Pehmeää

Otan vähän liian usein kuvia maukkaista smoothieista laittaakseni niitä blogiin, mutta ennen kuin pääsen kirjoitusosioon asti, olen unohtanut, mitä smoothiet itseasiassa sisälsivät. Ensimmäisessä on todennäköisesti ripaus kanelia Doritin vinkin mukaisesti (toimii!), toisessa yritän havainnoida punaherukoiden tärkeyttä - banaani, mango ja mandariini olivat itsessään aivan liian makea yhdistelmä, mutta punaherukat toivat siihen sopivaa kirpeyttä. Kolmannesta kuvasta ei ole mitään hajua, mustikkaa siinä ainakin näyttäisi olevan reippaasti. Ehkä myös appelsiinia?

Viimeisen kuvan herkun muistan täydellisesti. En yleensä käytä smoothieissa maitotuotteita, vaan rakennan ne puhtaasti hedelmistä, marjoista ja hamppuproteiinista tai siemenistä. Öklön värisessä mössössä on säännöistä poiketen maustamatonta jogurttia ja lisäksi puolikas avocado, ripaus vaniljasokeria, iso kasa mansikoita ja basilikaa. Oikeasti, mansikat ja basilika yhdessä ovat jotain aivan liian herkullista ollakseen terveellinen kombinaatio. Onneksi molempia löytyy kaapista!

127 Hours

Tositapahtumiin perustuva, kiipelijä Aron Ralstonin uskomattomasta selviytymisestä kertova 127 Hours on kerännyt kehuja ympäri maailmaa. Ohjaaja Danny Boyle ei ole useinkaan ollut täysin hakoteillä, joten positiiviset arviot olivat kenties odotettavissa. Toisaalta, kuka tahansa ei saisi viiden ja puolen vuorokauden mittaisesta jumiin jäämisestä näin vauhdikasta elokuvaa.

Kalliokiipeilystä kiinnostunut Aron Ralston lähtee eräänä aurinkoisena lauantaipäivänä retkelle tutulle seudulle Utahin Robbers Roostiin, mutta ei kerro aikeistaan tai kohteestaan kellekään. Puhelin jää kotiin ja kuumana päivänä vettä kuluu, mutta ne eivät haittaa menoa ja siitä nauttimista – onhan Aron erämaassa elementissään. Mukavan oloisia tyttöjäkin osuu reitille, ja päivä tuntuu täydelliseltä. Kokeneellekin seikkailijalle voi kuitenkin käydä huonosti. Tarvitaan vain pieni lipsahdus, ja Aron putoaa railoon. Luiskahtamisen seurauksena hänen kätensä jää jumiin kivenlohkareen ja kallioseinämän väliin. Muita ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla, ruokaa ja juomaa on rajoitetusti, eivätkä olosuhteet missään nimessä ole muutenkaan järin herkulliset. Alkaa selviytymistaistelu paitsi fyysisiä oloja vastaan, niin myös pään kasassa pitämiseksi.

Elokuva keskittyy Ralstonin (James Franco) tuskan kuvaamiseen samalla, kun takaumien ja hallusinaatioiden kautta selvitetään hänen historiaansa. Leffan alku on vauhdikas ja hivenen sekavakin, leikkaus hektistä ja montaa kuvaa pitäisi seurata yhtä aikaa. Se kuitenkin kuvaa mielestäni loistavasti Aronin luonnetta ja elämänmakuista arkea. Franco on roolissaan loistava, vaihdellen hyperaktiivisesta seikkailijasta epätoivoiseen mieheen joka tajuaa, että aika maan päällä saattaa loppua kesken. Leffan parasta antia ovat ehdottomasti ne hetket, kun Aron kuvaa itsestään ja jumissa olemisestaan videopäiväkirjaa, ja samalla alkaa jo jättää jäähyvästejä rakkaille ihmisille.

Yksinkertaisista puitteistaan huolimatta 127 Hours ei missään vaiheessa tunnu jämähtävän paikalleen tai toistavan itseään. Tunnelma pysyy kokoajan yllä, toimiva musiikki tehostaa kohtauksia ja silmät on pakko sulkea parissakin kohtaa. Välikohtauksissa sain itkun pidäteltyä, mutta lopussa se pääsi valloilleen kuin puro vailla päättymistä. Teatterista ulos kävellessä olo tuntui äärimmäisen tyhjentyneeltä. Ei kenties vuoden paras, mutta loistavasti toteutettu elokuva.

Kuvat

Sedät Jaksaa Heilua!

