Dance forever

On outo tunne, kun toiset ovat palailleet harjoitussaleille, mutta lähes 12 vuoden jälkeen omaan kalenteriini ei ole merkitty yhtiäkään cheerdance-treenejä. Kyse on viime postauksessa mainitsemastani arjen muutoksesta, joskin a) tähän menee aikaa tottua ja b) jokapäiväisessä arjessa suunnanmuutos ei vielä näy muuten kuin siten, että sunnuntaisin ei tarvitse raahautua hallille treenaamaan. Tulevaisuudessa saan myös ne viikonloput, jotka aiemmin ovat kuluneet kisoissa tai leireillä, vapaaksi. Outoa!

Aloitin lajin vanhana, vailla minkäänlaista urheilullista taustaa, joten tie vaativan lajin raameissa on välillä ollut kivinen. Huipulle en koskaan päässyt, mutta pääasia oli aina, että minulla oli hauskaa ja motivaatiota riitti. Hyvät tyypit ympärillä ovat luonnollisesti auttaneet paljon, ja lajin parista olen saanut (toivottavasti) elinikäisiä ystäviä. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee stoppi. Ei niinkään lajin rakastamisen suhteen, vaan sen, että tarvitsee jotain muuta päiviinsä. 12 vuotta on pitkä aika. Lisäksi en voi sanoa, etteikö välillä olisi haastavaa treenata 16-vuotiaiden kanssa, kun itse on yli tuplasti sen ikäinen.

Vaikka oman tanssi-identiteetin uudelleen järjestäytymisessä kestää vielä tovi, olen tiennyt jo pitkään, että toinen rakkauslajini hip hop on se, jonka pariin palaan kun cheerdance loppuu. Viime viikolla alkoivat tunnit, joista valitsin tarkoituksella tarpeeksi vaikean tason haastaakseni itseni. Kyllä tuntui makialta! Myös show-tanssi kuuluu lukkariini, joskaan sen sopimisesta meikäläiselle en ole vielä sataprosenttisen vakuuttunut - pehmeät liikkeet ovat äärimmäisen haastavia, kun on tottunut tiukkaan ja täysillä paahtavaan menoon. Katsotaan, katsotaan.

Haastavaksi tulee todennäköisesti osoittautumaan se, miten saan itseni pidettyä kunnossa ns. rennommalla treenillä. Onneksi vastaus löytyy kuntosalista ja itsekurista, I hope. Parasta tässä on se, että pystyn kokeilemaan eri lajeja ja jumiuttamaan lihaksia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt, ilman, että se vaikuttaa haitallisesti päälajiini. Ties mistä sitä itsensä vielä löytää.

It's such a weird feeling, when everyone has returned to practice halls, but after almost 12 year your days regarding cheerdance practice look completely empty. This will surely take some time to get used to. I will have Sundays and whole weekends actually free. So weird!

I began competitive cheerdance pretty old and without any sort of athletic background, so the road has been bumpy every now and then. But I've always thought that when I'm still having fun and motivation, I'm going to continue. Of course having wonderful people and team mates around you helps hella lot, and I've even made some (hopefully) lifelong friends amongst the sport. Still, there comes a day when you just have to give up. Not because of a love that has ended or even the fact that you're over twice the age of the youngest on your team (though that sometimes, yes, can be tricky). But just so that you could get time for something else in your life.

So my dancer's identity has crashed and I'm gathering the pieces. Luckily I've already known for a long time that I'll return to my other love, hip hop, when I finish cheerdancing. Lessons began last week, and boy it was sweet! I'm also attending show dance class for the spring, even though I'm not really sure it's my thing. Being all soft seems a bit lame after being used to tight motions and giving everything your body can give. We'll see.

It'll be a challenge to keep myself in shape with a sort of more relaxed exercise routine, but there's always the gym, too. The best thing about this all is, that I'll be able to test new sports and get all sorts of weird muscles aching without it interfering with my main event. Who knows where I'll find myself.

Shake your pompoms

Kisaviikonloppu! Josko sen jälkeen saisi hetkeksi hengähdettyä ja istahdettua blogin ääreen.

Competition weekend ahead!

I don't sweat, I sparkle

Paras hetki ajatella treenihommia on tietysti se, kun makaa kuumeessa kotona viltin alla. Uusi Suede soi taustalla ja mietin, millä selviäisi monen päivän koomailusta ilman jumahtanutta selkää. Influenssa iski rokotteesta huolimatta.

