2014/04/27

Cancer / Life

Ote muistikirjastani 22.3.2013: Sain tietää että mulla on rintasyöpä.

Muistan tuosta päivästä vain lyhyitä välähdyksiä - hysteerisen itkun lääkäriaseman WC'ssä, kollegan halauksen, kuulaan taivaan jäisen meren yllä ja taivaallisen raakakakun maun; poikaystävän ilmeen Skypessä, kun hän tajusi, mistä tässä oikeasti on kyse.

Kaikki muu on sumua. Itseasiassa koko viime vuosi on yhtä harmaata mössöä.

Olen harvinaisuus, nuori vailla sukurasitetta, vaikka syöpää tavataankin tänä päivänä yhä useammin, yhä nuoremmilla. Se on elintasosairaus. Mutta tämä toimikoon muistutuksena: tutkikaa tytöt ne tissinne. Jos en minä olisi niin tehnyt, olisin huomannut muutoksen kenties liian myöhään.

JTJ_5293


Tavallisena talvisena päivänä rinnassani oli kova kohta, joka tuntui aavistuksen liian suurelta ollakseen normaalia, nuorilla usein tiivistä ja röpelöistä rintakudosta. Rinta oli myös vuotanut pari viikkoa - hormoneja, ajattelin googlen austuksella. Ollen varma harhaluuloisuudestani varasin kuitenkin ajan tarkastukseen. Lääkärikin totesi kudoksen olevan erituntuista toiseen rintaan nähden, lähetti varmuudeksi ultraäänitutkimukseen. Radiologi uskoi möykyn olevan hyvälaatuinen tiivistymä, mutta otatutti näytteet kaiken varalta. Viikko tämän jälkeen möykky muuttui perkeleen otukseksi. Pelko kuolemasta istahti olkapäälleni. Syöpä. Minulla. Liikkuvaisella ja suhteellisen terveellisesti elävällä, mielestään jo ihan liikaa paskaa elämässään kokeneella alle kolmekymppisellä. Juuri, kun elämän piti alkaa tasaantua. Missä vaiheessa nallekarkkien jako meni sekaisin?

Tunteet kulkivat vuoristorataa. Välillä päätin vain nauraa koko sairauden pois minusta, välillä sain järjettömiä alakulokohtauksia. Aluksi itkin usein kokemaani mieletöntä syyllisyyttä. Olin varma, että olin itse aiheuttanut tämän kaiken itselleni ihan vain negatiivisella ajattelullani. Entä miksi teininä söin lukuisia roiskeläppäpitsoja ja vihasin urheilua? Olisiko pitänyt käyttää enemmän luomua ja vähentää kosmetiikan latomista naamaan? Miksi ikinä aloitin e-pillereiden popsimisen? Entä synteettistä alumiinia sisältävät antiperspirantit? Pahimmalta tuntui surra turhamaisia asioita, kuten toista rintaa, menetysuhan alle joutunutta kiharapehkoa tai sitä, että kaikki kesäsuunnitelmat festareineen ja vaellusreissuineen menisivät uusiksi. Terveydenhän pitäisi mennä turhamaisuuden edelle, senkin idiootti! Tunsin aiheuttavani liikaa huolta myös läheisilleni, ja olen kokoajan esittänyt kenties reippaampaa kuin olenkaan. Osaksi reippaus oli myös minua itseäni varten - että jaksaisin tsempata. Eihän kukaan jaksa syöpäelämää 24/7. On hullua, että vuosikausia aallottaisesti sairastamani masennus jäi tässä tilanteessa kakkoseksi. Silti jotenkin ulkoistin itseni: ei tämä ole minä, tämä on vain joku ruumis, joka on nyt sairas, ja jota hoidetaan.


25.3.2013
Leikkausaika varattu. Epäusko. Järjetön pelko. Kalenteri täynnä lääkäriaikoja. Oksettaa.

1.5.2013
Jollain sairaalla tavalla odotan sitä, että saa leikata hiukset lyhyiksi. Kerrankin elämässä on PAKKO, eikä multa kysytä, että uskallanko. On vaan pakko. Ostin jo kasan kivanvärisiä pipoja.


