2010/09/30

Anathema @ Tavastia


Anatheman tulo Tavastialle kutkutti ensikuulemalta lähtien, mutta vasta maailman upeimpiin naislaulajiin kuuluvan Anneke van Giersbergenin lämppäriksi tulo vakuutti minut lipun ostoon asti. Valitettavasti maailma taisi olla vastahankaan, kun ystäväni sairastui sen verran pahasti, ettei päässyt toisesta kaupungista matkustamaan keikkaseurakseni. Sain onneksi toisen lipun myytyä ja itse keikka sujui hyvin yksikseenkin - artistien välillä oli aika vähän odottelua (mikä on se inhottavin osio yksin keikoilla ollessa) ja pienestä flunssasta huolimatta jaksoin oikein hyvin. Ei nimittäin ollut mikään ihan lyhyt setti pääesiintyjällä!

Saavuin Suomen kuuluisimmalle keikkaklubille vain vähän ennen Anneken esiintymisvuoroa. Nainen aloitti laulamalla pianon ääressä, jonka kaunosävelistä huolimatta olin hidas lämpeämään. Siirryttyään akustisen kitaran varteen ilmoille kajahti Beautiful One, ja viimeistään siinä vaiheessa olin myyty. Ujon itseironiset välispiikit hykerryttivät ja yleisö otti muutenkin entisen The Gathering -vokalistin sydämellisesti vastaan. Itse olen nähnyt leidin kerran aiemmin livenä, mutta aurinkoinen Qstockin keikka kera bändin luo hieman erilaisen tunnelman, kuin yksin soitettu hämärä klubikeikka.  Loppua kohti mentäessä Anneke varoitti pienestä yllätyksestä - lisäksi pieni sekoaminen sanoissa paljasti ainakin minulle heti, mitä oli luvassa, vaikken sitä oikeastaan uskaltanutkaan toivoa... Nimittäin Anatheman kitaristi Danny Cavanagh saapui lavalle ja yhdessä kaksi upeaa artistia esitti yhden maailmankaikkeuden upeimmista kappaleista, Damien Ricen The Blower's Daughterin, joka on kuultu parivaljakon esittämänä ympäri maailmaa. Sen kuuleminen livenä oli kuitenkin jotain sanoinkuvailematonta. Lävitseni kulkevat kylmät väreet eivät olleet mitään verrattuna siihen tärinään, kasvoilla olevaan virneeseen ja kosteisiin silmiin, mitä esitys aiheutti. Kä-sit-tä-mä-tön-tä ♥


(Video Brasiliasta, kesä 2010. Jestas mitä kylmät väreet nytkin, etenkin kohdassa 03:15!)


Koska Blower's Daughterin jälkeen on vaikea vetää yhtään mitään alittamatta esitystä totaalisesti, enkä varsinaisesti olisi ehkä pelkkää Anathemaa ilman Annekea lähtenyt edes katsomaan, eivät odotukseni olleet ihan hirveän korkealla. Liverpoolilaisbändi kuitenkin aloitti vahvasti uusimman levyn aloitusbiisillä ja lempparini Everything sekä Closer kuultiin heti ensimmäisten joukossa (ja lopussa upeuksia tuli lisää). Vincent Cavanagh keskittyi lauluosuuksiin suurella intensiteetillä aiheuttaen paljon Robert Smith -viboja, muutenkin kuin pörröisen tukan osalta. Lee Douglasin laulussa sen sijaan olisi ollut parantamisen varaa - pieni alavire häiritsi ainakin allekirjoittanutta (tosin sama on huomattavissa levyilläkin, lienee siis osa neidin lauluääntä ja -tyyliä). Joka tapauksessa odotusten ylittyessä rajusti hihkuin ilosta! Ja taisinkin olla ainoa, sillä kuten Danny sanoi, suomalaiset ovat ns. hyvää yleisöä: kuuntelevat kiltisti hiljaa paikallaan, keskittyvät. Suosionosoitukset heti biisien loputtua olivat kuitenkin raivoisat. Suomalaiseen mentaliteettiin ei vain kuulu riemun toitottaminen kesken tunnelmallisten keikkojen (ja hyvä tietysti niin, ettei fiilis rikkoonnu - riehuntakeikat ovat sitten asia erikseen).


