2019/10/27

Look, I'm reading

Lukeminen on tänä vuonna takunnut. Tai siis, takunnut lähinnä kesällä ja syksyllä, keväällä ja talvella kyllä tuli luettua. Kuten alla olevat kolme teosta. Ne yhdistyvät toisiinsa jollain tapaa löyhästi aiheillaan, naispääosillaan, kansien värien kautta ja sillä, että ne ovat kaikki tänä tai viime vuonna ilmestyneitä esikoisteoksia. Kerronnaltaan ne ovat kaikki hyvin erilaisia.


Ehkätänäkesänäkaikkimuuttuu


Sisko Savonlahti - Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


”Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.”
Näin ajattelee nuori nainen asunnossaan, jonne kantautuu ihmisten kiljunta Linnanmäeltä. Kohta on kesä, ja on aika päästä erosta yli. Täytyy nousta murheen alhosta, täytyy löytää työpaikka, täytyy rakastua, täytyy käynnistää positiivisuuden kierre.

Mutta pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa? Mistä tietää, mitä itse haluaa? Niin paljon kysymyksiä, ja usein houkuttelevimmalta tuntuu huonekasvien pintamullan tarkkailu, ystäville tekstaaminen, sipsidipin sekoittaminen ja makuuasento hintavan vuokra-asunnon parvekkeella.

Kuinka hänen käy?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu yhdistelee oivaltavasti kepeää huumoria ja melankoliaa. Se on suora ja tarkka kuvaus herkästä kaupunkilaisarjesta.




Sisko Savonlahden esikoisteos on ollut valtavan suosittu, ja syystäkin, onhan sitä sanottu sukupolvensa ääneksi. Pari-kolmekymppisten pätkätyöt ja taloudellinen turvattomuus, elämän suunnan etsiminen (aiempien sukupolvien mielestä päätön haahuilu) sekä maailman tila ovat kaikki seikkoja, jotka piirtävät meille 1980-luvulla syntyneille ääriviivoja turhankin tarkkaan. Kun tulevaisuus on häilyvä, on vaikeaa tietää, mitä haluaa.

Löysin kirjasta samaistumispintaa enemmän kuin odotin, mikä luo henkilökohtaista suhdetta kirjoitettuun tekstiin - tuo Aleksis Kiven kadun S-market, siellä minäkin kävin usein! Pelkästään takakannen maininta Linnanmäeltä kantautuvista kiljumisista nostatti valtavan nostalgian aallon. Helsingissä asuin käytännössä Lintsin takapihalla. Vaikka kahviloiden ja puistojen mainitseminen nimeltä tuo tapahtumat lähelle lukijaa ja antavat realistisen pohjan kaikelle, alkaa namedroppailu jossain vaiheessa ärsyttää ja tuntua päälleliimatulta. Haluaisin myöskin ajatella, että ihmissuhteeni eivät ole ihan sellaista soppaa, kuin kirjassa.

Teoksen kerronta ei ole mitenkään erityisen nokkelaa, mutta aina ei tarvitsekaan. Kevyehkö lukeminen vei mukanaan ja houkutti sipsien ja dipin ääreen. Mitenkään erityisenä en kirjaa kuitenkaan pidä, enkä ole varma, lukisinko sitä uudelleen. Vanhana mummona voisi kyllä olla mahtavaa palata näihin muistoihin ja tunnelmiin.


Vaimonivasenrintajamuutasairasta


Mikko With - Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta


Kolmen alaikäisen lapsen perusterveellä äidillä todetaan kuukauden sisällä kaksi eri syöpää. Miksi lapset luulevat syöpää koiranpennuksi? Perutaanko Kreikan matka? Voiko sytostaattikrapulassa imuroida? Täytyykö miehen lopettaa harrastukset? Saako seksiä ajatella? Milloin pääsee takaisin töihin? Mikä suunnistusrata kannattaa valita terminaalivaiheessa? Olisiko polttohautaus kiva? Paljonko vielä on aikaa?

Tiinan rinta- ja munasarjasyöpä diagnosoidaan syksyllä 2008. Pian hän alkaa kirjoittaa suosituksi nousevaa blogiaan Vasen rintani ja muuta sairasta. Leikkauksia ja hoitoja seuraa kaivattu arki, jonka uusiutuva tauti katkaisee. Perinteisten keinojen ohella kokeillaan uutta geenilääkettä. Syöpä tulee osaksi hyvää elämää aina viimeiseen päivään asti.

