Olen ottanut ehkä
pienen aivopesun jälkeen kauhuelokuvat repertuaariini vuosien jälkeen. Osittain taustalla on halu löytää oikeasti pelottava raina - useimmat lajinsa edustajat kun eivät tunnu muutamaa säikäyttelyä lukuun ottamatta vievän yöuniani alkuunkaan. Aiemmin pidin niistä taukoa sen vuoksi, että kuvittelin pelkääväni kauhua liikaa, mutta olin väärässä. Tietenkin ihmistä voi pitää hieman hulluna, kun hän välttämättä haluaa tulla pelotelluksi... Mutta kauhuleffoissa harvoin on mitään muuta tunteisiin vetoavaa dynamiikkaa tai älykästä dialogia, joten saadakseen niistä jotain irti, on pelottavuus kaiken a ja o. Henkilökohtaisesti en välitä zombeista tai suolenpätkistä. Ne enimmäkseen kuvottavat, ja esimerkiksi
Saw'n visuaalisuudesta huolimatta en saa sen kaltaisista elokuvista kicksejä. Sen sijaan psykologiset trillerit ja hyvin tehdyt henkimaailman tai muuten vaan todella epämääräiset jutut ovat my thing. Hyvän kauhuelokuvan jälkeisen olotilan kuuluu olla jännittynyt, kauhistunut ja sellainen, että tekisi mieli sammuttaa valot ja piiloutua komeroon peiton alle.
Yksi monille kauhu-genren elokuville yhteinen tekijä on tietynlainen ympäristö. Kuinka monta kertaa olenkaan katsonut leffan, joka sijoittuu vanhaan ja suureen kartanoon metsän keskellä, kaukana muista ihmisistä? Jos tällaista elokuvaa katsoo nimenomaisessa ympäristössä, on kauhukertoimen tuplaantuminen taattua. Sen sijaan jos leffa onnistuu viemään ihon kananlihalle myös lämpimässä kerrostaloasunnossa, omalta pieneltä ruudulta katsottuna, täytyy jotain olla tehty oikein.
Kaksi ystävällismielistä, pelejä pelaavaa nuorta miestä ottaa perheen panttivangiksi heidän omaan loma-asuntoonsa. Elokuva on englanninkielinen uusintaversio saman ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Haneken samannimisestä tekeleestä. Alkuperäistä en ole nähnyt, mutta kuuleman mukaan näissä ei ole juurikaan eroja, vaikka voin kuvitella, että vuonna 1997 tehty saksalainen versio on himpun verran parempi. Pääosissa Michael Pitt, Brady Corbet, Naomi Watts, Tim Roth ja Devon Gearheart.
Funny Games toi mieleeni kaksi
Kubrickin klassikkoa - alun kuvaus ja leikkaus muistuttaa
Hohtoa, kokovalkoiset puvut ja toisten taloon tunkeutuminen taas tietysti
Kellopeliappelsiinia. Kaukana näiden kahden leffan kolkkoudesta tai brutaaliudesta ollaan silti. Sairaasta ideasta ja pienistä hienoista hetkistä huolimatta kokonaisuus jää latteaksi. Välillä Pittin esittämä Paul puhuu suoraan kameralle ja yleisöön, mitä pidän elokuvissa aina vähän omituisena seikkana. Voisin silti katsoa joskus uudestaan, jotta nyanssit aukeaisivat paremmin.
The Children
Elaine perheineen saapuu siskonsa luokse juhlistamaan uutta vuotta. Serkusten ja muiden sukulaisten jälleennäkeminen muuttuu painajaiseksi, kun perheiden lapset alkavat kääntyä vanhempiaan vastaan. Pääosissa mm.
Eva Birthistle,
Hannah Tointon ja
Stephen Campbell Moore.
Katsojaa säpsäytellään ja pakotetaan peittämään silmänsä useampaankin otteeseen. Murhanhimoiset lapset ovat aina karmaisevia, etenkin suloiset ja suurisilmäiset sellaiset, kuten
Rafiella Brooks. Sinänsä kukaan skideistä ei kuitenkaan ole mikään
Pet Semataryn Gage Creed. Lähtökohdista olisi saanut nykyistä enemmän mieltä järkyttävän teoksen aikaiseksi, vaikka peruskauhuksi filkka varsin passeli onkin. Vähän sen kaltainen tosin, että toista kertaa ei tule katsottua, kun tapahtumat ovat jo tuttuja.