Thin Air
Summernight Horizon
Dreaming Light
Everything
Balance
Closer
A Natural Disaster
Angels Walk Among Us
Presence
A Simple Mistake
Deep
Pittless
Forgotten Hope
Destiny Is Dead
Shroud of False
Lost Control
Destiny
Empty
Panic
Temporary Peace
Flying
Get Off, Get Out
Universal
Hindsight (?)
----
Are You There? (Danny, acoustic)
Parisienne Moonlight
One Last Goodbye
Fragile Dreams


Kun alussa kerrottiin, että 28 biisin setistä on nyt soitettu kuusi, luulin kuolevani. 'I think this is our longest set ever'. Ajattelin, etten mitenkään kestä noin montaa kappaletta hapettomassa tilassa pieni lämpö päällä. Setin keskivaiheen synkemmät, rajummat ja jostain syystä ei niin kiinnostavat ohjelmanumerot veivät minut siis tiskin ja vesilasin kautta taaemmas, jossa ihmiset tuntuivat keskittyvän enimmäkseen puhumaan ja haisemaan pahalta. Minor setback. Pääsin kuitenkin uudelleen mukaan tunnelmaan keskittymällä rajusti ja hivuttautumalla eteenpäin. Kahdelta ensimmäiseltä doom metal -levyltä ei taidettu kuulla yhtäkään vetoa. Alkupään levyt eivät kyllä kiinnostakaan minua pätkän vertaa, enkä voi muutenkaan sanoa tuntevani Anatheman tuotantoa pohjamutia myöten. Kyseessä on yksi niistä bändeistä, josta en oikeastaan jaksa ottaa sen enempää selvää, mutta jonka musiikkia tykkään kuunnella nimenomaan taustalla, tunnelman vuoksi.

Uskomatonta kyllä, jaksoin ne kaikki 28 kappaletta eli yli kaksi tuntia plus lämppärit. Jälkifiilis oli kaiken kaikkiaan loistava. Jos Annekea ei olisi ollut ja olisin sen vuoksi jättänyt Anatheman väliin, olisin menettänyt jotain todella hienoa. Tämän syksyn kiertuehan aloitettiin Suomesta. Neljästä kaupungista Helsingin keikka oli pisin ja loppuunmyyty. Bändin poistuessa lavalta yleisö taputti ja huusi huutamistaan Dannyn käsien tahtiin. Bileistä on syytä poistua kun ne ovat parhaimmillaan, joten tässä vaiheessa suuntasin kohti ratikkaa ja aamuista aikaista herätystä. Ja jäin odottamaan seuraavaa kokemusta Anatheman kanssa.


*

Muutama sananen myös viime perjantaisesta Blonde Redheadin keikasta on paikallaan. Virgin Oilin parvi oli tähystyspaikkani, olo oli järkyttävän väsynyt viikon jäljiltä ja flunssaa pukkasi päälle. Ainoa keino pysyä hereillä oli tanssia kokoajan - sinänsä hyvä idea muutenkin, sillä istuen en olisi nähnyt pätkän vertaa. Tunnelma ei siis ehkä ollut ihan katossaan, mutta bändi oli juuri niin häkellyttävän suloinen kuin voi kuvitella! Monet biisit toimivat rosoisina livevetoina paremmin kuin levyllä. Tykkäsin, ja toivottavasti näen vielä joskus uudestaan!



Kuvat Caroline Traitler/Anathema.ws. Keikallehan ei taaskaan saanut ottaa kameraa mukaan, vaikka niitä siellä näkyikin, ja vielä salaman kanssa käytettynä... Argh. Seuraavassa puhelimessani tulee sitten olemaan huippuhyvä kamera, juuri päätin. Kännyköiden käyttöä keikalla ei nimittäin ainakaan kielletä. Settilista setlist.fm'stä, jos huomaatte virheitä niin olkaa hyvä ja korjatkaa!

2010/09/29

OK Go - White Knuckles

Muistanette OK Go'n loistavan juoksumattovideon? Tsekatkaapa tämä seuraava, jos ei ole vielä tuttu. Kui söpöjä voi hauvat olla??




Olisi kiva tietää, kuinka monta kertaa näitä videoita harjoitellaan. Kaikki kun näkyy olevan jälleen kerran kuvattu yhdellä otolla.


p.s. Vielä ehtii osallistua arvontaan! :)

2010/09/28

Auringonlasku















Viikko sitten aurinko laski myös Helsingin ylle, ja kuu pääsi ulos päiväuniltaan.