...Eli The Ark @ Tavastia 4.3.2011.

The Nationalin jälkeen orientoituminen ruotsalaispoikien viimeiseen vetoon tuntui täysin mahdottomalta. Se hurmos valtasi niin täysin koko tytön (ja huomasin juuri tänään, etten voi ehkä enää ikinä koskaan kuunnella Vanderlyle Crybaby Geeksiä, sillä pakahdun ikävään, voi luoja...). Mutta tokihan askelet Tavastialle kävivät kohtuu kepeästi, sinne jonon perälle vain. Überfanien tavoin emme Reiskan kanssa jaksaneet edes kuvitella odottavamme ulkona hyisessä maaliskuisessa viimassa montaa tuntia ovien ulkopuolella, eikä eturivi ollut mikään tavoite. Neljäs rivi tuntuikin varsin mainiolta, ihmisiä ei puskenut päälle, vaikka muutamaa rääkyvää teiniä pitikin sietää.

Täpötäysi sali hyppi, tanssi, huusi ja lauloi ja heilutti käsiään ilmassa hittien tahtiin. Ei ehkä niin vahvasti kuin Kultsalla edellisenä iltana, mutta kyllä Tavastiallakin oli ilmassa syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Haikeus pääsi valloilleen oikeastaan vasta viimeisessä kappaleessa, kaikki sitä ennen oli villiintyneisyyttä ja täysillä menoa. Oma kolme viikkoa jatkunut yskäni rajoitti menoa tehokkaasti, mutta mikään mahti maailmassa ei olisi estänyt minua laulamasta Calleth You, Cometh I'ta juuri niin täysillä, kuin keuhkoista lähti. Jalat olivat jo muussia, mutta viimeisen kertosäkeen aikana ainoa ajatus oli, että tätä pääsee pomppimaan nyt viimeistä kertaa, joten bubble jumalauta pompi, jaloista viis!

Hey Modern Days

Clamour for Glamour

Angelheads

Breaking Up With God
Bottleneck Barbiturate

Echo Chamber

Father of a Son

Superstar

This Sad Bouquet

The Worrying Kind

Disease

Prayer for the Weekend

Tell Me This Night Is Over

Laurel Wreath

It Takes a Fool to Remain Sane

The Most Radical Thing To Do

----

Let Your Body Decide

One of Us Is Gonna Die Young

The Apocalypse Is Over

----

Calleth You, Cometh I

"Is my posture OK?"

Kuulemani mukaan ensimmäinen Arkin kahdesta viimeisestä Suomen keikasta oli ollut vielä pienesti jännittynyt sillä fiiliksellä, että 'eihän tämä vielä ole se viimeinen settimme'. Perjantaina olin näkevinäni Ola Salon silmät kostuneina, siitäkin huolimatta, että herran suu muuten tuntui pysyvän virneessä lähes kaikkien kahdenkymmenen biisin ajan. Juuri tätä olin kaivannut! Energiaa, fiilistä, sitä menoa josta The Ark oli tunnettu vielä muutama vuosi sitten. Parin viime levyn aikana bändin meno on selkeästi hieman väljähtynyt. Vaikka keikoilla meno on edelleen ollut vauhdikasta, on tuntunut, että pojat ovat esiintyneet esiintymisen vuoksi - eivät musiikin, yleisön tai edes itsensä. Tavastialla väsymyksestä ei ollut tietoakaan. No, ei ainakaan viime vuosien asuja esittelevällä Olalla, muut sen sijaan tuntuivat olevan mieluummin vähän hissukseen, as usual. Antaa rokkikukon esitellä sulkiaan.

Setti oli upea kahdeksalla debyyttilevyn kappaleellaan ja muilla hiteillä. Stay With Me loisti poissaolollaan, mutta se on onneksi kuultu livenä jo kerran, eikä sitä edes tajunnut kaivata. Ainoastaan kokoelmalevyllä julkaistut uutuudet, Breaking Up With God ja The Apocalypse Is Over olivat selkeästi yleisölle muita tuntemattomampia, eivätkä ne kirvoittaneet samanlaista kuorolaulua kuin muut. Välissä herra Salo esiintyi yksin akustisen kitaran kanssa (This Sad Bouquet). Ja viimeisestä kappaleestahan ei tarvitse edes puhua...