*

Kaikessa yksinkertaisuudessaan hoito kulki näin: työterveyden kautta sain ensimmäiset tutkimukset (ultraäänitutkimus, paksuneulanäyte, mammografia), HUSin kautta vielä parit muut kokeet sekä itse leikkauksen naistenklinikalla. Kaikki tämä tapahtui nopeasti. Sairaalasta pääsin kotiin yhden yön jälkeen opiaateista sekaisena, dreeni kyljessä kiinni. Toisen käden käyttö oli lähes mahdotonta, sillä vasemman puolen mastektomian lisäksi kainalon imusolmukkeet otettiin tyystin pois. Sitten alkoi odotteluaika. Mikä on kasvaimen laatu, mihin kaikkialle se on ehtinyt levitä, mitkä hoidot tehoavat - kokoajan kaikki tieto tuli tipoittain. Ja ne tipat tuntuivat pahenevan kerta kerralta. Lopulta sain tietää kaiken sen, mitä laboratoriokokeista oli selvitettävissä, ja alkoi odottelu syöpäklinikalle. Tässä välissä kävin levinneisyyskartoituksessa (TT-kuvaus, luustokartta) Helsingin yksityisessä syöpäsairaalassa ajan ja hermojen säästämiseksi. Sitten sainkin kutsun syöpikselle, jossa suunniteltiin hoidot aikatauluineen. Kaikessa tässä rumbassa opin ensin olemaan välittämättä piikeistä, sitten pelkäämään niitä. Olen itkenyt kanyylia pistävien hoitajien edessä, lähes pyörtynyt ottaessani paitaa ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen pois ja menettänyt yöuneni ennen jokaista lääkärikäyntiä. En ole herkkä verelle, jännitän vain asioita liikaa.

Ihan alkuun ajatukset pyörivät kaikessa mahdollisessa, ja myös pelkäsin kaikkea mahdollista. Mitä, jos rinta poistetaan kokonaan? Otanko sitten silikonit? Mitä poikaystävä siitä ajattelee? Miten ihmiset reagoivat yleisessä saunassa? Mitä, jos joudun muihinkin hoitoihin ja hiukseni tippuvat päästä? Ja tippuvatko ripsenikin? Miten sitten meikkaan mennessäni kaupunkiin? Olen huomannut, että yksirintaisuudesta en välitä juurikaan. Peiliin katsoessani en alkuun tunnistanut itseäni. Nyt käytän proteesia, jonka kanssa täytyy varoa vain liian avaria kaula-aukkoja. Arpi ulottuu rintalastasta pitkälle kainalokuoppaan saakka, ja tavallaan se on kaunis, osa minua. En ole varma, tuleeko sitä päivää, jolloin plastiikkakirurgi rakentaa minulle uuden rinnan. Sosiaalisesti elämä olisi toki silloin helpompaa. Myös peruukki oli aluksi ystäväni, mutta äkkiä totuin kaljuun ja jätin hiostavat tekohiukset pois. Kaikki nämä apuvälineet on saatu julkisen palvelun kautta maksusitoumuksella, eikä niihin ole tarvinnut juurikaan omia pennosiaan käyttää. Toki silti uudet alusvaatteet, lääkärikäynnit ja sairauspäivärahalla eläminen ovat pistäneet kukkaron koville, mutta selvinnyt olen.

Perkeleen otus osoittautui ärhäkäksi ja jonkin verran myös lähtöpaikastaan levinneeksi, mikä ei nuoruuteni vuoksi tullut yllätyksenä. Hoitoja siis ammuttiin tykinsuusta, sillä hyväkuntoisena ne myös kestää musertumatta paremmin kuin 40 vuotta vanhemmat kohtalotoverit. Solumyrkyt eivät silti ole mukavia. Sivuoireita on kärsitty laidasta laitaan aina jatkuvasta väsymyksestä luusto- ja lihassärkyihin, kutisevaan ihottumaan, ientulehduksiin ja pöntön halailuun asti. Puhumattakaan siitä karvanlähdöstä. Kaikki ne kestää siksi, että tietää niiden olevan väliaikaisia. Sytostaatit tappavat syöpäsolut, mutta valitettavasti myös muita soluja matkallaan, sille ei voi mitään. Asenne on kuitenkin puoli ruokaa, ja olen pyrkinyt aallonpohjista huolimatta ajattelemaan, että tästä kyllä selvitään ja jatketaan matkaa taas eteenpäin. Ei ole muuta mahdollisuutta. Mutta tiedättekö, miltä tuntuu, kun menettää kertaheitolla pitkät, punaiset kiharansa? Kulmakarvansa? Kerää kiloja ja meinaa menettää järkensä, koska ei kykene urheilemaan entiseen tahtiin?