2010/09/27

Psykologista paatosta

En todellakaan kuvittele liikoja itsestäni, mutta katsokaapa linkissä olevaa kuvaa: eikö Bubblessa ja Geri Halliwellissa olekin jotain samaa? ;)

KUVA



Hiukset - check, kasvotkin tietyllä ilmeellä - check, kroppa... No, sanotaanko näin että allekirjoittaneella olisi vähän treenattavaa. Siitäkin huolimatta, että neiti Halliwell on näissä kuvissa kurvikkaammassa kunnossa kuin mihin ollaan totuttu. Spice Girls -aikoina Gerillä oli kyllä lihaa luiden päällä, mutta vuosituhannen vaihteessa hän laihtui rajusti ja sairastui syömishäiriöön. Vaikka en ole koskaan ollut maustetyttöfani, on ihanaa nähdä ennen niin riutuneelta näyttänyt ihminen terveenä.

Naistenlehtien ristiriitaisuudet ripsiväri- ja laihdutusvalmistemainoksissa verrattuna palstojen 'hyväksy itsesi sellaisena kuin olet' -toitotuksille on puhuttanut paljon. Vaikka itsekin haluaisin edelleen sen 2-3 kiloa rasvaa pois vartalostani, on itsensä ja oman kokonsa hyväksyminen ainoa tie onneen. Loppujen lopuksi kaikki on vain omasta päästä kiinni, ovathan syömishäiriötkin psykologisia sairauksia, vaikka oireet ovatkin pitkälti fyysisiä. Omasta mielestäsi lantiollasi on liikaa läskiksikin kutsuttua ainetta, mutta onko sitä liikaa muiden mielestä? Hyvin todennäköisesti ei. Kolikolla on kuitenkin se toinenkin puoli - missä vaiheessa pitäisi lakata tyytymästä tilanteeseensa? Ei sekään ole lopputuloksen kannalta hyvästä, että sairaalloisen lihava tai laiha ihminen, jonka paino aiheuttaa monenlaisia hengelle vaarallisia fysiologisia muutoksia, haistattaa lääkärille pitkät ja toteaa, että hänet on hyväksyttävä sellaisena kuin hän on. Tottakai ihmisen luonne on mikä on ja jokaista rakastetaan (tai toivon näin) aivan omana itsenänsä, eikä vaatteen koko siihen vaikuta. Mutta kun tekee hallaa omalle kropalleen, jonka pitäisi kestää elämän kolhuja lähes sata vuotta, on asia huomattavasti vakavampi. Silloin se on sairaus, joka puhuu. Ja siihen tarvitaan hoitoa. En ole tutkinut asiaa sen enempää, mutta käsitykseni on, että näihin asioihin puututaan Suomessa yhä aivan liian vähän.

Hieman samaan kategoriaan uppoaa menneellä viikolla uutisoitu Tampereen kaupungin päätös olla maksamatta palkkaa töistä työuupumuksen vuoksi pois oleville. Perusteluina on, että uupumus ei sinänsä ole sairaus, vaan se voi olla oire sairaudesta. Ihan kiva, mutta mitä tämä päätös auttaa? Ei ainakaan jaksamaan työssä paremmin, vaikka kenties muutama yksilö hakeutuukin lääkärin pakeille ja saa diagnoosin masennuksesta tai muusta sairaudesta, ja siten toivottavasti myös hoitoa ja parannuksen (sikäli kun psykoterapeutteja tässä maassa riittää, eli aivan liian vähän). Pahoittelen ranttaustani, mutta oikeasti alkaa pikkuhiljaa mennä hermo siihen, että asioista vain puhutaan, ja sekin tapahtuu lähinnä silloin, kun joku asia (lue: kouluampuminen) sattuu ylittämään uutiskynnyksen. Byrokratian rattaat pyörivät hitaasti, mutta olisiko aika oikeasti tehdä asioille jotain? Neljäsosa palkastani menee valtiolle, mutta olen valmis nostamaan veroprosenttia, jos sillä saadaan tähän maahan toimivat mielenterveyspalvelut.



p.s. Jyri kirjoitti loistavasti omasta Oivalluksestaan, josta jokaisen meistä tulisi ottaa oppia. Kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita - haukutko muka ystäviesi reisien paksuutta samalla tavalla kuin omiesi? Tai kitisetkö ystäväsi huonoja siivoustaitoja ja asunnossa vallitsevaa kaaosta tai laiskuuden vuoksi tekemättä jäänyttä tenttiä? Sitähän minäkin.