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on Tiinan miehen Mikon kirja. Tositarinaa kerrotaan kirjassa kaunistelematta sekä Tiinan että Mikon näkökulmasta kahdeksan vuoden ajan. Välillä naurattaa ja välillä itkettää. Lääkärinlausunnoista poimitut otteet tuovat mukaan myös hoitavan tahon näkemykset.




Jos olisin asunut Oulussa saadessani oman rintasyöpädiagnoosini, olisin ehkä tuntenut Tiinan. Moni tunsi. Kirja koostuu Tiinan blogimerkinnöistä vuosien ajalta sekä Mikko Within omista ajatuksista ja tapahtumien peilaamisesta. Tiina kirjoitti hersyvällä tavalla vaikeista asioista - sarkastisella, mutta samalla aidosti positiivisella meiningillä. Mieleeni tuli monta kertaa kysymys, onko negatiivisuus taitavasti piilotettu vai eikö sitä vain ole. Moni asia tuntui itselläni huomattavasti pahemmalta, kuin miltä se kuulostaa Tiinan tekstien kautta. Ajoittain teki mieli sanoa, että ei se kaikilla noin helppoa ole. Rintasyöpää pidetään yleisesti "helppona syöpänä", vaikka se on yhtälailla syöpä kuin muutkin, eivätkä kaikki siitä selviä. Hoidot ovat yhtä kamalia kuin syövissä yleensä, olkoonkin, että jokaisen tauti ja polku on erilainen. Tuntuu, että siinä mielessä tämä kirja ei muuta tuota ihmisten harhaista käsitystä. (Disclaimerina: rintasyöpähän ei Tiinaa lopulta vienyt, vaan se toinen.)

Lukiessa sai nauraa moneen otteeseen. Musta huumori on laji, jota sairastunut viljelee paljon, sillä se on selviytymiskeino. Loppu on tiedossa alusta alkaen, mutta silti viimeisiä kappaleita sai tihrustaa kyynelsilmien läpi huutoitkun säestäessä. Tärkeä kirja, ei heikkohermoisille.


Viimeinenkirjani


Astrid Swan - Viimeinen kirjani


Syöpään sairastunut äiti katsoo kuolemaa silmiin, ja pelon takaa kuultaa toivo.
Teosto-palkittu musiikintekijä Astrid Swan käsittelee muistojensa ja päiväkirjojensa kautta turvatonta lapsuuttaan, taiteilijaksi kasvamista, rakkautta sekä sitä, miten ihmeellisellä tavalla kaikkea kannattelee innostus elämästä.




Kirja on kirje lapselle, muisto, mikä jää, kun lopulta joskus tulee se viimeinen päivä. Teos ei ole elämäkerta perinteisessä merkityksessä - kerronta ei ole kronologista, eikä siinä kerrata elämän käännekohtia tai selosteta arkea pragmaattisesti, vaan enemmänkin jaetaan koettuja tunteita suodattamattomana ja pohditaan tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia. Rehellisyys ja välittömyys ovat jopa pelottavan voimakkaasti läsnä. Syöpää sivutaan tämän tästä, mutta se ei missään nimessä ole pääosassa.

Kronologian puute aiheuttaa aluksi hämmennystä, kun ajat ja paikat hyppelevät omalla logiikallaan, omia aasinsiltojansa pitkin. Pian kerronta kuitenkin rauhoittuu ja Swanin ajatuksenjuoksuun pääsee kiinni. Yhtä tärkeää kuin itse tarinan päästäminen ulos, on sanojen muoto ja järjestys. Lukijan annetaan makustella ja nauttia kauneudesta. Asioita ei tarjoilla valmiina hopeisella tarjottimella, vaan täytyy osata lukea myös rivien välistä.

Lopulta teos koukutti toden teolla (pidin ehkä eniten 70-luvun rock-huuruja huokuvista Amerikan-pätkistä sekä ehdottomasti lopusta). Ja koska lukijaa ei päästetä helpolla, kirjaan tekee mieli tarttua uudelleenkin. Yhtäaikaisen ajankuvan ja ajattomuuden kautta siitä voivat nauttia tulevatkin sukupolvet.



I haven't been reading much after summer, which is a huge pity. Somehow I've been drained from all energy and books haven't seemed so interesting to me, even though dark rainy evenings are just calling to snuggle under a blanket with a heavy novel. (Ok this might have something to do with the fact that I've been binging on too many tv series lately.) Here are three books I read last winter or spring, all written by first-time Finnish novelists.

No comments:

Post a comment