonut jo Suomessa aiemmin, ja lisäksi kaipailin paitaa, joka paljastaisi tatuointini - kaksi kärpästä yhdellä iskulla siis ;) The English Shopista mukaan lähti mm. pokkari ja tietenkin syötävää (karkkia, Ribenaa, minttukaakaota). Tax freesta ostin tuliaisten ja karkkien lisäksi Cliniquen kasvoveden ja ripsarin. Kyllä, olen luopunut kannattamastani Kanebosta/Sensaista... Lisää aiheesta joskus myöhemmin. Vaikka omat ostokset olivat melko vähäiset, goodie bagien lukuisat hiustenhoitotuotteet ja muut pitivät huolen siitä, että laukkujen kantamiseen tarvittiin oikeasti lihaksia. Osa tuotteista lähtee kiertoon, osan pidän itselläni. Arvontaa en kuitenkaan taida järjestää, sillä niitä näkyy nyt blogissa jos toisessakin, esimerkiksi täällä ;)

 

Myös Roosa bongattiin yleisöstä!

Laivalla bloggareille oli järjestetty yksityistilaisuus tax freessa, jolloin päästi maistelemaan laivan uutta skumppaa ja tekemään ostoksia rauhassa. Loput kruunut hävisivätkin sitten viimeistä pennosta myöten. Shoppailun jälkeen oli taas järjestettyä ohjelmaa kokouskannella, nimittäin keskustelupaneeli aiheesta ilkeät anonyymikommentoijat. Paneelissa mukana olivat Minttu (pj), Veera, MouMou, Stella, Saara ja Kristina. Veeraa en ennen ollut tavannut, mutta hän vei kyllä pisteet kotiin loistavalla asenteellaan ja selvästi havaittavalla aitoudellaan :) Muita bloggareita yhtään väheksymättä!!

mekko Only, neule Zara, kengät Vagabond Missy, laukku second hand.

 

Sarakissa ja Ence

Salka

 

Sara

Ravenwaves ja Joa

 

 Suloinen Noora

Minä, Sarakissa kuvasi!

Itse söpöydet Riina ja Hepa-Neiti
 

Puolikas Riina, Hepa-Neiti, Maria, Roosa ja Bemary!

Menen ehkä naimisiin Sarakissan kanssa, koska hän on naispuolinen Brian Molko.

Miksei Mari lakkaa säteilemästä?

Minä, kuva on Marian ja sain sen käyttööni CC-lisenssin avulla.

Minä ja Sarakissa.

Kuva on Marian ja sain sen käyttööni CC-lisenssin avulla.

Paneelin ja laittautumisen jälkeen, navan ratketessa jälleen kerran buffetin antimista, siirtyivät bileet hyteistä käytävälle lesbonunnien raamattunoitapiirin hengessä (älkää edes kysykö). Piiristä lisää mm. Heijastuspinnassa! Yökerhossa tanssittiin pilkkuun asti, jonka jälkeen takaisin käytävälle. Paljon ihania tyttöjä oli mukana, kaikkia ei ole tainnut kamera edes tallentaa (saatika että muistini olisi tallentanut kaikkien nimiä, anteeksi), mutta muutamia ihanuuksia onkin jo mainittu!

Ihania! Sarakissa, Ravenwaves, J ja Salka!

Bubble, Sarakissa ja Ravenwaves ^___^

Vain kolme tuntia tuli nukuttua, koska meriaamiaistahan ei voinu jättää väliin (söin ehkä vielä enemmän kaurapuuroa kuin edellisenä aamuna), mutta onneksi oli koko päivä aikaa nukkua päikkäreitä kotona. Risteilyn loppuun olisin kaivannut jotain yhteisöllistä, pientä kokoontumista, jolloin olisi kaikille saanut sanottua kunnolla heipat. Nyt laivan vihdoin ankkuroituessa ihmiset purkautuivat eri kansilta ulos ja suuntasivat kuka minnekin, ja moni jäi hyvästelemättä. Moneen jäi myös tutustumatta risteilyn aikana, mutta kun bloggareita oli lähemmäs sata, ei aikaa ihan kaikille valitettavasti riittänyt. Ensi kerralla sitten! :)


p.s. Ja sitä vielä, että jos jotakuta häiritsee erikokoiset kuvat (vaaka- ja pystysuuntaiset), niin et ole ainoa. Menee ilmeisesti ulkoasun muuttamiseksi koko homma, että saan vaakasuuntaisetkin nätisti suuriksi. Pirun Blogger sanon minä!
p.p.s. Jos joku haluaa kuvansa tästä pois, ilmoittautukoon minulle :)