The Descent
Naisjoukko ystävyksiä kerääntyy pitkästä aikaa yhteen päämääränään kiipeilyreissu läheiseen luolastoon, vanhojen aikojen muistoksi. Asiat eivät kuitenkaan suju ihan niinkuin pitäisi, ja porukka jää jumiin kilometrejä maanpinnan alapuolelle. Selviää, että koskemattomissa luolissa asustaa myös verenhimoisia otuksia, jotka ovat innoissaan kotiinsa tipahtaneesta lounaasta... Pääosissa mm.
Shauna MacDonald,
Natalie Jackson Mendoza ja
Alex Reid.
Naiivista aiheesta huolimatta elokuvan alku on hyytävä. Se pakotti minut poistumaan tv-ruudun ääreltä useaan otteeseen ja herätti nukkuvan klaustrofoobikkoni. Mutta kun päästiin osastolle zombiet ja roiskuva veri, tunnelma vesittyi välittömästi. Leffat eivät mielestäni vaan toimi, jos paljastetaan liikaa. Mutta lopulta örkit ja pieni splatter-meininki eivät kuitenkaan häirinneet menoa, sillä leffa kertoo niin paljon muustakin - naisten välisestä ystävyydestä, luottamuksesta ja selviytymisestä - kunhan vain osaa katsoa verikerroksen alle. Ennakko-odotuksista huolimatta siis varsin pätevä!
Session 9
Vanha, 15 vuotta sitten suljettu mielisairaala kaipaa remonttia. Ensimmäisenä remmiin astuu firma, joka hoitaa asbestipurun. Urakalla on kiire, eivätkä työntekijöiden välit ole täysin kitkattomat. Laitoksen historia tuntuu väijyvän joka nurkan takana, ja lopulta alkaa tapahtua kummia. Jokainen työntekijä on vähintäänkin epäilyttävä. Mukana
Peter Mullan,
David Caruso,
Stephen Gevedon,
Josh Lucas,
Brendan Sexton III ja toinenkin CSI'stä tuttu naama,
Paul Guilfoyle.
Elokuvan alkua saa odottaa jonkin aikaa.
Horatio ei ole niin rasittava kuin luulisi, Mullan puolestaan on jokseenkin loistava (kasvot olivat tutut, herrahan nähdään viimeisessä Potterissa Yaxleyna). Puitteet ovat toki otolliset vaikka minkälaiselle mielensisäiselle sekoilulle, mutta jostain syystä leffa ei silti sytyttänyt täysillä. Ei sitä oikein voi kauhugenreen toisaalta edes laskeakaan, pikemminkin ilmassa on kokoajan pientä jännitettä, jonka laukeamista odottaa ilman kunnollista pelkoa tai loppuhuipennusta.
Ranskalaisessa koulussa opettajana työskentelevä Clémentine ja hänen kirjailijamiehensä Lucas asuvat suuressa, vanhassa kartanossa Bukarestin ulkopuolella. Keskellä yötä Clémentine herää ulkoa kuuluviin ääniin, jotka ovat vain alkua hirvittävälle yölle. Pääosissa Olivia Bonamy ja Michaël Cohen.
Elokuva on oikeasti karmiva ja tämän joukon paras. Haalistetut sävyt, käsivarakuvaus ja eleettömyys luovat oikeanlaista, alleviivaamatonta tunnelmaa, joka saa niskakarvat pystyyn. El Orfanaton fiiliksistä kauhistuneelle allekirjoittaneelle Ilsiä suositeltiin välittömästi, mutta elokuvien pelottavuus oli odotuksistani huolimatta keskenään jonkin verran erilaista. Tämän elokuvan katsottuaan ei todellakaan haluaisi asua siellä suuressa kartanossa keskellä metsää... Ilsin kammottavuuden pohjan luo ilmeisten visuaalisten aspektien lisäksi tarinan perustuminen tositapahtumiin. HRRRRR.
Lisää kauhua luvassa sitten, kun saan sitä taas katsottua ;)