2009/11/30

Millin paksuisesta pahvista

Viikonloppuni näytti enimmäkseen tältä:



 

 

 

 

Ihme ja kumma, en leikannut sormiani irti, vaikka edellisen pienoismallin rakentamisesta onkin aikaa (vuonna 2005?). Lopputulos on kyllä kaikkea muuta kuin suora. Mutta mitä muuta voi odottaa, kun rakennuksessa on sata mutkaa ja tekijänä on allekirjoittanut? Askartelu on kivaa, pienoismallien väkertäminen enimmissä määrin järjetöntä ajanvietettä. Ainakin silloin, kun huomaa ettei vielä kolmannellakaan kerralla saanut sitä yhtä palaa leikattua oikein.

Nyt kun katotkin ovat paikoillaan, pitää enää juosta kauppaan hakemaan rautalankaa puita varten. Suuntaan varmasti samaan putiikkiin, josta pahvit ja pleksitkin tuli hankittua. Sanokaa minun sanoneen, Hobby Point on taivas. Mitä tahansa keksitkään käsilläsi tehdä, tarvikkeet löytyvät sieltä. Fredalla sijaitsevassa liikkeessä on kahdessa kerroksessa kaikkea taiteilijatarvikkeista ja nukkekodin kalusteista pienoisrautateihin, neulontalankoihin ja lasihelmiin. Varoitus: itsensä ja lompakon kuluttamisen hillitseminen on äärimmäisen vaivalloista, suorastaan mahdotonta.

Nyt tarvitsee enää keksiä, miten saan pienoismallin ehjänä 600 kilometrin päähän.

2009/11/29

Dear Santa

Rakas Joulupukki,

Koska olen ollut äärimmäisen kiltti tänä vuonna (olenolen), toivoisin että lahjoittaisit jouluaattona minulle jotakin näistä suuresti tarvitsemistani (krhm) kapistuksista.

Astioita. Siitä tietää tulleensa vanhaksi, kun himoitsee keräilevänsä jotain astiasarjaa. No, kyseinen käännepiste oli elämässäni jo aikoja sitten, mutta tänä vuonna Iittala/Arabia/Marimekko-akselilta on tullut niin paljon kivoja uutuuksia, että oksat pois. Oiva-sarjan pinkkitäpläinen iso teekuppi ja punatäpläinen kulho ovat niin maukkaita, että tekisi mieli syödä ne samantien. Mitkä astiat sitäpaitsi sopisivat arkkitehdille paremmin kuin sellaiset, joissa on taloja? Design on Siirtolapuutarha ja ennenkin mahtavia printtejä tehtailleen Maija Louekarin käsialaa.
Myös HotCool-lasisarjan tuore, rajoitettu pinkki erä kutkuttaa. Näistä se isompi koko, kiitos. Sekä näillä että yltiösöpöllä, minikokoisella pinkillä Aalto-vaasilla tuetaan Roosa Nauha -kampanjaa rintasyöpää vastaan.

Vaikka en keräile Muumi-mukeja, ovat nekin symppiksiä ja haluttuja. Esim. tuotannosta poistuva Perhe sekä Mörkö, Muumipappa ja Haisuli olisivat melko jees. Tämän vuoden joulumuki sentäs jo  löytyy. Muumi-sarja on tänä syksynä myös täydentynyt ihanalla, mustavalkoisella Seikkailulla. Siitä hyllyssä kököttää jo kannu, mutta mukia ei ole.

Niin, ja Ikean 50 sentin siniset myslikulhot ovat tosiaan joutamassa myös pois, en suoraan sanottuna kestä katsella niitä enää. Tilalle kelpaisivat esim. mustat Teema-kulhot. Tai lilaa KoKoa.

Pitkiä villasukkia. Tai mitä villasukkia vaan. Koska varpaita palelee aina ja koska niillä saa väriä mustimpaankin asuun (paitsi jos sukat ovat mustat, daa).

Tyttöjuttuja! Mikä tahansa hyvän tuoksuinen The Body Shopista kelpaa allekirjoittaneelle aina. Samoin Lushin ihanat saippuapalat, namskis. Myös finaalissa olevan hajuveden tilalle tarvitsisin uuden putelin, mutta koska kyseistä tököttiä ei saa Suomesta, taidan itse metsästää sitä ulkomaailmasta.

Rikkaimuri. Koska nukkumaparven imuroiminen on helvetillistä. Ja pitkähiuksiset tietävät, mikä määrä päästä lähteviä haituvia voi yhteen paikkaan kertyä.

Suomalainen design, kierrätyskorut, itsetehty, kaikki vastaava. Joulupukki, sinähän tiedät että olen heikkona kaikkeen sellaiseen. Esim. Antti Asplundin ristikoru puuttuu korunaulastani, se olisi kaikista kivoin mustana tai läpinäkyvänä. Mikä tahansa pieni ja kiva käy. No toki isokin, sillä unelmatuoli ole vieläkään löytänyt tietään kotiini. Kumma juttu.


Hyvät kirjat, musiikki ja elokuvat ovat aina äärimmäisen tervetulleita! Esimerkkinä mainittakoon Foo Fighters. Vaikka kyseisen mahtibändin koko tuotanto löytyy, olisi tuoreesta kokoelmasta huippua saada se kirjaversio, jossa on dvd mukana. Lätty kun sisältää kaikki ilmestyneet musiikkivideot, jotka FF'lla ovat aina tosi huippuja. TJEU: Learn To Fly tai Long Road To Ruin. Myös yhden maailman parhaista tv-sarjoista, OZin, dvd-boksi on ollut hankinnan alla jo jonkin aikaa vailla tulosta.

Lahjakortit ihan mihin tahansa. Vaikka matkatoimistoon. Voisi kipaista jossain muualla sillä aikaa, kun odottaa New Yorkin matkan saavuttavan oikeasti päivänvalon.

♥ Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, järjestelmäkamera valovoimaisella objektiivilla sekä uusimman Harry Potterin dvd-versio. Mutta Joulupukki, koska tiedän että apulaisesi ovat ahkeria ja todennäköisesti nämä kaksi löytävät tiensä konttiisi jokatapauksessa, en niillä sinua häiritse.


Terveisin, Bubble.


Mitä sinä toivot joulupukilta?

2009/11/27

30 Seconds To Mars - Kings And Queens

Kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa, kylmät väreet kiipivät selkääni pitkin. Kun ensimmäisen kerran näin videon, ihoni oli kananlihalla kahta kauheammin. En osaa selittää ilmiötä, sillä kyseessä on kuitenkin varsin perus-Marsilainen biisi kutkuttavine kitaramelodioineen, energisine rumpukomppeineen ja Jaredin sekä kuulaana että käheänä loistavine äänineen. Hmm. Osansa väreisiin tekee kyllä etenkin lopussa kuuluva taustakuoro. Se kun on täysin bändin faneista koostuva, samoin kuin videossa pyöräilevä ihmisjoukko. Ystävällistä ja nöyrää, ettenkö sanoisi! Hieman eri meininkiä kuin eräiden bussilla ohiajaminen, krhm...

Voin kuvitella pystyyn nousseiden ihokarvojen määrää ensi vuoden maaliskuussa, kun biisi pamahtaa käyntiin Helsingin jäähallissa ja yleisö on täysillä mukana taustalauluissa. Kyllä, 30 Seconds To Marsin keikalle oli ehdottomasti hankittava lippu, etenkin kun edellinen setti vuonna 2008 tuli missattua likviditeetin puutteen takia. Keikalla ei tasan varmasti tarvita energiajuomia - uskon menon olevan käsittämättömän hektistä ilman lisäaineitakin!