R&A Trailer 2010

Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestarit loppuivat eilen, mutta mainostraileriin jostain syystä paneuduin vasta nyt (!). Mukana zombeja, nousevan auringon kullassa kylpevä Helsinki, Pamela Tola ja Samuli vauramo. What's not to like? ;)


2010/09/26

The Ghost Writer


Roman Polanskin 29. ohjaustyö vie epäröivän, nimettömän haamukirjailijan uusille vesille, kun hän saa pikakomennolla pestin kirjoittaa puhtaaksi Britannian entisen pääministerin muistelmat. Varsinaisen poliittisen uransa jälkeen ex-pääministeri Adam Lang ja hänen vaimonsa ovat vetäytyneet valtameren taa Yhdysvaltoihin pienen saaren ja tiukkojen turvallisuusjärjestelyjen suojaan. Tähän maailmaan haamukirjailija yrittää sopeutua edeltäjänsä tapaan - edeltäjän, joka paria viikkoa aiemmin löytyi hukkuneena. Pian Langia syytetään hallituksensa aikaisista sotarikoksista, eikä haamukirjailija voi välttyä sotkeutumasta yhä syvemmälle pääministerin menneisyyteen, löytäen samalla salaisuuksia salaisuuksien perään. Mielenosoittajat, media ja poliittiset päättäjät painostavat Langia, kustantaja haamua. Hyvät ja pahat menevät politiikassa sekaisin, eikä kukaan ole pelkästään jompaa kumpaa.


Yleisesti ottaen pidän trillereistä. Osa on täydellisiä vangitsijoita, jotka jäävät päähän pyörimään viikoiksi, osa sellaisia, joilla on viihdearvoa mutta joita ei välttämättä halua ihan heti nähdä uudestaan. The Ghost Writer eroaa perinteisistä jännitysdraamoista rauhallisuudellaan. Se hiipii ovelasti eteenpäin, kiihdyttää vauhtiaan loppua ja odottamattomia käänteitä kohti. Pierce Brosnanin Lang ja Ewan McGregorin ghost writer ovat rooleina yllättävän tarkkarajaisia - eivät Oscaria tuovia, mutta todentuntuisia. Taustalla hyörivää naisenergiaa saaren luksusasuntoon tuovat vaimo Ruth (Olivia Williams) sekä assitentti Amelia (Kim Cattrall), jota ei aluksi meinannut edes tunnistaa.

Sattuneesta syystä alussa juonen pysytellessä tyynen sään puolella huomioni kiinnittyi pääasiassa karuun saaristomaisemaan sekä Langien residenssin yksityiskohtiin. Modernin arkkitehtuurin edustaja koostui luonnonmateriaaleista, painavista elementeistä ja suurista ikkunoista. Kuvioidun betonin ja tuhdin kiven kontrasti on tarpeeksi elegantti läpinäkyvyyttä vasten. Ympäristö soljuu ulkoa sisälle, tahtoi tai ei. Arvostan sitä, että tällaiseen asiaan on osattu puuttua lavastuksellisin keinoin ilman, että lopputulos on periamerikkalainen jättimäisellä pylväin kuorrutetulla eteishallilla varustettu kartano, joka arvokkaasta ulkonäöstään huolimatta on pahvia.


Illalla minua harmitti koko leffan vuokraaminen, sillä katsottuani Harry Potter and the Deathly Hallows part 1 -trailereista toisen, uuden version (hrr, mitkä kylmät väreet!), minua kiinnosti lähinnä uppoutuminen Hartsan maailmaan. Nachot ja Dr Pepper saivat onneksi houkuteltua tv'n ääreen kummituskirjailijan pariin, ja olen siitä iloinen. Elokuva ei ollut näennäisestä rauhallisuudestaan yhtään pitkäveteinen tai puuduttava, vaan piti lujasti kiinni ruudussa ja jännityksessä. Rajoja ei rikota pelkästään politiikan tantereella, ja voi vain kuvitella, miten suuri osa tarinasta on täyttä totta todellisessa maailmassa. Polanskin yksityiselämän solmuista voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta elokuvia mies osaa tehdä.



2010/09/25

Ministry of Magic

Harry Potter on innostanut faneja joka maailman kolkasta upeisiin kuvallisiin tuotoksiin, omien asujen kehittelyyn, fanfictioniin ja ties mihin itsensä ilmaisuun. Myös musiikkia aiheesta löytyy loputtomiin. Osa on parodioita, osa semitosissaan tehtyjä, ja onpa wrock eli wizard rock oma musiikkigenrensäkin. Biisit tehdään DIY-meiningillä ja pilke silmäkulmassa. Ensimmäisiä bändejä olivat Harry and the Potters sekä Draco and the Malfoys, mutta Tuubin valikoimista yksi laadukkaimmista on mielestäni Ministry of Magic. Videoista miellyttävin on This Town, joka ilman Potsa-aiheisia sanoituksia voisi soida joka radiokanavalla.




p.s. Eipä toinen vokalistiherra Luke Conard ole ihan turha jätkä muutenkaan, tsekkaa vaikka Happy.