*

Olen äärimmäisen kiitollinen, että pääsin nopeasti lääkärille ja tutkimuksiin työterveyteni kautta, eikä leikkausajan odottelussakaan kestänyt ikuisuutta (sain peruutuspaikan ja mietin turhan usein, kuka sen ajan perui ja miksi). Alun koko prosessi kesti vain neljä viikkoa, joista ensimmäinen meni laboratoriokokeiden tulosten odotteluun. Kiitollinen olen myös mahdollisuudesta käydä yksityisellä klinikalla (suurkiitos maksumiehelle eli isälleni!). HUS ja eritoten naistenklinikka ovat toimineet hyvin, ja henkilökunta on ystävällistä ja osaavaa, mutta toiminnan nopeudessa he eivät valitettavasti voi koskaan voittaa yksityistä tahoa. Siihen eivät verovarat riitä.

Kun lääkäri vaihtuu suuressa verkostossa lähes joka poliklinikkakäynnillä. Ja joka kerralla joku tuntuu jättävän jotain kertomatta, tai sitten kertoo entistä pahempia uutisia, tai ei ymmärrä edellisistä, sekavasti ilmaistuista epikriiseistä olennaista. Kun solut ovat saaneet tappavia myrkkyjä 10 kertaa aiotun kuuden sijaan ja saat kerätä kaikki voimasi, jotta jaksaisit selvitellä taloudellista puolta Kelan kanssa. Se on rankkaa.

Tiedän, että kaikilla ei ole vastaavanlaista tukiverkkoa kuin minulla - molemmat vanhemmat omilla tahoillaan, muut sukulaiset, rakkaat ystävät jotka tekisivät mitä vain puolestani ja poikaystävä, nykyinen avopuoliso, joka on jaksanut tukea ja rakastaa minua yksirintaisena ja kaljuna, ja jolla on itselläkin ollut tilanteessa ihan liian paljon kestettävää. Kaikki mainitut ovat nostaneet minua suosta silloin, kun olisi kiinnostanut vain ja ainoastaan jäädä sängyn pohjalle makaamaan. He ovat kuunnelleet, mutta myös antaneet olla, mikäli en ole halunnut puhua. Mikään ei riitä kertomaan kiitollisuuttani tästä kaikesta.

*

Nyt takana on yksivuotistarkastus. Kaikki on sujunut niin hyvin kuin tässä tilanteessa vain voi. Tarina ei kuitenkaan lopu tähän, sillä erinäiset lääkitykset jatkuvat vielä usean vuoden, tarkastukset ja taudin uusiutumisen pelko koko loppuelämän. Mutta jos otus tai sen kätyrit vielä joskus ilmiintyvät, minä nitistän ne. Nitistin tämänkin. Ja minähän en perkele anna sen tulla takaisin.

Elin pitkään kliseisesti oravanpyörässä: tein paljon erilaisia asioita, koska halusin tehdä niitä. En osannut sanoa ei, koska en tahtonut, vaikka vuorokauden tunnit eivät kaikkeen riittänetkään. Lukuisat projektit nielivät voimani niin, ettei kuukauden kesäloma usein tuntunut läheskään riittävältä. Tiesin tämän kaiken ja halusin pois, mutten osannut enkä lopulta halunnutkaan muuttaa mitään. En halunnut luopua kivoista tekemisistäni. Sairaus pakotti pysähtymään. Otus opetti, että kannattaa oikeasti tehdä asioita, joita rakastaa - ei mitään muuta. Niin kliseistä kuin se onkin. Aikuiselämään toki kuuluvat tietyt velvollisuudet, mutta jos ennen niin kiva asia alkaa ottaa enemmän kuin antaa, on siitä syytä luopua. Jos kuolisit nyt, mikä jäisi harmittamaan? Todennäköisesti se, miten käytit aikasi kaikkeen niin sanotusti epäolennaiseen. Elä siis joka päivä niin, ettet kadu mitään.

Elä, kuin kuolisit huomenna ja unelmoi, kuin eläisit ikuisesti.


*


Over a year ago I heard news which I would've preferred not to hear - breast cancer. I was stunned. It's a sickness which if at all, you're meant to get an old age. Not when your 30th birthday is just coming up!