Uutta levyä odotellessa (ilmestyy 8. päivä joulukuuta) voi yrittää luoda toivoa ja uskoa siihen, että vielä jonain päivänä olemme kaikki kuninkaita ja kuningattaria, jotka osaavat toimia niinkuin sydän sanoo.


2009/11/21

Käyttökatkos

Hei rakkahat. Seuraamieni mielenkiintoisten blogien lukeminen on jäänyt luvattoman vähälle ja muutamina seuraavina päivinä tulee jäämään kirjoittaminenkin. Tärkeämmät asiat vievät nyt aikaa, mutta kulutan näppäimistöä kunhan ehdin. En nimittäin kuitenkaan osaa pysyä poissa ;) Ja käyhän tämä muuten rankan ajanjakson terapiamuotonakin. Mutta parin viikon sisällä pitäisi helpottaa!

Just to let you know :)



Twilight - New Moon

New Moonin yönäytös ei vetänyt vertoja kesäkuiselle Potterille, vaikka pääosin tytöistä (yllättäen) koostunut yleisö kiljui ja huokailikin mukana. Silmäniloa elokuvasta ei siis todellakaan puuttunut! Paidattomat sudet ja ainakin yksi paidaton vampyyri takasivat viihtymisen kaksituntiselle teatterissa istumiselle, ja vuorokaudenajasta huolimatta hereilläkin pysyi hyvin ;)



Juoni lienee kovin monelle jo tuttu, samoin henkilöhahmot ja koko vampyyrien ja ihmissusien konsepti ylipäätään. Olen tylsä, stressaantunut ja aivoni ovat yksinkertaisesti jossain muussa ulottuvuudessa - siispä tyydyn perinteiseen pros & cons -listaukseen.

+ Edward. Eipä tätä tarvitse juurikaan selitellä ;)
+ Vauhdikkuus. Tarina kulki kokoajan eteenpäin mutta pysyi kasassa.
+ Dakota Fanningin esittämä psykoottisen suloinen Jane.
+ Jacobin järjetön herttaisuus (niin no, eivät ne lihaksethaan pahitteeksi olleet).
+ Musiikki. Soundtrack vaikutti mielettömältä! Tosin olihan se jo tiedossa etukäteen.

- Vampyyrien silmät. Kamalat. Miksi niistä piti tehdä niin vaaleat ja pelottavat?
- Digitaaliset susihahmot. Olisivat toki voineet olla pahempiakin, mutta karsastan aina tällaisia täysin selvästi tietokoneella luotuja hahmoviritelmiä.
- Bella. Argh.
- Volturin turhan pinnallinen esittely.



Koko saagan ensimmäisen filmatisoinnin, Twilightin, parhaita puolia juurikin tässä järjestyksessä ovat: 1. Edward Cullen 2. visuaalisuus ja värit 3. musiikki. Kovin paljon muuta hyvää siinä ei sitten olekaan. New Moonissa pätee lähestulkoon sama järjestys, mutta juonellisesti se toimii paremmin kuin ensimmäinen osa. Monessa odottamattomassa kohdassa pääsi naurahtelemaan ja osa kohtauksista tuntui äärimmäisen todelliselta. Mitään olennaista ei oltu kirjaan verraten jätetty pois, mutta toisaalta omasta lukukokemuksestani on aikaa, enkä muista kaikkia käänteitä tuoreeltaan. Suurin ero lienee Edwardin painottaminen. Eihän kukaan nyt voi tehdä elokuvaa, jossa Edwardia olisi suhteessa muuhun tarinaan yhtä vähän kuin kirjassa! Vampyyriherran osuutta oli siis lisätty, mutta kyllä Jacobkin sai huomiota osakseen. Vähän paha olla saamatta huomiota, kun juoksentelee 99% ajasta ilman paitaa pitkin maita ja mantuja.

Viihdyin siis mainiosti Finnkinon penkillä istuen ja tiedän, että tämäkin filkka tulee päätymään dvd-hyllyyni. Jos ei itse elokuvan vuoksi, niin Edwardin. Ja ehkä vähän myös Jacobin.

2009/11/20

Placebo - Taste In Men

Pahoittelen tätä lumelääketulvaa - can't help it! Oikeasti tästä promoamisesta pitäisi jo saada palkkaa, sen verran tehokkaasti jaksan bändiä hehkuttaa ;) Mutta asiaan. Sunnuntaisen keikan päätti tuttuun tapaan vuosien takainen hitti Taste In Men hillittömine, hikisine kitarahurmioineen. Mieleni teki lisätä tähän muutama muukin video, mutta rajansa kaikella - vaikka Placebo-rakkauteni ei rajoja tunnekaan. Suosittelen silti ehdottomasti katsomaan myös setin aloittaneen rokituksen For What It's Worthin sekä huippumeiningillä kuorrutetut Never-ending Whyn ja Song To Say Goodbyen. Nam nam!







p.s. YouTubella on ollut jotain ongelmia viime aikoina, toivottavasti videot toimivat.

2009/11/19

Wrap Your Neck

Maria sai oman ympyrähuivineulontajuttunsa valmiiksi aikoja sitten, ja niin itseasiassa minäkin - en vain ole ehtinyt tehdä asialle mitään. Kun Maria neuloi ohuehkosta langasta ainaoikeaa pyöröpuikoilla, oli oma ajatukseni täysin päinvastainen. Pitkä joustinneuleella (koon 12 puikoilla) väkerretty peruskaulahuivi kiertyy kaksi kertaa kaulan ympärille ja kiinnittyy jättimäisillä napeilla. Lanka on Schachenmayr nomotta Silenzio, väri grafiitinharmaa, materiaali 50% akryylia, 25% villaa, 25% alpakkaa. In other words: käsittämättömän lämmin.





 

Normaalisti kaulamuhvi ei ole puoliksikaan noin siististi kaulani ympärillä, vaan se laskeutuu enemmänkin epämääräiseksi möhkäleeksi - ja näyttää itseasiassa paremmalta niin! Kuvissa muuten erittäin hemaiseva sunnuntai-bubble, se fakta kannattaa jättää omaan arvoonsa... Siskolle kuitenkin kiitos kuvaajana toimimisesta.

Koko eilinen päivä ja vähän yötäkin meni perspektiivikuvien kanssa ja sama meininki jatkuu läpi viikonlopun, mitä nyt välissä käyn vähän tanssimassa (pysyy kroppa ja mieli edes jotenkin järjissään). All work and no play makes bubble a dull girl - tuleva yö menee siis elokuvateatterissa rentoutuen. Onhan nimittäin New Moonin ensi-ilta ja yöennakkonäytös, jiih!

Rentouttavaa yötä sinullekin ;)

2009/11/18

Leggins or no leggins?

Legginsit. Nuo reisiä ja sääriä nuolevat, kaikki muhkurat paljastavat trikoopöksyt. Entisaikojen pitkät kalsarit, jotka oli somistettu pitsireunuksin tai Mikki Hiiri -kuvioin. Like second skin. Farkkuversioita, joita jegginseiksikin kutsutaan, ovat jotkut erehtyneet käyttämään tavallisten farkkujen tapaan lyhyen paidan kanssa. Näitä pötkylöitä toiset vihaavat ja toiset rakastavat. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon.



Koska legginsejä on näkynyt katukuvassa jo muutaman vuoden ajan, ovat niiden lonkerot ujuttautuneet lähes jokaiseen materiaaliin ja kuosiin. Wet lookit ovat jo so last season, ja kohta sitä ovat myös paljettiset ja räikeästi kuvioidut long johnit. Ei niin että sillä in tai out -leimalla olisi mitään väliä. Itse omistan kahdet farkkuleggarit (Pieces). Malli on molemmissa sama, mutta jostain syystä ne eivät tunnu samalta. Toiset pysyvät ylhäällä ja hajoavat runsaan käytön myötä liitoksistaan, toiset ovat tukevammat, mutta tippuvat päivän mittaa yhä alemmas ja alemmas. Roikkuvat legginsit eivät muuten ole kovin pop. Ohuet kesäkäyttöön sopivat täys- tai puolipitkät legginsit taas ovat onnen omiaan muuttamaan asun luonnetta, etenkin, kun niitä saa kaikissa sateenkaaren väreissä.