Kuten aina, haaveilen siitä, että saisin elantoni tanssimisesta. Tai oikeastaan mistä tahansa liikkumisesta, tai toisten liikkumaan innostamisesta. Tällä hetkellä tunnit vuorokaudessa eivät riitä siihen treenimäärään, mitä elämääni haluaisin. Täydellisyyttähän olisi, jos saisi päivät käyttää urheiluun - jäisivät illat sitten vapaaksi! Mutta sitten jollain pitäisi vielä maksaa asuntolainat ja muut. Ei ihan toimiva yhtälö.

Jos unohdetaan haaveet, kevään optimaalisin treeniviikko näyttäisi jokseenkin tältä:

MA - kuntosali, alavartalo-ohjelma

TI - liikkuvuusohjelma

KE - tanssitreenit

TO - kuntosali, ylävartalo-ohjelma

PE - ponnistusvoimatreenit

LA - kuntosali, vatsalihasohjelma

SU - tanssitreenit

Tällä hetkellä maanantait menevät vielä paikallisen tanssikoulun Total Barre Fit -tunneilla, jossa balettitekniikkaa hyödyntäen annetaan lihaksille kyytiä. Lyhytkurssi kuitenkin loppuu pian, jolloin viikkorytmi muuttuu. Näyttää aika täydeltä, mutta käytännössä tiistai ja lauantai ovat lepopäiviä, sillä liikkuvuustreeni koostuu pääasiassa venyttelystä, eikä vatsalihastreeni sekään ole kroppaa pahasti kuormittava.

Vaikka sanotaan, että koskaan ei ole liian vanha kurottamaan kohti unelmiaan, niin kyllä tässä tapauksessa nyt taitaa ikä tehdä tehtävänsä. Ei minusta ammattitanssijaa tule lähes 33-vuotiaana, tomumajan ollessa syöpähoitojen vuoksi vielä kymmenisen vuotta vanhempi. Ei minusta taida myöskään personal traineria saada, sillä siinä vaiheessa, kun kyseinen koulutus olisi kahlattu läpi, taitaisi kyseisen ammatin edustajista olla lähinnä ylitarjontaa tässä fitness-buumin valloittamassa maassa.

On kuitenkin yksi porsaanreikä: keskiviikkoiset tanssitreenit tarkoittavat paitsi oman cheerdance-joukkueeni treenejä, myös juniori-ikäisten valmennusta. Valmennus on välillä haastavaa, mutta suurimmaksi osaksi antoisaa - siksi sitä teenkin. On ihanaa, kun saa muita motivoitua liikkumaan ja rakastumaan lajiin! Tarjota onnistumisen elämyksiä. Itse lapsena ja nuorena liikkumista vihanneena pyrin tekemään kaikkeni, ettei kenekään tarvitsisi kokea samaa. Lisäksi koreografioita suunnitellessa saa pistää luovuuden kukat kukkimaan.

Noniin, enää tarvitsisi selvitä tästä taudista. Atshii.



I've been spending the last week under blankets suffering from influenza and trying to figure out how to not get my back in a total cramp and keep my head straight. So it's been a perfect time to dream about exercising. To dream about dancing for living, or even doing something to motivate other people to exercise for living. Dreaming about training all day, leaving evenings for something else (and forgetting that the mortgage has to be paid somehow). Not realistic, no, but still.

When I have a perfect sports week, it consists of something every day - whether it's dancing, weight-training at the gym or stretching and taking care of my body and its movability. I constantly want to get better, even though it's so ridiculously slow when one's at this age, cancer treatment making body cells ten years older even. A perfect week also contains coaching junior dancers and conducting a choreography for them. I just love it.

So now I've only got to get myself through this disease and get back to my regular training program!