2010/09/24

Blonde Redhead - 23

Tätä tänään Tavastialla Virgin Oilissa*, jee! ♥



* On se hyvä tsekata keikkapaikka, ettei päädy ihan väärään mestaan...

2010/09/23

Panic Room

Jotain kahdeksan vuoden takaisesta elokuvasta kertoo se, että aloitin tämän jutun kirjoittamisen kesken sen katsomisen. Asia, jota ei koskaan saisi tehdä, mutta...


David Fincherin (Se7en, Fight Club) ohjaama trilleri kertoo eronneesta äidistä ja hänen tyttärestään, jotka muuttavat uuteen, suureen taloon. Rikkaiden kodeissa on usein panic room, betonilla ja teräksellä kuorrutettu huone, jonka sisälle kukaan ei pääse. Kun kolme murtovarasta tunkeutuu taloon heti ensimmäisenä iltana, tulee paniikkihuoneelle samantien käyttöä. Kaikki ei vain menekään ihan suunnitelmien mukaan. Se, mitä varkaat haluavat, sijaitsee juurikin tässä kyseisessä huoneessa. Ja jos huoneeseen ei ole sisäänpääsyä, ei sieltä välttämättä myöskään pääse ulos...


Jodie Foster on epätoivoisena äitinä juuri niin uskottava kuin moninkertaiselta Oscar-voittajalta voi odottaakin, mutta rooli on melkolailla peruskamaa. Tytärtä näyttelevä Kristen Stewart taas meinasi aluksi yllättää monipuolisuudellaan, mutta ei, sama ilme pysyikin sitten loppuajan naamalla kuten tavallista. Murtovarkaat Forest Whitaker, Jared Leto ja Dwight Yoakam eivät ilkeämielisyydestään huolimatta erotu muista kaltaisistaan. Whitaker on toki loistonäyttelijä, mutta eniten silmään pisti Leto (how surprising). Hän hoiti ylimielisen mutta ei järin fiksun pikkurikollisen pestin kunnialla. Tavallaan.


Rainan on siis tarkoitus olla trilleri. Paria ei-en-voi-katsoa-kohtausta lukuun ottamatta se oli mielestäni lähinnä tylsä. Olisin odottanut Fincheriltä enemmän. Musiikin on tehnyt konkari Howard Shore, mutta sekään ei jäänyt mieleen. Sinänsä klaustrofobinen idea elokuvalle on kehityskelpoinen, ja toisaalta voidaanhan sitäkin pitää hyveenä, ettei lopputulos ole pelkkää kiljuntaa ja äärimmäistä kohkaamista. En silti vakuuttunut. Ahtaan paikan kammoa olisi pitänyt viedä reilummin psykologisen romahtamisen suuntaan. Kenties tämä olisi pelottavampi, jos katselupaikkana olisi suuri, tyhjä kartano ja lopputulos olisi vähemmän arvattavissa. In the meantime, eipä tarvitse katsoa uudelleen.



Kuvat

2010/09/22

The Healing Tree










Jännittävä tämä flunssa. Räkää ei valu normaalia vaporista nuhaa enempää eikä pää ole tukkeessa, mutta kaupassa käynti ja portaiden kipuaminen ylös neljänteen kerrokseen aiheuttaa silti samanlaisen olotilan kuin Cooperin testin juokseminen. Ei siis kauheasti asiaa lattiapatjaa ylemmälle tasolle. Perjantaiksi pitäisi kuitenkin sen verran virkistyä, että saisi parit työpalaverit hoidettua ja suunnattua illaksi keikalle. Onneksi on parantavia nautintoaineita - mummun mustaherukkamehua, valkosuklaata ja Jared Leto.

Iloista keskiviikkoa!

2010/09/21

Syysarvonta Burtonin henkeen

Hiphei, on tullut aika arvonnan! Syksyisen sellaisen, kerätty suurempien settien niistä osasista, jotka eivät minua kutkuta niin paljoa kuin ne osat, joiden vuoksi setit olen ostanut - lahjoitetaan siis parempaan kotiin muutama kauneuteen ja elokuviin liittyvä asia :)


1. palkinto: Off with their heads!
Disney's Alice in Wonderland -elokuvan kuningattarille sopivat korvakorut sekä O.P.I'n Alice-teemaisista minikynsilakoista tummanpunaisena hohtava sävy Thanks So Muchness! (huom. kuva vääristää sävyä).