Syy, miksi päädyin kirjoittamaan legginseistä on muutamien päivien takainen ostos. Elämäni kalleimmat legginsit, joiden hintaa ehdin kyllä haukkoa hetken aikaa. Aina kuitenkin tulee se pieni mutta. Villalegginsit ovat olleet ostoslistalla jo hetken - vaikka omistan Falken ihanan lämpöiset merinovillaiset sukkahousut, en ole sataprosenttisesti sukkahousujen ystävä. Mieluummin legginsit, jotka kestävät ilman pesua sukkiksia pidempään, kun sukkia voi talvitöppösissä hikoileviin jalkoihin vaihtaa joka päivä. Wolfordin legginsit ovat järjettömän lämpimät ja aivan liian mukavat - vyötärö on juuri sopivalla korkeudella, napakka, ei purista mutta ei myöskään valahda. Kapea ribbineulos on silmän mielestä enemmän kuin siedettävä sellaisenaan, mutta tarkoituksenani on käyttää villaa muiden legginsien alla. Jos ei sillä tarkene keskellä talvea, niin ei sitten millään. Tähän vaatteeseen jumiutuminen ei haittaa yhtään.



Tällä hetkellä kaipaan myös jotain mukavaa printtiä legginsivarastooni. Kenties harmaansävyistä rakkauskuviota Union Jackia tai Jennin päällä nähtyjä nallukoita. Tahi pikkujoulukauteen sopivia paljettikimalluksia. Harmikseni näiden reisien kanssa täytyy katsoa tarkkaan, millä ne verhoaa. Printeillä ja paljeteilla kun on tapana leventää. Kitchin ystävänä myös kukkakuvioiset sääret ovat tervetulleet. Ne toisivat tietynlaista älytöntä särmää muuten mustanpuhuvaan asuun.



Legginsit ovat ennen kaikkea mukavat. Ne venyvät isommankin mahakummun päälle, eikä pelkoa nappien pois poksumisesta ole. Ominaisuus ei valitettavasti ole pelkästään hyvä - kun mukavuuden tunteeseen tuudittautuu, huomaa, etteivät kaapin normaalit farkut mahdukaan enää päälle. Hups.

Mitkä legginsit sinun kaapistasi uupuvat?


Kaikki kuvat Asos.com

2009/11/16

Placebo @ Helsingin jäähalli

Vielä pieni hetki musiikkipainotteista, sillä pakkohan eilistä Placebon keikkaa on jotenkin kommentoida. Voisin luvata tehdä sen lyhyesti, mutta en pystyisi pitämään lupaustani. Pahoitteluni. Kokosin tätä postausta melkein kaksi tuntia, löytämättä sanoja kertomaan kaikesta.

Tuntikausien jonottaminen keikoille kuuluu repertuaariini, mutta alan ehkä pikkuhiljaa olemaan siihen liian vanha. Tällä kertaa pystyin minimoimaan jonotuksen suhteessa jonotuspaikkaan loistavasti osaksi ihan käytännön syistä: yövierastani ei jonotus niin inspannut, ja toiset kaverit päästivät minut sitten joukkoonsa jonon etuosaan. Kolme tuntia sujui loppujen lopuksi kuin siivillä! Mutta kun fanityttö haluaa nopeasti kentälle, siinä eivät hitaasti toimivat järkkärit helpota oloa yhtään...  Voisivat opetella repimään niitä lippuja vähän tehokkaammin, imo. Lopputuloksena kuitenkin eturivi, eikä edes ihan reunassa :)



Itse hallissa odottamisen aikana screeneiltä näytettiin The Shortstv Live Music Film Festivaliin osallistuvia lyhytfilmipätkiä. Omaa suosikkiaan voi käydä äänestämässä Placebon nettisivuilla, itse pidin JoJo In The Starsista kaikessa surullisuudessaan eniten. Lämmittelijänä toiminut aussibändi Expatriate rokkasi sekin, ja ainakin minä tanssin - muun yleisön innostuneisuudesta en tiedä.



Illan tähtien intro alkoi Speak In Tonguesin kuoro-osuuksilla ja lakanalle heijastetulla auringonpimennyksellä. Lakanan valuessa alas villitsivät For What It's Worthin kitarat yleisön täysin, ja riehumatta jättäminen oli kiellettyä. Fiilis keikalla vaihteli hien täyttämistä The Bitter Endeistä aina herkkiin Follow The Cops Back Home -vetoihin asti. Settilistan helmiä olivat Because I Want You ja Twenty Years ns. Cambodia-versioina, eli Angkor Wat -keikalle tehdyin 'hiljaisin' sovituksin. Erityisesti myös Julien ja Soulmates järisyttivät allekirjoittanutta täysillä, samoin kuin aina mahti päätösbiisi Taste In Men. Miinusta silti setin hienoisesta yllätyksettömyydestä (ensimmäisen levyn biisit loistivat poissaolollaan) ja uuden, julkaisemattoman Trigger Happyn soittamattomuudesta. Nimittäin printatusta settilistasta se kyllä löytyi toisen encoren alusta, I've seen proof.



For What It's Worth
Ashtray Heart
Battle For The Sun
Soulmates
Speak In Tongues
Follow The Cops Back Home
Every You Every Me
Special Needs
Breathe Underwater
Because I Want You
Twenty Years
Julien
The Never-Ending Why
Blind
Devil In The Details
Meds
Song To Say Goodbye
--
(Mendelssohn)
Bright Lights
Special K
The Bitter End
--
Infra-Red
Taste In Men



Bändi oli Provinssirockin keikan tavoin selvästi vapautuneempi kuin edellisellä suurella turneella. Välispiikkejä tuli enemmän kuin kaikilla aiemmin kokemillani Placebo-keikoilla yhteensä. Jostain syystä fiilis kuitenkin tuntui hivenen laskevan puolivälin jälkeen, nousten sitten taas huippuunsa encoreiden hittikimarassa. Lavarakennelma oli tyylikkään yksinkertainen - valkoinen, ilman epämääräistä sälää. Screenejä oli molemmilla sivuilla, takana sekä vinottain katossa lavan yläpuolella. Ulkomusiikilliset plussat: Steven silmälasit (eivät toki keikalla päässä, mutta lämppärin aikana, kun herra tutkaili tilannetta lavan reunasta), Stefin hopeanhohtoiset housut ja Brianin kihara polkkatukka. Niin ja viimeisen herran laittoman matalat farkut. Tähän on vain yksi sana: lääh.



Oheiselämä keikalla: ystävä sai hankittua minulle uuden bändipaidan merchandise-pisteeltä, jee! Jos joku väittää, etten tarvitse kuudetta Placebo-paitaa, niin suksikoon suolle ;) Paita on valkoinen ja miesten XL-kokoa - tavoitteena on tuunata siitä tunika kuten Bush-paidasta aiemmin. Yleensä tuskallisimmaksi koetukseksi osoittautuneet narikkajonot olivat jostain syystä aiempaa inhimillisemmät, ainakin kun jättäydyimme suosiolla viimeisiksi. Ryysiksestä selvittyämme, mikäs olisi ollut sen parempaakaan tekemistä kylmänä ja tuulisena marraskuun yönä, kuin käppäily jäähallin takaportille kuikuilemaan idoleitansa. Ketään ei yllättäne, että lopulta kiertuebussi ajoi vain tyynesti ohitsemme, mutta rumpali-Steve istui kuitenkin etupenkillä vilkuttaen meille muutamille innokkaille :) Ei sitten keltään mitään kommenttia siitä, miten erään oli ihan pakko vielä juosta sen bussin perään...