Heavy lifting

Vuodenvaihteessa mainitsin jotain treenintäyteisestä keväästä. Suomeksi: aloitin tanssin ohella tavoitteellisen ja lajia tukevan salitreenin personal trainerin johdolla - asian, josta olen haaveillut niin pitkään kuin muistan. Kuntosali ei tokikaan ole minulle vieras paikka, mutta johdonmukaisuus ja säännöllisyys ovat termejä, jotka ovat painonnostelussani enimmäkseen loistaneet poissaolollaan (tai ovat toimineet noin kaksi kuukautta, jonka jälkeen tulee jokin flunssa tai loma, joka taas syöksee hyvät rutiinit viemäriin). Vaan nytpä minulla on olleet selkeät suunnitelmat jo muutaman kuukauden ajan: kolme erilaista salitreeniä viikossa, kahdet tanssitreenit, vatsalihastreeni, liikkuvuus, kehonhuolto. Vaatii viitseliäisyyttä, mutta ajankäyttö on järjestely- ja valintakysymys. Ainakin terveys kiittää, kun TV'n äärellä möllöttämisen sijaan nostan takapuoleni ylös ja lähden liikkeelle (minkä vuoksi olen sitten autuaan pihalla kaikista mahtavista TV-sarjoista). Treenien ohella ruokavaliota on rukattu entistä parempaan (lue: puhtaampaan) kuntoon. Näin maksimoidaan tehot ja palautus.

Joku saattaisi miettiä, miksi lähteä tähän hommaan. Miksei olla onnellinen siitä, että on ylipäätään hengissä ja pystyy liikkumaan miten milloinkin haluaa, miksei nauti elämästä ilman ajoittain stressaaviakin treeniaikatauluja? Vastaus löytyy jo kysymyksestä: haluan päästä samaan kuntoon, parempaankin, kuin ennen sairastumista. Tämä on kenties viimeinen oljenkorteni, ottaen huomioon repivän fyysisesti vaativan lajini (cheerdance) ja ikäni, joten aion ottaa siitä kaiken irti. Jo pelkästään kaksi kevään aikana tullutta keskivertoa pidempää flunssajaksoa ovat todistaneet sen, että ilman urheilua olen kiukkuinen akka, jolla kaatuu seinät päälle. Lääkkeiden kerryttämien kilojen tiputtaminen on toki sekin ollut (ja on edelleen) tavoite, mutta ei prioriteettilistan ensimmäisenä.

Mistä päästäänkin siihen puntarin lukemaan. Se tunne, kun syöt hyvin ja treenaat monta kertaa viikossa ja järjellä ajateltuna myös vaa'an lukeman pitäisi pienentyä, mutta vaakaa kiinnostaa lähinnä näyttää samaa lukemaa viikosta toiseen... Tästä on kiittäminen nimenomaan rintasyövän hormonaalista lääkitystä, joka viskaa aineenvaihdunnan 60-vuotiaan, menopaussin ohittaneen naisen tasolle ja jota tuntuu olevan mahdotonta herättää henkiin. Keho pitää läskeistä tiukasti kiinni.


Mutta. Vaikkei paino ole tippunut edes puolia tavoitteesta, voimatasot ovat nousseet hurjasti. Huvitun, kun mietin, minkälaisia painoja nostelin tammikuussa. Se fiilis, kun tekeminen helpottuu ja joka viikko saa joitain painoja nostaa, on mieletön. Se, kun tanssissakin oivaltaa uusia asioita, eikä hyppyjen tekeminen tai kropan hallitseminen pirueteissa ole enää vain olemattomista lihaksista kiinni. Se, kun paljain silmin erottaa jostain läskin alta lihaksia.

Viime viikon ns. loppukuntotesti nosti kaikki liikkuvuuden ja lihaskunnon osa-alueet (puristusvoimaa lukuun ottamatta) tasolle erinomainen. Senttejä on lähtenyt ja lihasmassa lisääntynyt, vaikka paino tai rasvaprosentti ovatkin pysyneet lähes samoina. Jippii! Tästä suurkiitos Prässille ja trainerilleni Katjalle. :) Jotain jäi myös kunnon osalta saavuttamatta: maksimaalinen hapenottokyky ei polkupyöräergometritestissä näyttänyt muuttuneen tammikuisesta mihinkään, asia, joka on suuri kysymysmerkki, sillä treenit sujuvat kyllä huomattavasti paremmalla pöhinällä kuin alkuvuodesta. Syy tällaiseen menee siis selvittelyn alle. Todennäköisesti se voi löytyä syöpähoidoista tai yksilöllisistä sykerajoista, joihin polkupyörätesti ei päde.

Kesällä treenataan aavistuksen rennommin. Uusia lajeja voi kokeilla helposti, kun ei aivojenkaan tarvitse tsempata oppiakseen uutta koreografiaa. Tavoitteena olisi vihdoin ja viimein testata ainakin suppailua ja maastopyöräilyä. Tänään on kuitenkin kehonhuoltopäivä!