2. palkinto: You're all late for tea!
Samasta Disneyn setistä Mad Hatter -nappikorvakorut sekä pieni lajitelma Nordqvistin teetä koleisiin syysiltoihin.

Säännöt:

♣ Kerro kommentissasi, mistä sadusta/tarinasta/hahmosta haluaisit Tim Burtonin ohjaavan ja visualisoivan kokopitkän elokuvan. Perusteluja kehiin myös!

♦ Keksi itsellesi nimimerkki, anonyymien kesken ei arvota.

♠ Kerrothan haluatko osallistua molempien palkintojen arvontaan vai vain jompaan kumpaan.

♥ Aikaa kuun loppuun eli 30.9.2010 klo 23:59:59 asti.

Onnea matkaan! :)

2010/09/20

The Golden Blackbird

Viikonloppuna tuli käväistyä pitkästä aikaa hitusen yöelämässäkin. Soundfactory-niminen studio vietti 1-vuotissyntymäpäiviään ja sen kunniaksi juhlittiin boolilla, tajuttoman upealla piano- ja muulla livemusiikilla sekä yksityisellä ratikkamatkalla halki kaupungin. Jatkot olivat jazz-klubi Birdlandissa, joka osoittautui miellyttävimmäksi sedulaksi jossa olen koskaan käynyt (no se ei vaadi paljoa se, mutta oli paikka ihan oikeasti viihtyisä). Ei melskausta, ei teinejä, ei tahmeita lattioita.


Asuun kaivoin pitkästä aikaa esiin a) kultahameen b) Missyt. Ensimmäiseksi mainittu on vanha Seppälän ostos, ja rakastan hametta yhä palavasti. Ainoa ongelma on, että se voisi olla hieman möyheämpi. Tämä hoituisi nostamalla vyötäröä, mutta koska minulla lantiooni verrattuna lähestulkoon jopa on sellainen, ei hame pysy ylhäällä yhtään ylempänä, pöh. Toppi Vero Moda, kaulakoru Omstart, kengät Vagabond.


Niin ihanat kuin Missyt ovatkin, ulkona riehuva syyssade pakotti laittamaan jalkaan maanläheisemmät matkakengät. Ja kyllä, kyseessä ovat uudet talvikenkäni. Pähkäilyjen jälkeen päädyin prätkäsaappaisiin, kun Vagabondin liikkeestä soitettiin niiden saapuneen paikan päälle. Valitsin piirun verran liian suuren koon, jotta villasukka mahtuu ohuen vuoren kaveriksi talvipakkasilla, mutta pohjallisen kanssa ne kulkevat nyt jo syksylläkin. Jos näillä liukastuu, on vika jossain muualla kuin jaloissa!

Arvatkaapa, mitä litkin tällä hetkellä? Kuumaa mustaherukkamehua. Muutaman viikon työ-, treeni- ja blogimaailmassa juhlinut lenssu on saamassa otetta minustakin. Useiden päivien superlievä kurkkukipu äityi tänään jonkin verran suuremmaksi. Ei sillä, kotona makoilu kuulostaa houkuttelevalta, jos vain a) joku olisi siivonnut täällä ja b) ei olisi niin paljoa muuta tekemistä. Voi huok.

2010/09/19

Uncertainty

Karhupuiston Makuuni petti perjantaina leffatarjonnallaan (osa puuttui hyllystä, osa kokonaan valikoimista), joten katseluun päätyi Uncertainty. Toki tämä viime vuonna ilmestynyt, draama-kategoriaan uppoava pätkä oli must-see-listalla muutenkin, mutta ei ihan siellä kärkipäässä - etenkin, kun en mitään järisyttäviä arvioita ole leffasta lukenut. Olen kuitenkin iloinen, että elokuva tuli katsottua!


Uncertaintyn tarina alkaa tavallisena heinäkuisen kuumana päivänä New Yorkissa. Kuuluisalla Brooklyn Bridgellä nuorella pariskunnalla on edessään suuri päätös, jonka tekeminen tuntuu ylivoimaiselta. Bobby heittää kolikkoa, jonka seurauksena koko elokuva jakautuu kahtia: näytetään kolikon molemmat puolet. Toinen niistä on perhearkea Brooklynissa, ihmissuhteiden hankaluutta ja pieniä iloja. Toinen tarina vie Manhattanin humuun, josta ei puutu jännitystä tai toimintaa. Oli tapahtumien kulku mikä tahansa, päätösten tekemisen vaikeus ei helpotu. Ja päätöksen seuraukset on kestettävä. Ja vielä suuremmalla skaalalla: muuttuuko lopputulos ikinä, vai päädytäänkö eri reittejä pitkin aina samaan lopputulokseen?