Mahtava keikka kyllä jälleen kerran! Tosin olen jäävi arvostelemaan Placebon livevetoja missään määrin, sillä tylsiä tai ikäviä ne eivät ole mielestäni koskaan. Valitettavasti seuraavaa saamme todennäköisesti odottaa, kun bändi on nähty Suomessa jo kahteen kertaan tänä vuonna. Sniff! Ei siis auta kuin lähteä ulkomaille...



Keikkailu jatkui kyllä vielä tänäänkin: suuntasin lämppärin, Expatriaten akustiselle pikkukeikalle Levykauppa Äxään. Toimi muuten akustisena vallan mainiosti! Onneksi raahauduin sinne, sillä sen ansiosta PGD (Post Gig Depression) helpotti hieman. Upeiden keikkojen jälkeinen paluu arkeen on aina ihan käsittämättömän karua. Joskin tällä kertaa normaalia pahempi. Levykaupasta palasin siis nimmaroidun levyn sekä mukavien sananvaihtojen siivittämänä.

Ei kait tässä, voisihan se viikko huonomminkin alkaa ;) We can build a new tomorrow today.



p.s. Kai se poikkeus vahvistaa säännön - vieressä tai takanani ei keikalla ollut ainuttakaan urpoa tai muuten häiritsevästi käyttäytyvää ihmistä. Siistiä!

Kuvat: epätoivoinen yritys kuvata keikka-asua ilman ajastusta, yltiölaadukkaat kännykkäotokset itse keikalta. Videoita ei vielä Tubesta oikein löydy, mutta eiköhän niitäkin sinne ilmiinny.

2009/11/15

Katatonia - Night Is The New Day



On se kumma, kun tuolta läntisestä rajanaapuristamme tulee niin paljon kaikkea hyvää. Ainakin musiikin saralla - metalliyhtye Katatonia kun on myös sieltä kotoisin.

Alunperin dark metalilla aloittanut bändi on levyjensä myötä siirtynyt pikkuhiljaa melodisempaan ja harmonisempaan suuntaan. Örinähevi on vaihtunut puhtaaseen lauluun ja herkkyyteen. Itse en ole kiinnostunut Katatonian alkuaikojen tuotannosta nimenomaan sen örinäefektin vuoksi. Sen sijaan viimeiset neljä levyä ovat kolahtaneet. Etenkin edellinen, The Great Cold Distance, on sanoinkuvailemattoman mahtava omassa genressään.

Uutukainen Night Is The New Day jatkaa hidastempoisella, melankolisella linjalla. Edellisen platan lopuistakin äänihuultentappamisörinöistä on luovuttu. Karjumisen sijasta aggressiivisuutta luodaan puhtaasti instrumentaalisin keinoin. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole vihamielinen, vaan siitä paistaa läpi tietty kaihoisuus. Kun kävelee yksin myrskyävän meren rannalla tai pimeässä metsässä, mutta ei ole peloissaan. Tai kun sytyttää kynttilän pimeään huoneeseen, lojuu lattialla ja imee musiikkia itseensä.

Levy on saanut kohtalaisen paljon suitsutusta osakseen. Sen aloittaa bändille tunnusomainen pätkivä kitararytmi, johon yhdistyy Jonas Renksenin surullinen laulu. Harmoniset sointurakenteet ja moniääniset lauluosuudet johtavat väistämättä mielikuviin Opethista ja jopa Porcupine Treesta (esim. Idle Blood). Ennen Katatonia oli selkeästi erotettavissa näistä kahdesta. Koko levyä ja sen parasta antia, päätösraita Departeria, kuvaa parhaiten sana kaunis. Normaalisti rankka musiikki yhdistyy minulla aina vuodenajoista parhaiten syksyyn, jolloin marraskuun pimeys vaatii kaltaistaan seuraa. Night Is The New Day sopii kuitenkin herkkyydellään ja kauneudellaan paremmin - etten jopa sanoisi - talvimaisemaan. Kesäistä musiikkia se ei kuitenkaan missään nimessä ole.

Valitettavasti melko tasapaksu kokonaisuus ei vedä vertoja The Great Cold Distancelle (toisaalta se on allekirjoittanelle henkilökohtaisin Katatonia-tuotos, eikä sitä siis voi verrata mihinkään). Koskaan en uskonut sanovani tätä, mutta minä jopa kaipaan pientä örinää. Ilman sitä Katatonia ei tunnu Katatonialta. Ja ilman rankkoja pätkiä myöskin laulullisen ilmaisun merkitys pienenee. Lopputulos: upea, muutamilla oivalluksillaan toisiin sfääreihin vievä albumi, joka ei tiputa edeltäjäänsä ykköspallilta.



...Ja tänään nokka kohti jäähallia & Placebon keikkaa!! ♥

2009/11/14

Kent - Röd



Käsi ylös, kuka ei koskaan ole kuullut Kentiä? Vuonna 1990 Ruotsin Eskilstunassa perustetun yhtyeen uralle on mahtunut useita hittejä, ja onhan bändi Suomessakin niin suuri, että pari vuotta sitten myi Helsingin Kulttuuritalon täyteen kolmena perättäisenä iltana. Keväällä esiintymispaikkana onkin jo Hartwall Areena, jonka konserttikapasiteetti taitaa olla jotakuinkin 12 000 katsojaa. Hui hai. Vaan onpa naapurimaan toivoilla ainakin lähtökohdat suurelle yleisömäärälle kunnossa.

Kentin edellinen platta, Tillbaka Till Samtiden, jakoi mielipiteitä runsaasti. Osan mielestä tekele oli täyttä skeidaa alusta loppuun, diskohumppaa entisen kitaravoittoisen perusvaihtoehtorockin sijaan. Oli niitäkin, joiden mielestä askel uuteen koneellisempaan suuntaan oli piristävä teko. Ja sitten oli kaikkea siltä väliltä. Kulttuuritalon keikoilla silloiset uudet biisit toimivat kyllä hyvin, vaikka samanlaisia spektaakkelimaisia pläjäyksiä kuin Kräm, Gravitation tai Mannen I Den Vita Hatten niistä ei ikinä voisi muodostua. Kuitenkin esimerkiksi Columbus iskeytyi allekirjoittaneeseen täysillä (asialla saattoi olla jotain tekemistä lyriikoissa mainitulla Kungsholmenin asuinalueella, ehh).

Jos oletti Kentin astuneen vain hetkellisesti harhaan ja palaavaan ruotuun tällä levyllä, luuli väärin. Jos siis ruodulla tarkoitetaan vanhaa kunnon Isola- tai Du & Jag Döden -Kentiä. Basisti Martin Sköldin sotkeuduttua säveltämiseen ovat koneet vallanneet yhä suurenevassa määrin alaa bändin musiikissa ja sillä linjalla jatketaan. Tällä kertaa syntetisaattoreiden kanssa temppuileminen ei kuitenkaan jää haparoinniksi TTS'n tapaan, vaan tiedetään, mitä niillä tehdään. Ja tehdään se hyvin. Ensisinkuksi Töntarna on mielestäni omituinen valinta, mutta kaipa sen tarkoitus oli lämmitellä yleisöä tulevaa varten. Levyltä löytyy nimittäin aimo kasa hienouksia, kuten Svarta Linjer, Hjärta, Vals För Satan (Din Vän Pessimisten) ja Ensamheten.