The past year has gone in a haze. I can't remember much, but I will never forget the lonely hours spent at home whilst trying to fight off the symptoms caused by chemotherapy. Or the self-hatred you feel when looking into the mirror and seeing a swollen, hairless creature who once used to be a normal redheaded girl. Because I'm young, the tumor itself was a feisty one and thus so was the medication. I've had my downfalls but here I am, up again. I owe a gigantic bunch of thank you's to my family and friends.

Last week I had my one-year inspection. Everything seems fine now. But cancer is a bitch - the fear of it never leaves, and I still have to be medicated for several years. But I'll keep my fingers crossed that this remission will last for decades. And things always happen for a reason. For many years I was living in a rat race, doing too much things because I didn't want to leave anything out. A serious sickness forces one to stop, think about what's really meaningful in life, no matter how cliché it sounds. But I guess in some ways I needed this. I needed something to make me stop. Something to make me appreciate every single day.

Live like you died tomorrow and dream like you lived forever.

92 comments:

  1. <3 <3 Sinä ihana, rohkea nainen! En osaa kommentoida mitään järkevää, nämä ovat niin pysäyttäviä asioita :(

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!! Se riittää, että sanoo jotain. Tai edes ajattelee. <3

      Delete
  2. Joskus sitä miettii miksi hyville ihmiselle tapahtuu ikäviä asioita ja pahoille hyviä asioita. Hmm... siihen ei varmaan ole vastausta. Mutta ainakin vastoinkäymiset opettavat arvostamaan niitä asioita, jotka elämässä on tärkeimpiä. Ja samalla antavat voimia olla kestävämpi, parempi ihminen ja elää täysillä. Tää oli tosi tärkeä teksti. Toivottavasti sun rohkeus tarttuu muillekin. Olen samaa mieltä, että jokainen päivä pitäisi elää jossain määrin kuin se olisi viimeinen. Se on oikeastaan ainoa tapa elää niin, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Jokainen meistä lähtee joskus. Make it count. Onneksi olet hengissä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Toi on kyllä totta, ja ihan käsittämätöntä, eikä se varmasti ikinä selviäkään. (Ei sillä, että pitäisin itseäni mitenkään erityisen hyvänä ihmisenä, mutta silti.) Ei vaan mene ne nallekarkit tasan! Mutta ei voi minkään. Kyllä sitä arvostaa asioita vähän eri tavalla nyt. Kiitos kommentistasi. <3

      Delete
  3. Hienosti kirjoitettu! terv. Lena Linderborg

    ReplyDelete
  4. "Elä siis joka päivä niin, ettet kadu mitään." Kiitos tärkeästä kirjoituksestasi, sitä oli vaikea lukea kun itketti niin paljon. Herätti paljon ajatuksia. Olet rohkea ja kaunis nainen, voimia ja lämpimiä ajatuksia sulle <3 t. Heidi/Riehu

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!! Lämpöä ja aurinkoa sinnekin! <3

      Delete
  5. Sydän syrjällään tätä luin. Toivottavasti olemme osanneet eden pienen palan kuormastasi kantaa, kohtuuttomalta se tuntuu. Iloa elämään teille avoliittoon muuttaneille :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä olette auttaneet, paljon! Kiitos kaikesta. :)

      Delete
  6. Tämä kirjoitus pysäytti.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, kai se oli jollain lailla tarkoituskin. :)

      Delete
  7. Mus pus <3 En nyt osaa sanoa mitään, kun on vähän vaikea edes nähdä tätä ruutua.. :D

    ReplyDelete
  8. Hieno kirjoitus! Usein mietin kyllä sitä, että pitäisi tehdä enemmän rakastamiaan asioita, mutta niitä on vain kovin vaikea hahmottaa, kun on kaikkea sälää.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Voi että, kun kaikki toi sälä saataisiin jotenkin pois elämästä. Sitten, kun tulee tällainen sairaus tai joku muu vastaava asia, se sälä kyllä ikään kuin katoaa itsestään.. Ei ehkä kovin toivottava skenaario kylläkään. Mutta joskus sekin auttaa, kun päättää viikoksi sulkea puhelimen ja tietokoneen. :)

      Delete
  9. Oot niin käsittämättömän SUPER ja ROHKEA, uskomaton NAINEN! <3 <3

    ReplyDelete
  10. <3 Rakkautta ja haleja! <3

    -Ansku

    ReplyDelete
  11. Rakas pikkuinen urhea tyttö <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos <3 (ja kiitos pääsiäiskortista myös!)