Kate (Lynn Collins) ja Bobby (Joseph Gordon-Levitt) tekevät loistavaa työtä tiiminä. Kemia on uskottavaa, ja pari voisi olla olemassa oikeassakin elämässä. Koko elokuva pyörii näiden kahden ympärillä, eikä sivuhenkilöillä ole paljoa pukahtamista. Pidin paljon myös ympäristön kuvauksesta, väreistä ja tunnelmasta. Ihan koko aikaa leffa ei jaksanut pitää tiukasti otteessaan, mutta ideana kahtiajako on loistava. Olisi täydellistä, jos vaihtoehtojen lopputulokset voisi tsekata etukäteen, ja päätösten tekeminen helpottuisi.


Yleensä tällaisia pienehköjä, ei tajuntaa räjäyttäviä elokuvia voisi kuvailla yhdellä sanalla sympaattinen, mutta Uncertaintyyn se ei jostain syystä sovi. Herkkä olisi ehkä lähempänä. Joka tapauksessa täysin katsomisen arvoinen filkka!



p.s. Kiinnostavuutta muuten lisää vielä IMDb'n tarjoama fakta siitä, että käsikirjoitus on tehty ilman dialogia. Vuorosanat on kehitelty näyttelijöiden ja ohjaajien kesken harjoituksissa.

2010/09/18

Rain rain go away



Just to let you know, otin blogini omiin nimiini Bloglovinissa. Siellä oli parikin twilight colaa, tiedä häntä miksi, mutta joka tapauksessa tämä on minun eikä kenenkään muun ;)

Tylsä sateinen lauantai ei oikein tunnu missään määrin kivalta, katsotaan mitä ilta tuo tullessaan!



2010/09/17

Junip - Always

Ruotsalainen Junip luokitellaan Maispeississä folk rockiksi. Se on letkeää sellaista, tietyllä tapaa hailakkaa mutta ei kuitenkaan munatonta. Herra José Gonzálezin omintakeinen pehmeä ääni luo täydellisen tunnelman kera akustisten kitaroiden. Ensimmäisen EP'nsä yhtye julkaisi viisi vuotta sitten, mutta nyt myös kokonainen pitkäsoitto saatiin ulos - itseasiassa tällä viikolla. Vielä ei korva erota biisejä toisistaan, lisää kuuntelua kehiin siis...

Always-video kuitenkin tähän väliin viikonlopun kunniaksi. Pätkä on kuvattu ilmakitaroinnin MM-kisoissa ja suomalaisella ilmakitarastaralla onkin videossa päärooli. Huomatkaa myös alun taustalla pyörivä karaokefilmi. Repesin.


2010/09/15

Kesälukemista

Menneen kesän helleaallossa ajelehtiminen johti useamman pokkarin ahmimiseen puistossa lötköilemisen ohessa. Nyttemmin lukuprojektit (Little Women) etenevät tuskallisen hitaasti, ainakin siihen asti, kunnes hautaan pyörän lukkojen taakse talven ajaksi ja käytän ratikkamatkat hyödyksi. Toisaalta loppuviikon sateet enteilevät hyvää romaanin kannalta.


L. J. Smith - Vampire Diaries
Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen osan luin jo keväällä, kesän alussa sain loputkin tapahtumat Elena Gilbertin ja Salvatoren veljesten välillä kahmittua sisuksiini. Jostain syystä jaksan tätä teinihömppää Sookie Stackhousea paremmin näin kirjamuodossa. Auringon pehmentämät aivot eivät tosin kovin paljoa vakavampaa tekstiä olisikaan jaksaneet imeä. Hyvä mieli opuksista silti jäi. TV-sarjan alettua viime kuussa ovat tapahtumat ja henkilöt jo saaneet paljon erilaisia vivahteita, toisenlaisia kuin kirjoissa.