Kuten jo aiemmin sanoin, uudistumista ei pidä pelätä sen itsensä vuoksi. Ensin pitää tutkia vaihtoehdot, valita linja ja nähdä lopputulos. Vasta ajan kuluttua voidaan todeta, oliko valittu suunta onnistunut vai täysi floppi. Mikään ei tuo takaisin 747'aa, mutta ei tarvitsekaan. Kun on jo olemassa tämä maailmankaikkeuden parhaimpiin lukeutuva kappale, se yksi riittää. Menneisyyden haikailemisen sijaan voi keskittyä tulevaisuuteen ja tykätä Rödistä. TÄYSILLÄ.



p.s. Maaliskuiselle keikalle on vielä lippuja jäljellä!
p.p.s. Myös Joakim Bergin voisin ilomielin lisätä haaremiini.
p.p.p.s. Tsekatkaa nyt ihmeessä vielä tämäkin, jota ei studioversiona ole löydettävissä.

2009/11/13

AFI - Crash Love



A Fire Inside, tuttavallisemmin AFI, on 1990-luvun alussa perustettu jenkkiläinen sekametelibändi. HC- ja goottipunkilla aloittanut ja sittemmin uuden kitaristin ja levy-yhtiön vaihdoksen myötä popimpaan suuntaan kelkkansa kääntänyt yhtye julkaisi odotetun Crash Love -levynsä tänä syksynä. Platta on kokoonpanolle kahdeksas studiolevy.

Odotetusta puhun siksi, että itselleni edellinen Decemberunderground oli upea kokemus. Olen nuori AFI-diggailija, ja tutustuin musiikkiin vasta kyseisen vuonna 2006 ilmestyneen levyn jälkimainingeissa. Tällöin alkuperäiset punk-soundit olivat jo historiaa. Jos on aloittanut fanittamisen bändin alkuaikoina, on punkin lähinnä rockiksi vaihtuminen voinut aiheuttaa levyjen jättämisen kaupan hyllylle. Ja jos sitä ei ole sattunut vielä, on se todennäköisesti tapahtuakseen juurikin nyt. Crash Love on huomattavasti mainstreamimpaa kuin aiemmat tekeleet.

Ensimmäinen reaktio lätystä oli valtaisa pettymys. Kasa samanlaisilta kuulostavia kappaleita, ilman AFIn tunnusmerkkejä: korvia vihlovia huuto-osuuksia ja kone-efektien tuomaa herkkyyttä. Mutta kuten lähestulkoon aina, pakottautuminen kuuntelemaan aluksi lässyltä vaikuttavaa levyä palkitsee. Biiseistä alkaa saada irti muutakin kuin tasaista mättöä. Mielestäni musiikin aukeamiseen vaikuttaa suuresti aina myös lyriikoiden lukeminen. Kun käsittää, mistä kappaleessa kerrotaan (mahdollisesti, tulkintojahan on aina yhtä monta kuin on tulkitsijaa), voi se saavuttaa ihan uuden ulottuvuuden. Näin esimerkiksi I Am Trying Very Hard To Be Heren kohdalla, vaikka sanat eivät mitenkään monimutkaiset olekaan. Muita tällä hetkellä korviin tarttuneita ovat Okay I Feel Better Now ja Darling, I Want To Destroy You. Parisuhdehenkisissä sanoituksissa siis liikutaan. Silti eniten tuntuu kolahtavan platan deluxe editionin kakkoslevyn ensimmäinen kipale, Fainting Spells. Tosin selvä syykin sen hienouteen on - biisi on peräisin Decemberundergroundin äänityksistä kolmen vuoden takaa. Oh well.

Vaikka ulkomusiikilliset seikat eivät tokikaan vaikuta ulosannin laadukkuuteen, on vokalisti Davey Havokin nykytyyli surullisen tavallinen. Ja miksikö edes välitän? Siksi, että Havokin vähintäänkin eksentrinen ulkonäkö on aina ollut se, johon AFI mielestäni kiteytyy. Meikki, snakebite ja emoletti korostavat kapeita kasvoja ja luovat niiden muutaman vuoden takaisesta trendikkyydestä huolimatta omalaatuisen kokonaisuuden. Meininki on sama, kuin itse A Fire Insiden musiikissa. Vaikka emopunk ja vastaavat ovat olleet pinnalla jonkin aikaa (ns. kolmas aalto), on AFI kuulostanut aina täysin omalta itseltään. Asialla on varmasti paljonkin tekemistä Havokin omintakeisen äänen kanssa.

Mutta ulkoinen olemus sikseen. Käytännössä nuorten suosiossa olevat artistit eivät pysy pinnalla, jos ne eivät uusiudu. Harvat haluavat tehdä saman levyn kahdesti. (Puhun siksi nuorten suosiossa olevasta musiikista, koska tähän kategoriaan eivät mielestäni lukeudu esimerkiksi Yö tai Celine Dion, jotka tekevät aina saman biisin uudestaan ja uudestaan, mutta jotka ovatkin sitten suositumpia hieman vanhemman väestön keskuudessa.) Kuitenkin aina, kun kokeillaan uusia uria ja tuoreita soundeja, saadaan osa faneista jopa raivon partaalle. Kolikon kääntöpuolella on toisaalta kasa uusia kuuntelijoita, jotka löytävät yhtyeen musiikin. Jos bändit tekisivät samalta kuulostavia levyjä kerta toisensa perään, ei kukaan jaksaisi niitä ostaa. Kun kaikki kerta kuulostavat samalta, pärjännee yhdelläkin. Ja onhan vanhan suuren hitin "uudelleen" tekeminen oikeasti aika noloakin. Siksi olen täysin uudistumisen kannalla. Aina se ei kaikkia voi miellyttää. Decemberundergroundia Crash Love ei tule päihittämään, mutta kovastikin kuuntelukelpoinen albumi se on. Vain joskus tulevaisuudessa saamme nähdä, miten se kestää aikaa.

...Ja koska nyt on perjantai, täytyy kokonaisesta musiikkiviikosta huolimatta jättää jälkensä vielä viikonlopun soundtrackinkin puoleen. Olkoon se siis tällä kertaa AFIn edellisen levyn yksi parhaista raidoista ja kauneimmista musiikkivideoista. Ladies and Gentlemen, Love Like Winter.





2009/11/12

Mew - No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away/No More Stories/The World Is Grey/I'm Tired/Let's Wash Away




Mew on minulle nykyään ristiriitainen yhtye. Tutustuin tanskalaisbändiin ensimmäisen kerran vuonna 2002, kun se lämmitteli Kentiä Tampereen Pakkahuoneella. Jonas Bjerren uskomattomiin falsetteihin yltävä laulu, talvista kauneutta muistuttava äänimaailma ja Mewin keikoille aina kuulunut vahva visuaalisuus tarttuivat ihoon. Frengers-albumilta löytyy kasa ikuisesti mieltä lämmittäviä biisejä.

Sitten tapahtui jotain. Mew kasvoi, erikoisuudentavoittelu lisääntyi ja myöhemmin Johan erosi bändistä. ...And The Glass Handed Kites oli vielä kelpo lätyskä, ja sen jälkeen tuli itsekin hankittua aikaisempia, vain Tanskassa julkaistuja kappaleita sisältävä kokoelma. Kiinnostus oli kuitenkin jo lähtenyt laskuun. Uusi levy, jonka nimi on aivan liian pitkä sanottavaksi, ei saa intressejä nousemaan. Biisit ovat paikoitellen liian outoudenhakuisia ja Jonaksen äänessä on jotain, joka on alkanut ärsyttää. Kenties yhtymäkohdat ihanaiseen Sigur Rósiin ovat kasvaneet liian ilmiselviksi.