Kokonaisuudessaan uskomaton keikka, enkä voi käsittää, että se on nyt ohitse. Tyylilleni uskollisena ihmettelen luultavasti parin vuoden päästä, että onkohan Arkilta tulossa pian uutta levyä... Tuntuu oudolta ja uskomattomalta kymmenen vuotta elämässä vahvasti olleen bändin tulevaisuuden olevan jotain muuta, kuin yhdessä soittamista. Vaikka mistä sitä tietää, jos bändi vaikka palaakin kuusikymppisinä estradille. Nimittäin kyllä SEDÄT JAKSAA HEILUA!!*

* Otsikko on siis virallinen nimitys Arkeology Tourille, according to Martin ;)

Leffa-arvonta!

Disneyn viihdyttäviltä ja taitavasti piirretyiltä animaatioilta ei varmasti kukaan ole voinut välttyä. Ensimmäinen värillinen koko illan piirretty elokuva Snow White and the Seven Dwarfs sai ensi-iltansa vuonna 1937. Samana vuonna aloitettiin myös Bambin valmistelut. Tämä pienestä valkohäntäpeurasta, hänen ystävästään Rumpali-kanista ja muista metsän asukeista kertova animaatio näki päivänvalon muutamaa vuotta myöhemmin, 1942. Paljon ei siis jääty Lumikista jälkeen. Monet Disneyn piirretyt perustuvat vanhoihin satuihin ja Bambinkin lähteenä on ollut Felix Saltenin teos Bambi: Tarina Mestästä.

Viime vuosina Disney on julkaissut vanhoja animaatioelokuviaan dvd'llä. Itsellä monet lapsuuden rakkaat elokuvat ovat edelleen vhs-muodossa, joiden rätinä toki tuo oman fiiliksensä, mutta joista ei ole paljon iloa sen jälkeen, kun nauha päättää lopettaa toimintakykynsä. Omalla kohdallani Bambi on juuri sellainen, katselukelvoton videonauha. Mutta sepä ilmestyi diiviidiillä viime perjantaina! Nyt tätä itkukanavia koettelevaa elokuvaa pääsee katsomaan jälleen kerran, paremmalla laadulla. Ja teilläkin on siihen mahdollisuus, mikäli arpaonni suosii ;)

Tämän uutukaisen Bambi-dvd'n sponsoroi Disney, mutta heitetään joukkoon pari omakustanteistakin pätkää. Jos Snatch on mennyt joltain ohi, ovat korvat ja silmät täytyneet olla todella hyvin ummistettuina. Guy Ritchien toinen ohjaus on aivan hillitön. Tarinaan liittyy suurikokoinen timantti, uhkapeliä, vinkuva koira, Brad Pitt jonka mustalaismurteesta ei saa selvää ja järjetön meno. Tämä pitäisi jokaisen hyllystä löytyä. Donnie Darko on sekin kulttiklassikko ja yksi Jake Gyllenhaalin ensimmäisiä elokuvarooleja. Aivonystyröitä koetteleva kertomus henkii juuri sellaista outoutta, jota kaipaa säännöllisin väliajoin. Hyllyssä pitäisi tämäkin ehdottomasti nököttää.

Arvontaan osallistuminen tapahtuu seuraavasti: kommentoi tähän postaukseen ja kerro, mikä on lempikohtauksesi jostakin Disneyn animaatioelokuvasta. Se voi olla uusi tai vanha elokuva, ei väliä. Kerro myös samalla, haluatko osallistua kaikkien leffojen arvontaan, vai vaan jonkun tietyn. Arvonta suoritetaan maanantaina 28.3., joten aikaa on parisen viikkoa. Onnea matkaan! :)

Huom! Donnie Darkossa ei ole suomenkielisiä tekstityksiä, Snatchista ne löytyvät. Bambista löytyy niin tekstitys kuin äänetkin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja islanniksi. Joku muuten saattaa muistaa, että Donnie Darko on arvottu täällä jo kerran aiemminkin, mutta se pääsee nyt uudelleen onnettaren koeteltavaksi, kun aiemmin arvonnassa voittanut ei koskaan lunastanut palkintoaan.

p.s. Anzillakin on ihana Disney-aiheinen arvonta! :) Itsellä esimerkiksi Dumbo kuuluu ikisuosikkeihin.