What have I been up to the last six months? Mostly spending hours at the gym, or dancing. I started out gym training with a slightly more serious attitude than before when I hired myself a personal trainer last January. Together we've done miracles - I've gained muscles that I thought I'd never have and lost a couple of inches. Yes I'm proud!

Unfortunately my hormonal treatment for breast cancer doesn't deal well with body fat. In fact it doesn't deal with it at all - it just gathers it and doesn't let go. My metabolism is somewhat like a sixty-year-old woman's. So no lost pounds here. Also my VO2 max hasn't improved, which might have something to do with either heavy cancer treatments or individual heart rates.

Nevertheless I'm happy about all the results with my mobility and muscular fitness. Gym training has helped evolve in cheerdance too, A LOT. Fitting regular training to your schedule when your life might not be that regular is tricky, but I've managed. Yes I haven't watched all the cool TV shows everyone's talking about. But I've lifted my butt of the couch - a thing that surely gives one a huge amount of strength mentally, to deal with life and all it's bringing up the road.

So if you have the opportunity to get a PT, a person who pushes you to train harder and eat properly (mind you, it's still all up to you - a trainer can give you advice, a menu and a gym program but it's YOU who has to do the work), I highly recommend!

SE - FI

Puuh! On taas mahtunut tapahtumia viime viikkoihin - vappu, flunssaa, reissu, flunssaa… Reissu tarkoittaa tässä tapauksessa kilpacheerleadingin Suomi-Ruotsi maaottelua, joka vei Nyköpingiin  toissa viikonloppuna. Samalla tuli käveltyä pitkästä aikaa rakkaan Tukholman katuja - eihän hullukaan matkusta kahtakymmentäneljää tuntia yhteen suuntaan ihan vain yhden kisan vuoksi (jos haluatte helposti Stokikseen, älkää muuttako Ouluun, toim.huom.). Kohta kesätauko, eli omatoimista treeniä! Jahka saan hapen taas kulkemaan kunnolla.

Phew, a couple of stressful (and fluful too, for that matter) weeks are over. Last weekend (or the one before last, whatever) was spent in a bus & boat for 24 hours straight, just to get from Oulu to Stockholm (and back another 24h). In between was a shorter drive to Nyköping to compete at the cheerleading championships between Sweden and Finland, Finnkampen. Dancing will soon hit a summer break, but that doesn't mean one can get lazy...

Broken bones

Tapaturma-alttiuteni sai viikonloppuna taas uusia käänteitä, otsikon mukaisesti. Tosin murtuneita luita on sentäs vain yksi. Ja sekin jalkapöydässä, joka kirurgin mukaan paranee ilman kipsiäkin. Mutta että ihan näin yli kolmekymppiseksi asti piti elää, ennen kuin koki yhtäkään varvasta suurempaa luunmurtumaa!

Turvonnut jalka ällöttää ja muutaman viikon liikuntakielto pistelee aktiivista omatuntoa kipeästi, mutta sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan yhtä asiaa: panostamista liikkuvuuteen. Venyttelemään, mars!

I broke one bone on the instep of my left foot the other day. It's supposed to heal without a cast, but crutches will nevertheless be my best friends for a few weeks. The foot looks gross and walking hurts, so dancing and jogging are totally banned for a while. So what do I do? Focus on my mobility with tons of stretching exercises. Ha.

Tanssia raiteilla

Ennen Helsingistä lähtöä, tanssitreenien jälkeen, räpsin kuvia parista joukkuekaverista tyhjillä kiskoilla. Ykkösen reitillä ei ratikka kolissut, mutta pompomit kimaltelivat ja tytöt hyppivät hyytävässä kevätilmassa ilmaan senkin edestä.

Before leaving Helsinki I took some photos from fellow teammates after our last dance practice together. Tram tracks were empty, but our souls weren't.

Reenihommia

Sillä aikaa, kun maailmaa pyörittää trendi nimeltä fitness elämäntyyliksi, tapahtuu toisaalla kummia. Tanssia rakastava, urheileva tyttö joutuu lepokuurille, hölläämään tahtia, jotta jaksaisi hoitaa normaalit arkiaskareet. Vaikeaa, kamalaa ja epäreilua. Ja kuinka monta kertaa siinä rytäkässä tuntuu siltä, että pää hajoaa pirstaleiksi ja lihakset surkastuvat valonnopeudella? Niin monta, ettei niitä jaksa laskea.