Alun hankaluudesta huolimatta päätin kuitenkin antaa No More Storiesille mahdollisuuden. Se kannatti, ainakin osittain. Platta on alkanut aueta ja marimballa ja ties millä tilulilulla höystetyt kappaleet ovat saaneet merkityksiä. Päähän ne eivät silti tunnu jäävän, enkä osaa mainita muita katsastamisen arvoisia kuin Silas The Magic Car ja Hawaii. Laululevyä lätystä ei saa tekemälläkään. Sinänsä harmi, koska olen tottunut opettelemaan sanoja ja hoilaamaan mukana. Jostain syystä levy ei kuitenkaan sovellu henkilökohtaiseen karaokeeni. Senpä vuoksi se jää lähes hissimusiikiksi, vain taustalle pyörimään. Ehkä aikojen saatossa siitä kehkeytyy jotain muutakin. Ehkä vuoden päästä voin sanoa, että tämä on paras levy pitkiin aikoihin.

Tai ehkä joskus täytyy vain todeta, että joskus niin paljon koskettaneen bändin musiikki on menettänyt merkityksensä.



p.s. Jos Mew uusine levyineen kolahtaa, vielä on lippuja jäljellä Helsingin jäähallin keikalle! Keikkapäivä on keskiviikko 25.11.

2009/11/11

Editors - In This Light And On This Evening



Editorsin ensimmäinen kokopitkä julkaisu, The Back Room, räjäytti pankin vuonna 2005. Vaikka moni pitää tämän debyytin ylittämistä mahdottomana, sai kakkoslevy paremman paikan Britannian albumilistalla. Monien muiden tapaan Joy Divisionista soundinsa ammentava yhtye julkaisi kolmannen plattansa tänä syksynä. Munichin kaltaiset kitaraviritelmät ovat tällä kertaa huomattavasti harvemmassa, ja kasaribiitit ovat vallanneet alaa. Koneellisuus onkin yhdistettävissä helposti nimenomaan Joy Divisioniin, eikä ainaiseen vertauskohteeseen eli siihen kaikkein suurimpaan tämän päivän new wave -mausteisen rockin edustajaan, Interpoliin (puhutaanko tässä jo post wavesta? olen tipahtanut kärryiltä). Vieläkin saatan Editorsia kuunnellessani ajautua harhaluuloon JD'sta. Tom Smithin ja edesmenneen Ian Curtisin äänien samankaltaisuus pitäisi kieltää lailla.

Kokonaisuutena In This Light And On This Evening on tanssittava levy. Koneilla saa aikaan mielestäni kitaroita paremmin myös psykoottista ahdistuneisuutta - vertaus on sama, kuin mustalla ja valkoisella värillä. Mustaa pidetään synkkyyden määritelmänä, mutta tosiasia on, että täysvalkoinen on hullujen huone -mielleyhtymällään ahdistavampi. Ja ahdistuneisuutta voi purkaa pois tanssimalla! Osa biiseistä, kuten ihana Bricks And Mortar, kuultiin jo kesäisellä Provinssirockin keikalla. Muita esiin nousevia helmiä ovat Eat Raw Meat = Blood Drool ja  sinkkujulkaisu Papillon, joka antaa hyvää osviittaa koko levyn linjauksesta. Myös kyseisen videon yksinkertainen idea on harvinaisen toimiva! Eniten JD-viboja antaa kuitenkin The Big Exitin alku (tsekkaa esim. tästä).

Henkilökohtaisella tasolla levy toimii erittäin hyvin. Riittävä ero soundimaailmassa estää haikailevat vertaukset debyyttiin, ja uuteen tuotokseen voi keskittyä täysin siemauksin. Mitä enemmän levyä kuuntelee, sitä paremmaksi se tuntuu muuttuvan. Kappaleissa on runsaasti toistoa, mutta miksipä ei toistaa toimivaa konseptia. It kicks like a sleep twitch!

2009/11/10

Porcupine Tree - The Incident



Jo pitkään kasassa ollut Porcupine Tree on yli 20 vuotta pitkän uransa aikana sylkenyt pihalle suuren määrän levyjä. Pitkiä instrumentaalipläjäyksiä, metallimörinää ja herkkiä balladeja sisältävien pitkäsoittojen sisältö on vaihdellut jonkin verran. Edelliset lätyt ovat toimineet pääasiassa metallipohjalta, radiosoittoonkin lähestulkoon kelpaavia muutamia vetoja lukuunottamatta (Lazarus, Trains). Proge on kuitenkin aina ollut vähintään jossain taustalla.

The Incidentissä Porcu palaa juurilleen - herkkään, progressiivisuutta ja ambienttia yhdistävään rockiin, joka kauneudellaan lumoaa kuulijan jokaista solua myöten. Keulamies Steven Wilson on jälleen tehnyt taidetta. Mies ehtii käsittämättömän hyvin joka paikkaan, sillä soololevyjen ja muiden bändien (mm. No-Man, Blackfield) ohessa Piikkisikapuu ei ole jäänyt paitsioon. Levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - se koostuu 14 raidasta (ja extra-levyn neljästä erillisestä biisistä), jotka keskenään muodostavat yhden megalomaanisen kappaleen. Musiikki kulkee sulavasti eteenpäin, eikä erillisiä biisejä juurikaan erota. Ainoana poikkeuksena mainittakoon Drawing The Line, jonka loistava kertosäe tai siksi rinnastettava osa jää soimaan päähän toviksi.

Tästä levystä ei oikeasti voi sanoa kuin yhden sanan: LOISTAVA. Stupid Dreamin ohella mielestäni Porcupine Treen paras tuotos.

2009/11/09

Rödsögården - Rödsögården

Vuoden 2009 alkupuoliskolla ilmestyi itselle mieleisiä levyjä lähinnä harvakseltaan, vaikka kolme kaikkein kauneinta saavuttikin päivänvalon juuri silloin (Placebo, Muse, Manboy). Nyt syksyn saatua sille kuuluvan otteensa, on uusia lättyjä ilmestynyt kuin sieniä sateella - juuri sopivasti joulumarkkinoille, tietenkin. Myös niitä minulle kiintoisia tapauksia on määrällisesti  yllättävän paljon. Julistankin siis tämän viikon twilight colan musiikkiviikoksi! Joka päivä on luvassa lyhyt katsaus minua koskettaneeseen uudehkoon albumiin - tänään käsittelyssä luvattu Rödsögården. Muita arviointipaikan lunastaneita ovat Editors, Porcupine Tree, Mew, Kent, Katatonia, AFI ja toivottavasti myös Weezer (kunhan saisin levyn kotiin asti). Tähtiä en levyille anna, eikä jaaritteluni ole missään nimessä totuuteen verrattavaa - arviot ovat aina subjektiivisia, eikä minulta välttämättä löydy edes niihin tarvittavaa asiantuntemusta. Mutta väliäkö sillä! Jos sinulla on ajatuksia tai mielipiteitä kyseisistä levyistä tai artisteista, lukisin niitä mielelläni kommenttiboksista :)


Olen tiennyt Rödsön olemassaolosta ajallisesti jotain vuoden ja kahden välillä. Ensimmäinen livekokemus ajoittuu syksyyn 2008 ja Los Hullabaloo private festivaleille, jossa bändi veti uskomattoman keikan. Kutkuttava monimuotoisuus virtasi suonissa vielä pitkään viimeisen biisin jälkeenkin. Kokemus oli sekä äänellisesti että visuaalisesti sen verran vaikuttava, että odotukset tulevaa debyyttiä kohtaan olivat valtaisat.