      Delete
  12. Tämän kirjoittaminen oli uskottoman arvokas teko. Kiitos. En osaa oikein sanoa muuta. Paitsi että, kaikkea hyvää.

    ReplyDelete
  13. Kiitos kun kirjoitit tämän. Olet upea ja rohkea ihminen <3 Kaikkea hyvää jatkoon ja aurinkoista kevättä ja kesää!

    ReplyDelete
  14. Jutta <3 kyyneleet valu silmistä ku luin tämän. Oot uskomattoman vahva, rohkea ja upea nainen!!!! <3

    ReplyDelete
  15. Rohkea teksti, ajattelemisen aihetta ihan jokaiselle. Olet tärkeä ja ajatuksissani usein<3 Katri V

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!! <3 Ja voi että, kun en ehtinyt teillä käymään ennen muuttoa. :(

      Delete
  16. Hankala oli kyyneleiltä välttyä tätä lukiessa. Kertakaikkisen paljon tsemppiä koko homman voittamiseen täältä suunnasta! Once and for all.

    ReplyDelete
  17. En ole kolmenkymmenen elinvuoteni aikana koskaan ennen kokenut niin vahvaa tarvetta kirjoittaa kommenttia blogiin, että olisin sen tehnyt. Nyt, poikkeuksellisesti, haluan toivottaa sinulle paranemista! Itsekin kovia kokeneena ja arpia saaneena podin ehkäpä vuosia uutta ulkonäköäni ja toimintakykyäni vain huomatakseni, että nykyään olen ylpeä arvistani. Ne kertovat minun kamppailustani kuin maalattu kanvaasi. Tyhjä kanvaasi ei omistajastaan kerro. Arpiin tottuu ja vaikeudet vahvistavat. Toivon sinulle sydämeni pohjasta tervettä elämää ja onnellisia hetkiä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. No hui, nyt olen kyllä todella otettu kommentistasi! Kiitos! :) Kyllä arvet ovat jollain lailla arvokkaampia kuin mainitsemasi tyhjä kanvaasi - olivat arvet sitten sisäisiä tai ulkoisia. Hankaloittavat ehkä elämää jonkin aikaa, mutta kun ne voittaa, on olo paljon parempi. Ihanaa jatkoa ja kesän odotusta sinullekin! :)

      Delete
  18. Luin tosiaan tämän postauksen sillon la-su -välisenä yönä (joo, tulin just baarista, mutta en ollut kännissä! :D) ja laitoinkin sulle viestiä. Kirjoitin piiiitkän viestin, mutta se tuntui jotenkin tosi hölmöltä ja naputtelin lopulta sen sijaan vähän lyhyemmän ja ehkä vähän fiksumman. :D Muistan joskus viime kesänä (?) nähneeni sulta FB:ssa jotain, joka herätti mielessäni kysymysmerkin ja mun piti laittaa sillon sulle viestiä. Tuntui kuitenkin jotenkin tyhmältä/tungettelevalta lähteä utelemaan asiasta enempää ja nyt se tuntui vielä tyhmemmältä, että näin en tehnyt. Kuten jo kirjoitinkin, tää postaus todella herätti mut. Todella pienirintaisena olen aiemmin vaan tuhahdellut gynekologien muistutuksille tutkia rinnat säännöllisesti, mutta enpä tee näin enää. Kuten aiemmatkin ovat kommentoineet, tää oli todella rohkea ja hieno kirjoitus.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Älä tunne itseäsi tai tekojasi tyhmäksi! Ihan turhaan. :) Eihän näistä asioista voi tietää, enkä mäkään oo mitenkään huudellut aiheesta somessa, vaikkei se oo ollut salaisuuskaan. Mutta vaikea ottaa esille.. Jos joku on kysynyt, oon vastannut rehellisesti. Musta on ihanaa, että tää teksti vaikutti sen verran, että otat rinnat tutkimuksen alle (:D)! Ei siitä voi olla haittaakaan. :) Kiitos <3

      Delete
  19. Vaikuttava, pysäyttävä, liikuttava, toiveikas ja hieno teksti (ja kuva!). Kunnioitan. Jaksamista ja paranemisia, kuulostaa siltä, että suunta on juuri oikea nyt!