Bram Stoker - Dracula
Vähän turhan kauan hyllyssä lukemattomana majaillut klassikko, joka vei sydämeni täysin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Vanhahtava teksti oli ajoittain todella vaikeaa luettavaa, ja muutama murrepätkä taisi mennä täysin yli hilseen. Kokonaisuus silti hahmottui. Alun tahmean tottumisen jälkeen kirjaa oli vaikea laskea käsistään, ja se oli oikeasti myös pelottava, mitä en todellakaan olisi uskonut. Ehkä oli siis hyvä, että Draculan maailma tuli tutuksi kesäisessä valossa, eikä talven synkeässä pimeydessä. En olisi muuten nukkunut ikinä.

Torey Hayden - Tiikerin Lapsi & Nukkelapsi
Vaikean vanhan englannin jälkeen suomen kieli tuntui mukavalta vaihtelulta, joskin hivenen jäykältä. Tiikerin Lapsi oli juuri sitä, mitä lukuisat suosittelut ovat antaneet ymmärtääkin - jotain lähes käsittämätöntä, kauheaa, ja äärettömän koskettavaa.. Sitä en tiedä, onko se Haydenin paras teos, mutta mieleenpainuvin ainakin. Erilaisen muihin verrattuna siitä tekee se, että Sheilan elämää seurataan useamman vuoden, ei vain muutaman koulu- tai terapiajakson ajan. Nukkelapsi oli hyvä sekin, mutta ei ehkä erottunut mitenkään erityisemmin Haydenin muista teoksista.

Erlend Loe - Tosiasioita Suomesta
Supernaiivi on tajuttoman loistava ja myös L kutkuttaa nauruhermoja. Tosiasioita Suomesta -teoksen kanssa sen sijaan meinasi mennä hermot. Virtaavana tekstinä peräkanaa kirjoitetut sanat olivat liian hankalasti aseteltuja, piti osata olla takertumatta niihin ja antaa aivojenkin vain kulkeutua itsekseen eteenpäin. Lisäksi tuntui, ettei koko kirjassa ollut päätä eikä häntää. Vaan aina se sitkeys palkitaan, ja asiat saivat hieman uusia ulottuvuuksia loppua kohti mentäessä. Vähän tämä silti oli sellainen, etten ehkä suosittelisi. Ei ollut ainakaan minun makuuni.

Oscar Wilde - The Picture of Dorian Gray
Kuinka pitkälle kauneus kantaa maailmassa, ja mitä sen vuoksi ollaan valmiita uhraamaan? Sitä pohtii kuuluisa näytelmäkirjailija herra Wilde. Vaikka Dorian Grayn muotokuva on kirjoitettu 1800-luvun lopulla, oli se Draculaan verrattuna helppoa luettavaa. Jokunen sana saattoi mennä ohi, mutta se ei haitannut kokonaiskuvan rakentumista. Oli silti asioita, joita olisin ehkä kaivannut ilmaistavan selkeämmin - välillä saattoi jäädä epäselväksi, tapahtuiko jokin asia oikeasti vaiko eikö ja miten pitkälle se olikaan pelkkää mielikuvittelua. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen ihastuttava ja kauhistuttava teos, me likes!

2010/09/14

Dreams exploding in the sky







Nyt se sitten on saapunut. Syksy harmaine, koleine päivineen. Väitän syksyn olevan inspiraation aikaa, mutta on se myös sitä toista ääripäätä. Vuoristorataa, joka ei kulje rajusti ylös eikä alas vaan suurimman osan ajasta puksuttaa tasaisen tappavaa tahtia eteenpäin vailla oikeastaan mitään suuntaa. Tylsyyden joukossa on onneksi pieniä kimaltavia pisaroita ystävien, suklaan, hyvän elokuvan ja paksujen villapipojen muodossa. Ja jopa urheilun. Kun ulkona tulee vettä vaakatasossa eikä mikään huvita, lähde lenkille. Voin taata, että jälkeenpäin olo on kuin maailmanvalloittajalla. Takaan myös uitettu koira -efektin.

Pieni inspiraation puute siis vaivaa minua ainakin kirjoittelun osalta. Kuvaamiseen se ei onneksi ole  hiipinyt, vaikka parvekkeelta napsitut kuvat Lintsin kauden päättäjäistulituksista olisivat voineet olla parempiakin, jos vain a) taivas ei olisi ollut pilvessä ja b) olisin ehtinyt kiertää korttelin toiselle puolelle. 

Katsotaan, ehkä huomenna sitä osaa jo nauttia sateesta!



Juttu ajastettu, kirjoitettu alunperin maanantaina. Kirjoittaja ei ota vastuuta siitä, jos maanantaiolo jatkuu jutun lukemisen vuoksi useammalle päivälle. Jos niin käy, rohdoksi suositellaan Ben&Jerry'sia.

2010/09/13