Kenties odotuksia olisi kannattanut hillitä hieman, sillä ne eivät täysin täyttyneet. Kappaleista - niin toimivia kuin melodioilta ja soundeiltaan ovatkin - kuultaa jokin pieni häiritsevä epämääräisyys. Onko se yli- vai alituottaneisuutta, sitä en osaa päättää. Jossain määrin biisit ovat myös todella ennalta arvattavia ja useaan kertaan kuultuja. Vaikutteet, joihin mielessäni lukisin Manic Street Preachersin, Weeping Willowsin ja jopa The Arkin, kuuluvat liikaa läpi, eikä tilaa omalle idealle jää. Tutuista sävelkuluista huolimatta levy ei millään meinannut aueta, mikä on ihan käsittämättömän epäloogista. En keksi syytä ilmiölle.

Eri soittimilla on kuitenkin saatu aikaan harmoninen kokonaisuus, jossa on paljon eeppisyyden lähtökohtia. Kokonaisuutena levy siis ehdottomasti toimii. Heikoimmaksi lenkiksi jää laulaja Tonyn ääni, joka ei mielestäni yksinkertaisesti riitä. Se ei ole tarpeeksi erikoinen makuuni, eivätkä laululliset lahjatkaan ole sektoria unbelievable moniin huippuihin verrattuna. Se ei kuitenkaan estä nauttimasta levyllisestä upeaa musiikkia.

Pääasiassa Rödsögården on kertosäeyhtye. Kertsit ovat tunteikkaita ja helpohkosti mukana laulettavia. Lisäksi olen huomannut levyn pyörineen soittimessani useita kertoja viime viikkojen aikana, eikä kyllästymistä ole havaittavissa. Jo ennen kuultujen oloisilla biiseillä ei siis tunnu olevan vaikutusta itse kuuntelun ja tykkäämisen määrän suuruuteen. Erityismaininnan ansaitsevat sinkkunakin julkaistu If It Comes From My Heart (It Must Be Good), Where The Hopes Grow, Mothman, The River, Love sekä viileisiin iltoihin sopiva ihana Nightflies. Toivottavasti seuraavalla levyllä saamme kuulla enemmän bändin omintakeisuutta ja kurkistaa syvemmälle sen sieluun!

2009/11/08

Breakfast at Tiffany's


 

  

 

Kun yhdistettyjen tuparien, valmistujaisten ja syntymäpäivien teemana on AAMIAINEN, on tarjoilu sen mukaista. Kalliille hotelliaamiaiselle vertoja vetävässä menussa oli huomioitu kasvissyöjät, alkoholin sijasta muita nautintoaineita litkivät sekä herkkusuut. Tyhjällä vatsalla ei tarvinut kotiin lähteä! Pukukoodi oli tokikin myös teeman mukainen, ja erinäisiä pyjamahousuja, tohveleita, pastellinvärisiä aamutakkeja ja reikiintyneitä kalsareita oli nähtävillä.

 

Isännän kodin kattoa koristi Yki Nummen klassikko, Lokki. Itse olin kuitenkin innostunut lähinnä kylmästä kylpyhuoneen valosta, joka oli loistava kuvaukseen. Mukavaa vaihtelua näin pimeinä aikoina otetuille kellertäville sisäkuville (ks. viimeinen kuva). Bloggarin tunnistaa juhlissa viimeistään siitä, kun hän sulkeutuu kameran kanssa wc-tiloihin...




 



Oma aamiaistyylini oli revitty suoraan 1990-luvulta, etenkin, kun ulkona käyskennellessä jalkoja koristivat yläastemaiharit. Mustat legginsit, villasukat ja niin ikään yläasteella hankittu Nirvana-paita muodostavat nostalgisen ja miellyttävän kotiasun. Meikissä (joka hoitui viime viikonlopun väreillä) tavoittelin dagen efter -aamua - kun silmät näyttävät väsyneiltä ja huulilla on enää jäänne edellisillan punasta. Jostain syystä ainakin kuvissa efekti näyttää kyllä liiankin normaalilta. Olisi pitänyt käyttää enemmän mustaa.

Teemajuhlat ovat aina pop. Itsellä olisi ideoita vaikka mihin, mutta valitettavasti itse juhlien järjestäminen ei ole minun heiniäni. Vaan enpä ole pikkujoulukutsujakaan saanut ainuttakaan - pitänee siis toimia emäntänä itse! Nyt vaan hiomaan teemaa ja kutsut liikkeelle.

Joko sinulla on pikkujoulukausi alkanut?


2009/11/07

NCC 2009

Tasan kaksi viikkoa sitten kisailtu Northern Cheer Competition 2009 päättyi siis uuden joukkueeni osalta hopeaan. Vaikka sarjassamme oli vain kolme osallistujaa, päihitimme A-joukkueen! Itse olemme siis B-joukkue, ja kilpailemme harrastetasolla silloin, kun siltä tuntuu. Meidät voitti junnujen A-joukkue, mutta se heille sallittakoon, sillä tytöt venyivät ja vanuivat joka suuntaan. Me - etenkin minä, kun jo tässä iässä olen - olemme hieman kankeampia ;) Harrastustason kilpailun lisäksi Oulussa kisattiin Suomen edustuksesta vuoden 2010 maailmanmestaruuskilpailuihin. Paikalla nähtiin paljon upeita ohjelmia! Valitettavasti YouTube ei tarjoa meille näistä juurikaan makupaloja, joten videoita ei ole nähtävissä. Kuvia sen sijaan on.

 Vatsan paljastavat paidat eivät ole exactly my thing, mutta selvisin. Itseruskettava on must!


Kisapäivässä ehdottomasti parasta on valmistautuminen. Herätys on yleensä aikaisin, edellisenä päivänä on jo laitettu tukkaa valmiiksi ja meikkaamiseen panostetaan kisapäivänä. Laittoi meikkiä kuinka monta kiloa tahansa, se ei näy kirkkaiden valojen alla esiintyessä juuri ollenkaan. Kenraali oli aamupäivällä, joten maksimisuorituksia täytyi tehdä kaksi päivän aikana. Kenraalissa paikalla ei siis tietenkään ole vielä maksavaa yleisöä. Varsinaiseen kisasuoritukseeni en ollut tyytyväinen - jalat tuntuivat tönköiltä, en meinannut päästä matalissa liikkeissä lattialta ylös ja tuplahypyn ensimmäinen toukkari oli taas jotain järkyttävintä. Kun ottaa huomioon, että flunssa oli ottanut minusta vallan edelliseksi viikoksi (ja yskä jatkuu edelleen), selvisin kohtuullisen mainiosti. Harmittaa vaan, kun tietää, että olisi pystynyt parempaan. Mutta flunssapöpöjä vastaan ei aina voi taistella.


Meikki koostui tällä kertaa ihanasta hopeasta luomiväristä. Tekoripset ovat myös ehdottomat, sillä pelkällä ripsarilla kuorrutettuna silmät näyttävät turhan valjuilta yleisöön. Nämä kuvat on otettu kahdeksan tunnin bussimatkan jälkeen kolmelta yöllä, joten meikit ovat enimmäkseen varisseet pois... Mutta en vaan voinut vastustaa ;) Huulemme olivat kirkkaanpunaiset, joskin tahmainen kiilto ei ollut se paras ratkaisu. Esityksessä ponnarilla olleet hiukset tarttuivat huuliin jatkuvasti, ja olipa yhdellä jos toisellakin sitä punaa sitten pitkin poskiakin. Mutta kauneuden takia pitääkin välillä vähän kärsiä.

 

Tälle kuvalle kyllä repeilin huolella sen ottamisen jälkeen. Ihanaa, kun kamerani onnistuu vääristämään kasvoni sammakkomaisiksi! Ainakin fiilis tuntui olevan korkealla rankasta reissusta huolimatta.