    ReplyDelete
  20. paljon rakkautta, voimia ja tsemiä ymsyms <3 - alli

    ReplyDelete
  21. Kiitos tästä tekstistä. Todella avoin, rohkea, pysäyttävä ja koskettava kirjoitus. En oikein osaa muuta sanoa, kuin että toivottavasti pahin on lopullisesti ohi ja tulevaisuus on täynnä toteutuvia unelmia!

    ReplyDelete
  22. Parua vollotan töissä. Haluaisin niin halata sinua ja heittää high fivet samaan aikaan. Olet ihmeellinen. <3

    ReplyDelete
  23. Itkentäällä, mutta loppua kohden hyvästä enemmän kuin pahasta. Oot aivan ykkönen.

    ReplyDelete
  24. Hatunnosto rohkeudesta ja kaikkea hyvää.

    -emmu-

    ReplyDelete
  25. Voi sinä! <3 En tiennyt mitä kaikkea (tai yhtä isoa) elämässäsi on tapahtunut ja mitä olet joutunut käymään läpi. Tuli kyyneleet silmiin kun tätä luin. Voimia tulevaan upealle naiselle!

    Vuokko - se toinen, joka käytti nimeä bubble gun

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vuokko, ihana kuulla susta! Kiitos kommentista. <3

      Delete
    2. Sen jälkeen, kun oon jättäytynyt blogimaailmasta on jäänyt kommentoiminenkin vähemmälle. Mutta täällä ollaan edelleen. Jotain oon arvannutkin, mutta sitten jokin raja on ollut siinä välissä eikä ole osannut tai uskaltanut mitään sanoa tai kysyä. Ei ole ollut sanojakaan, ja tälläiset asiat on niin valtavia ja epäreiluja että tuntuu ettei maailmassa edes ole sanoja. Olet ihan tosi rohkea kun kirjoitit tästä! <3 Ja kyllä, kirjoitus pysäytti myös aloittamaan tutkimaan omat rinnat.

      -V

      Delete
    3. Kiitos <3 <3 Vaikeahan näitä asioita on ottaa esille, siksi en itsekään ole pahemmin huudellut. Ei facessa tai muualla tee kamalasti mieli sanoa että moi, tänään on tällanen päivä ja btw mulla on syöpä. Mutta kysyä saa aina, oon sitten vastannutkin kyllä ihan rehellisesti. :)

      Delete
  26. Ihana, vahva ja rohkea nainen oot. Äärimmäisen epäreilua, että tämmöinen tuli vastaan niin tervehenkisesti eläneelle ihmiselle kuin sinä, mutta nää on näitä juttuja, joille ei itse mitään voi eikä ees kannata miettiä. Superia, että voit jo nyt paremmin :) ja toivon sydämestäni, että tästä eteenpäin sulle tapahtuisi vaan hyviä asioita!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos ihanasta kommentista!! Ja toivottavasti törmätään piakkoin jossain. :) <3

      Delete
  27. <3 Kiitos, että jaoit meille tämän kertomuksesi. Se pysäytti niin, että luettuani kahteenkin kertaan, heräsi niin monta ajatusta samaan aikaan, etten tiedä mihin tarttua. Siispä sanon vain, että olet rohkea ja voimakas ja toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon voimia! Halaus!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos sinulle kommentista! Valoisaa kevään jatkoa sinnekin. :)

      Delete
  28. Olen lukenut blogiasi muutaman vuoden säännöllisen epäsäännöllisesti. Kiitos postauksista ja kiitos kun jaoit näin ison asian, tosi rohkeaa! Itse en ikinä muista tutkia rintoja, nyt tuli taas muistutus siitä, että kannattaisi. Varmaan toimii monen muunkin kohdalla herättävänä tekijänä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kommentistasi! Aina välillä sitä kai pitää herätellä, että tajuaisi yhtä sun toista. :)

      Delete
  29. Todella, todella pysäyttävä kirjoitus. Yllättävä. Upeasti kirjoitettu. Täynnä voimaa.
    Elinvoimaista kevättä <3. Tutkin tänään rintani 100 % varmasti.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! <3 Ihanaa kevättä sinnekin!