Kesällä niin kävely- kuin hölkkälenkitkin olivat vielä mukavia, kun aurinko paistoi ja askel kulki - olihan hyvä peruskunto olemassa. Tossua toisen eteen laitettiin kuitenkin maltillisella tahdilla, ja kaikki vähänkään maksimivoimaa tai -kestävyyttä vaativa jätettiin taakse. Syksyn lenkki- ja salikäynnit sen sijaan on molemmat laskettavissa yhden käden sormilla. Hiphop-tunnit pitivät järjissään, vaikka opettaja joutuikin turhan monta kertaa ruksimaan nimilistasta kohdaltani ruudun "poissa".

Niin moni vannoo vuoden alkaessa aloittavansa uuden elämäntyylin, liikkuvansa enemmän ja tarkkailevansa syömisiään. Tahtomattani liityn samaan kastiin, sillä pystyn jälleen urheilemaan! Voimat eivät ole täysin palautuneet, mutta enää ei tarvitse varautua viikon tai kahden taukoihin, vaan voin treenata jaksamiseni mukaan täysillä kokoajan. Sanomattakin selvää, että entiset lihakset ovat muuttuneet nykyisiksi hötöiksi ja vararenkaiksi. Ja vaikka paluuni rakkaan cheerdancen pariin ei hyppyjen osalta aivan mahdottomalta näytäkään (reisieni räjähdysvoima on selkeästi peräisin suklaasta), ovat lihas- ja aerobinen kestävyys tasolla nolla. Huhhei. Paljon on siis työtä tehtävänä.

Kahdeksan vuoden aikana hitaasti kehittyneet taidot eivät onneksi kuitenkaan noin vain häviä, vaikka taukoa lajin parista on tullut pidettyä jo maaliskuusta asti. Niitä pitää vain vähän herätellä. Räjähtävän ja tiukan kilpacheerdancen vastaparina hoppitreenit jatkuvat kalenterissani. Lisäksi loppusyksystä sain itseni koukkuuntumaan hot joogaan, ja olisihan se salillakin ihan hyvä käydä hakemassa menetettyjä ojentajiaan ja takareisiään takaisin, ja lenkkeillä joskus ja venytellä enemmän ja… Avainsanana täytyy kaikesta huolimatta muistaa kohtuus. Lihakset kehittyvät ja palautuvat syödessä ja levossa, joten niistä ei tingitä.

Kun liikun, myös syön automaattisesti paremmin, puhtaammin. Lepopäivinä sorrun taas helposti pullamössöihin, vaikka tiedän, ettei vatsani niitä edes siedä. Lisääntyvän auringonvalon myötä nousevat onneksi energiatasotkin. Keho ei enää kaamosväsymyksessään huuda jokapäiväistä suklaatansa. Ja turha sitä on kieltää, motivaattorina toimivat myös vaatteet - niin ne, jotka saa vetää päälleen treeneihin lähtiessä kuin ne, jotka tauon jälkeen mahtuvat taas päälle. Mikään ei kuitenkaan voita sitä oloa, jonka tuntee kropassaan ja mielessään hyvin menneen treenin jälkeen!

Mites ne teidän reenihommat? :)


Kuvat tanssikaudelta 2012-2013.


After a looong break which almost made me go out of my mind I am able to exercise again! I'm so happy. Of course I still have to take it slow and listen to my body, but a few dance practices a week (competitive cheerdance and hip hop) + gym + hot yoga is SO much better than just lying on the sofa. Nothing beats the good feeling after a workout!

Winter memories

Joulu- ja lumihimoissani keräsin kasaan viime pääsiäisenä otettuja kuvia. Lappi, Savukosken kuivalihamarkkinat, lumi lumi LUMI. Ihan pienesti on joku olkapäälläni istunut otus kuiskutellut korvaani sellasia sanoja kuin rinteet ja snoukka, ja odotan innosta täristen sitä hetkeä, kun laudan päälle taas pääsee. Sitä ennen ei auta kuin muistella auringossa kylpevää Pyhätunturia (Kemi- ja Oulujoen ohella).

With all this longing for Christmas and snow I finally gathered some photos taken last Easter in Lapland. Someone small sitting on my shoulder has been whispering about slopes and snowboarding to my ear for weeks now, and I just can't wait to actually get my boots into the bindings on my board! Until then, I dive into memories of Northern Finland bathing in the spring sun.