Cheerleadingista ja cheerdancesta urheilulajina olen kirjoittanut jo aiemmin, joten tsekkaa täältä jos kiinnostaa. Tällä hetkellä treeni jatkuu kisaohjelman sijasta enemmän tekniikkaharjoituksilla, vaikka pitää sitä ohjelmaakin kerrata - marraskuun loppupuolella on seuramme syysnäytös. Keväällä emme kilpaile, vaan keskitymme kaksi kertaa viikossa olevissa treeneissämme tekniikan ja peruskunnon hiomiseen. Itsellä on nyt jäänyt urheilut vähälle flunssan vuoksi, ja hieman tiukkaa on muutenkin tämä aika ennen joulua. Mutta jospa ensi vuoden puolella ottaisi kunnon kuntospurtin :)

2009/11/06

Muse - Undisclosed Desires

Joopajoo, alkaa olla tuttua kauraa jo tämäkin, mutta kun! Uusi video! Lisäksi olen kai jo turhan monta kertaa sanonut, että kyseinen kappale kuuluu uuden levyn parhaimmistoon. Mutta kertaus on opintojen äiti. Videolla esiintyvän tsiksin johdoista ja muusta sälästä koottu mekko muuten näyttää toimivan hyvin jatkuvassa liikkeessä esim. tanssilattialla. Pitäisiköhän väsätä itselle samanlainen pikkujouluihin?

Nauttikaa viikonlopustanne, niin minäkin teen!





2009/11/05

Walk The Fleet Road


 

 

 

Helsinki on valkoinen ja sohjoinen.
Kuvat ovat laadukkaita, kiitos puhelimeni.
Onneksi on kumisaappaat.
Ja työpaikan eteisen peili.
Ja karmeat ilmeet.
Ja jumitusvaate nro 2 heti erään mustan tunikamekon jälkeen - villabolero ♥

Kuka tulee kanssani tekemään lumienkeleitä?


p.s. Pää pursuaa ideoita ja asioita ja ne pitäisi jotenkin saada blogiinkin asti! Krää! Kellään muilla samoja ongelmia? :D Viikonlopuksi matkustan taas muualle, mutta Vaiokin lähtee mukaan.

2009/11/04

Arvontakorjaus!

Attention!

Nyt kävi niin hassusti, että synkkyysarvonnan voittaja Kazza löysikin arvotun leffan hyllystään :D Siispä hänelle lähtee vain synkät suomalaiset karkit kauas Uuteen Seelantiin, ja arvoin dvd'n uudestaan. Voittajaksi selviytyi tällä kertaa Hosuliini :) Onnea! Laitapa osoitteesi minulle maililla, niin saan leffan postiin :)

Ja jos joku kaipaa piristystä synkkään marraskuiseen iltaan, suosittelen vilkaisemaan aussisarja Rove Liven pätkän, jossa yli-ihana, cute little monster Elmo vieraili! Lopussa mainittu Kevin on siis Elmon ääni ja liikuttaja ;)





2009/11/03

In this light and on this evening



Lauantain lievä koomailu johti Placebo-dvd'n ohella elokuvan nimeltä Free Willy katsomiseen. Kävin sen muinoin tuijottelemassa ihan leffateatterissa asti, ja jälleennäkeminen Keiko-valaan kanssa toi kyyneleet silmiini. Ehkä hieman säälittävää. Tuttu teatteri, Finnkino Plaza, tuli sekin tsekattua jälleen kerran elokuvan (500) Days of Summer muodossa. Sitä ennen kuitenkin piipahdus uuteen ravintola Puistolaan. Hurmaavan vaaleanpunaisesta rakennuksesta löytyvät Deli, Bistro ja Fine Dining. WC-tilat koostuvat rumpukaivoista ja kahvilapuolella ihastuttavat vanha laattalattia ja Eamesin unelmatuolit. Ruokapuolelta tyydyimme herkuttelemaan puoliksi erään jälkiruoan, joskaan tyytymisestä ei kyllä voida puhua. Kirsikkavalkosuklaamousse ei ollut enempää eikä vähempää kuin taivaallista. Vesi tulee kielelle pelkästä ajatuksestakin, omnomnom.






 Nämä kuvat Ravenwavesin kamerasta.
Ja ei, en tiedä mitä viimeisessä kuvassa tapahtuu.


Elokuva ihastutti, joskin jollain tapaa myös surustutti. Leffasta voitte lukea enemmän esim. Paivilta (jonka arvonnassa muuten voitin Babel-dvd'n, jee!). Tiesin siis odottaa jotain hyvää, vaikken sataprosenttisesti tiennyt, että mitä. Teininä Joseph Gordon-Levitt ihastutti pitkähiuksisena vekkulina sarjassa 3rd Rock from the Sun, ja onnistuuhan mies hurmaamaan edelleenkin. Yhdennäköisyys edesmenneeseen Heath Ledgeriin on niin selvä, että ihan hirvittää. Myös Zooey Deschanelilta luonnistuu Summerin mielenkiintoisen hahmon luominen. Vaikka romanttiset komediat aiheuttavat minussa genrenä yleensä puistatuksen tunteita, on tämä elokuva niin sympaattinen, ettei sen tykkäilyltä voi välttyä. Soundtrack ihanine, ennestään tuttuine The Smithseineen ja Regina Spektoreineen viehättää allekirjoittanutta suuresti. Moitittavaakin tosin löytyy: olisin kaivannut musiikille vielä merkittävämpää roolia elokuvassa. Lisäksi yhteneväisyys ranskatar Améliesta kertovan leffan kanssa hieman häiritsi. Ei siis viiden tähden elokuva, mutta läheltä liippaa :)



Valkokankaan tölläämisen jälkeen suuntana oli tuttu ja turvallinen numerobaari, jossa ilta kului tanssahdellen niin ala- kuin yläkerrassakin. Dj Pyhis ei ikinä petä, ja saatiin kuulla niin Editorsia, Placeboa kuin Garbageakin (okei, ehkä mukanamme viedyllä toivelistalla oli asian kanssa jotain tekemistä). Asussa luotin vanhoihin ystäviini - kultahameeseen, kuuloketoppiin ja Askoihin. Aikaa pakata reissua varten ei nimittäin ollut liiemmälti. Lisäksi vaatteiden täytyy ehdottomasti olla tarpeeksi mukautuvat vapaaseen riehumiseen tanssilattialla!



 

 

hame - Seppälä
musta toppi + legginsit - jostain
kuuloketoppi - Punkyfish, Lontoo
kengät eli Askot - Converse
neulebolero - H&M
takki - Halonen
pikkulaukku - second hand, kasaria
pipo ja huivi - self made
tumput - jostain




Meikistä tuli ihan vahingossa Halloweenin värinen, kun käytin lemppari-MACejani - oranssia ja glittermustaa. Arvostan muuten suuresti meikkikuvia kotioloissa räpsiviä bloggareita tai muita kuvaukseen mieltyneitä, homma on äärimmäisen vaikeaa! Näissäkään kuvissa värit eivät varmasti näy oikein, mutta edes vähän sinne päin. Ja ollaanpas sitä taas pirteinä.

Sunnuntai oli enemmän tai vähemmän masentava, kun tuskainen junamatka piti kokea toiseen suuntaan täpötäydessä vaunussa. No, nukkumalla siitäkin selvittiin. Viikonloppuna onkin taas tiedossa Suomi-matkailua äidin luo, mutta muuten taidan pysyä nenä kiinni tietokoneen ruudussa seuraavan kuukauden ajan. Blogi voi siis hieman kärsiä, mutta katsotaan nyt - todennäköisesti kaipaan lukuisia pakokeinoja opiskelusta, ja blogosfäärihän niitä tarjoaa ;)