      Delete
  30. En ole osannut sanoa mitään vaikka olen tämän arvannutkin. Ihan kamalaa kun ei vaan saa mitään sanotuksi. Niin pysäyttäviä on tällaiset asiat. Paljon voimia ja kaikkea hyvää!

    ReplyDelete
  31. Kiitos hienosta ja pysäyttävästä tekstistä (ja kuvasta), näyttö sumeni tätä lukiessa. Halusin vain sanoa että oot kyllä upea, rohkea nainen! ♥ Ja että toivon sydämeni pohjasta ettei tuo otus tule koskaan takaisin.

    ReplyDelete
  32. Olen sanaton. Kiitos rohkeudestasi, kiitos valoisuudestasi, kiitos siitä, että olet sinä. <3 Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin!

    ReplyDelete
  33. Luin tämän tekstin tänään iltapäivällä, enkä ole saanut mielestä sen jälkeen. Huh. Oot kestänyt niin paljon. Susta kuitenkin välittyy voima ja halu, mieletöntä..

    Kaikkea hyvää ♥

    - pisamainen-blogin jo lopetellut Anni

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Valoisaa kevättä sinnekin <3

      P.S. Odottelen blogiasi jo takaisin. :)

      Delete
  34. Älyttömän hienosti oot selvinnyt, vaikkei selvästi helppoa ole ollut! Ja ihanaa että poikkis on nykyään avokki, pysynyt rinnalla, ihailen <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Ei oo helppoa elämä ei, mutta ei saa luovuttaa. :) <3

      Delete
  35. Voimia!

    Harvasta asiasta sietää olla niin kiitollinen, kuin asenteesta jolla jaksaa - ja mielestä joka kestää, silloin kun niitä ihan oikeasti koetellaan!

    Pystyn samaistumaan kohtuuttomiin ja pysyviin terveydellisiin vastoinkäymisiin, ja tiedän varsin hyvin, että vaikka sitä kuin luulee pystyvänsä elämään asiansa kanssa päivästä toiseen, ottaen kaiken paskan vain osaksi uutta minää, ei siinä prosessissa voi olla välillä tuhoutumatta aivan täysin. On vain taisteltava. Toivon todella että pahin on kohdallasi ohi, eikä paluuta noihin tunnelmiin enää ole.

    Hienoa että näin yksityiskohtaisesti tämän kaiken pystyit jakamaan. Kiitos.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!! Asenne on puoli ruokaa, mutta välillä on käytävä pohjamudissakin. Ei kukaan kuitenkaan jaksa tsempata 24/7. Mutta toisaalta on hassua, miten ihmiset kehuvat urheutta ja jaksamista vaikeassa tilanteessa - onko muka muita vaihtoehtoja olemassa? Ei minusta.

      Ihanaa kesän odotusta sinne!

      Delete
  36. Monta <3 <3 <3 <3< <3 ja parempaa tulevaa. Olet kyllä urhea!!!

    Onnea myös uuteen kotiin ja ihanaa kesän odotusta ;)

    - Kirppu ja perhe

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!! Ja terveisiä sinnekin koko perheelle ^___^ <3

      Delete
  37. Blogien lukeminen jääny vähemmälle, nyt tulin täällä piipahtaan ja lukemaan uusimpia juttuja. Itkuhan tätä lukiessa tuli! Kovasti oot ollut mielessä viime aikoina <3. Oot ihana!

    -merita

    ps. ilmota jos ootte tulossa tännepäin niin nähdään!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Itse olet ihana, kiitos kommentista! <3 Ja juu, mie ilmottelen!! :)

      Delete
  38. En ole sun blogia niin monesti lukenutkaan vaikka Jonnan blogeissa ja tuossa teidän yhteisessä sen aina muistankin... Ihania kuvia, ihanaa tekstiä! Ja tämä nimenomainen; miten rohkea, miten selkeä, miten paljon tunteita se herättikään... Isoja, isoja halauksia sulle!! ♥:lla; Ruisrock-majatalo/kuljetus

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!! Ja ihanaa, että kävit kommentoimassa. Toivottavasti törmätään jossain päin maailmaa joskus, vaikka Ruisrock taitaakin tänä vuonna jäädä välistä. ;) Aurinkoista kesää sinne!!

      Delete
  39. Voi, luin tämän vasta nyt. Olet mahtava. Rakkautta!

    ReplyDelete