Vuodenvaihteessa mainitsin jotain treenintäyteisestä keväästä. Suomeksi: aloitin tanssin ohella tavoitteellisen ja lajia tukevan salitreenin personal trainerin johdolla - asian, josta olen haaveillut niin pitkään kuin muistan. Kuntosali ei tokikaan ole minulle vieras paikka, mutta johdonmukaisuus ja säännöllisyys ovat termejä, jotka ovat painonnostelussani enimmäkseen loistaneet poissaolollaan (tai ovat toimineet noin kaksi kuukautta, jonka jälkeen tulee jokin flunssa tai loma, joka taas syöksee hyvät rutiinit viemäriin). Vaan nytpä minulla on olleet selkeät suunnitelmat jo muutaman kuukauden ajan: kolme erilaista salitreeniä viikossa, kahdet tanssitreenit, vatsalihastreeni, liikkuvuus, kehonhuolto. Vaatii viitseliäisyyttä, mutta ajankäyttö on järjestely- ja valintakysymys. Ainakin terveys kiittää, kun TV'n äärellä möllöttämisen sijaan nostan takapuoleni ylös ja lähden liikkeelle (minkä vuoksi olen sitten autuaan pihalla kaikista mahtavista TV-sarjoista). Treenien ohella ruokavaliota on rukattu entistä parempaan (lue: puhtaampaan) kuntoon. Näin maksimoidaan tehot ja palautus.
Joku saattaisi miettiä, miksi lähteä tähän hommaan. Miksei olla onnellinen siitä, että on ylipäätään hengissä ja pystyy liikkumaan miten milloinkin haluaa, miksei nauti elämästä ilman ajoittain stressaaviakin treeniaikatauluja? Vastaus löytyy jo kysymyksestä: haluan päästä samaan kuntoon, parempaankin, kuin ennen sairastumista. Tämä on kenties viimeinen oljenkorteni, ottaen huomioon
repivän fyysisesti vaativan lajini (
cheerdance) ja ikäni, joten aion ottaa siitä kaiken irti. Jo pelkästään kaksi kevään aikana tullutta keskivertoa pidempää flunssajaksoa ovat todistaneet sen, että ilman urheilua olen kiukkuinen akka, jolla kaatuu seinät päälle. Lääkkeiden kerryttämien kilojen tiputtaminen on toki sekin ollut (ja on edelleen) tavoite, mutta ei prioriteettilistan ensimmäisenä.
Mistä päästäänkin siihen puntarin lukemaan. Se tunne, kun syöt hyvin ja treenaat monta kertaa viikossa ja järjellä ajateltuna myös vaa'an lukeman pitäisi pienentyä, mutta vaakaa kiinnostaa lähinnä näyttää samaa lukemaa viikosta toiseen... Tästä on kiittäminen nimenomaan rintasyövän hormonaalista lääkitystä, joka viskaa aineenvaihdunnan 60-vuotiaan, menopaussin ohittaneen naisen tasolle ja jota tuntuu olevan mahdotonta herättää henkiin. Keho pitää läskeistä tiukasti kiinni.
Mutta. Vaikkei paino ole tippunut edes puolia tavoitteesta, voimatasot ovat nousseet hurjasti. Huvitun, kun mietin, minkälaisia painoja nostelin tammikuussa. Se fiilis, kun tekeminen helpottuu ja joka viikko saa joitain painoja nostaa, on mieletön. Se, kun tanssissakin oivaltaa uusia asioita, eikä hyppyjen tekeminen tai kropan hallitseminen pirueteissa ole enää vain olemattomista lihaksista kiinni. Se, kun paljain silmin erottaa jostain läskin alta
lihaksia.
Viime viikon ns. loppukuntotesti nosti kaikki liikkuvuuden ja lihaskunnon osa-alueet (puristusvoimaa lukuun ottamatta) tasolle erinomainen. Senttejä on lähtenyt ja lihasmassa lisääntynyt, vaikka paino tai rasvaprosentti ovatkin pysyneet lähes samoina. Jippii! Tästä suurkiitos
Prässille ja trainerilleni Katjalle. :) Jotain jäi myös kunnon osalta saavuttamatta: maksimaalinen hapenottokyky ei polkupyöräergometritestissä näyttänyt muuttuneen tammikuisesta mihinkään, asia, joka on suuri kysymysmerkki, sillä treenit sujuvat kyllä huomattavasti paremmalla pöhinällä kuin alkuvuodesta. Syy tällaiseen menee siis selvittelyn alle. Todennäköisesti se voi löytyä syöpähoidoista tai yksilöllisistä sykerajoista, joihin polkupyörätesti ei päde.
Kesällä treenataan aavistuksen rennommin. Uusia lajeja voi kokeilla helposti, kun ei aivojenkaan tarvitse tsempata oppiakseen uutta koreografiaa. Tavoitteena olisi vihdoin ja viimein testata ainakin suppailua ja maastopyöräilyä. Tänään on kuitenkin kehonhuoltopäivä!
What have I been up to the last six months? Mostly spending hours at the gym, or dancing. I started out gym training with a slightly more serious attitude than before when I hired myself a personal trainer last January. Together we've done miracles - I've gained muscles that I thought I'd never have and lost a couple of inches. Yes I'm proud!
Unfortunately my hormonal treatment for breast cancer doesn't deal well with body fat. In fact it doesn't deal with it at all - it just gathers it and doesn't let go. My metabolism is somewhat like a sixty-year-old woman's. So no lost pounds here. Also my VO2 max hasn't improved, which might have something to do with either heavy cancer treatments or individual heart rates.
Nevertheless I'm happy about all the results with my mobility and muscular fitness. Gym training has helped evolve in cheerdance too, A LOT. Fitting regular training to your schedule when your life might not be that regular is tricky, but I've managed. Yes I haven't watched all the cool TV shows everyone's talking about. But I've lifted my butt of the couch - a thing that surely gives one a huge amount of strength mentally, to deal with life and all it's bringing up the road.
So if you have the opportunity to get a PT, a person who pushes you to train harder and eat properly (mind you, it's still all up to you - a trainer can give you advice, a menu and a gym program but it's YOU who has to do the work), I highly recommend!