The National @ Kulttuuritalo

Tämän hetken kenties kuumin nimi indierockin saralla, The National, saapui vihdoin Suomeen ensimmäiselle omalle keikalleen, tai samantien itseasiassa kahdelle, peräkkäisinä päivinä. Tietyllä tapaa inhoan sitä hypetystä, olkoonkin täysin ansaittua. Haluaisin toki ylistää bändin taivaisiin itsekin, mutta jostain syystä sanat jäävät kurkkuun, kun koen asian niin henkilökohtaiseksi. Keikan jälkeen en pystynyt sanomaan sanaakaan, vaan tarvitsin jonkinlaisen hengähdystauon niin intensiivisestä ja kirjaimellisesti mykistävästä kokemuksesta. Hmm. Nationaalit olen nähnyt aiemmin Ruisrockissa 2008 sekä Ankkarockissa 2009, mutta jo pelkästään ympäristönvaihdos festareiden pölystä akustiikaltaan oivalliseen Helsingin Kulttuuritaloon teki kolmannesta kokemuksesta sen kaikista upeimman.

Itse olin siis paikalla torstaina. Yleisöä lämmitellyt Sharon Van Etten oli tuntematon nimi vielä muutamaa tuntia ennen keikan alkua, mutta nopea Spotify-katsaus osoitti naisen olevan kykeneväinen laulamaan - ainakin levyllä. Livenä meininki oli vielä parempaa, folkrock maistuvaa ja Sharon amerikkalaiseen tapaan hyvin ystävällinen. Levyhän siinä oli sitten ostettava, henkilökohtaisilla omistuskirjoituksilla varustettuna.

Illan pääesiintyjä oli kuitenkin se, jota oltiin odotettu kuukausia, ja joka jälleen kerran veti polvet veteliksi. Kutkuttava jännitys purkautui Runawayn pärähtäessä ilmoille ja salillisen ihmisiä osoittaessa suosiotaan. Puhallinsoitinten tuoma omanlaisensa sävy täydensi tätä two sets of brothers and one best friend -bändiä entistä ehyemmäksi, enkä olisi puitteista ja aiemmista livekokemuksista huolimatta ajatellut illan olevan niin täynnä onnea.

Vaikka The Nationalin kappaleet ovat tunnelmaa huokuvia, osittain leppoisia ja osittain riipiviä, ja melodiat kauniita kuin kesäpäivä, on suuri osa bändin viehätyksestä vokalisti Matt Berningerin hartioilla. Karismaattisen herran ääni on sekä pehmeän lempeää laulantaa että korvia repivää huutoa. Keikan aikana uppoaa vähintään yksi pullollinen viiniä, mutta se ei kuulu laulussa tai välispiikeissä. Pieni ujous ja kuoreen vetäytyminen eivät bändin kohdalla tee livevedosta kylmää tai kankeaa, vaan päinvastoin lisäävät vetovoimaa.

Runaway

Anyone's Ghost

Secret Meeting

Bloodbuzz Ohio

Slow Show

Squalor Victoria

Afraid Of Everyone

Conversation 16

Lemonworld

Driver, Surprise Me

Available/Cardinal Song

Sorrow

Abel

Apartment Story

Wasp Nest

England

Fake Empire

----

About Today

Mr. November

Terrible Love

Vanderlyle Crybaby Geeks

Posket tulivat hymyilemisestä kipeäksi viimeistään Secret Meetingin kohdalla, Squalor Victorian yltäessä lähes samoihin korkeuksiin. Abel, Sorrow, Slow Show, England ja Fake Empire kuuluivat niin ikään lemppareihin, samoin kuin encore kokonaisuudessaan. Sekä Wasp Nest että About Today olivat yllätyksiä, ihania sellaisia. Nämä Cherry Tree EP'ltä (joka on rakkain julkaisuni bändiltä, vaikka kokonaisista albumeista Alligator onkin feivöritein) löytyvät kaunokaiset antavat toivoa siitä, että vielä joskus kuultaisiin livenä myös sydämeni pakahtumaan saava All Dolled-Up in Straps.

Settilista saa pientä, semisti ponnetonta kritiikkiä lähinnä odotetusta Lemonworldista, jonka versio ei jostain syystä toiminut lavalla yhtä intensiivisesti kuin levyllä. Vanderlyle Crybaby Geeks oli äärimmäisen hurmoksellinen Dessnerin veljesten akustisten kitaroiden ollessa ainoat säestävät soittimet ja koko bändin sekä yleisön vetäessä High Violetin päätösbiisiä yhteislauluna. Kellekään ei varmaankaan jäänyt epäselväksi illan tunnelmallisuus. All The Winen puuttuminen harmitti ihan pikkuisen - se kyllä soitettiin perjantaina, jolloin toisaalta puuttuivat esim. Secret Meeting ja About Today, joten kokonaisuutena torstain settilista oli mielestäni parempi. Mr. Novemberissa Berninger yllättäen juoksi yleisön keskelle laulamaan, mikä tavallaan häiritsi omalta osaltani hieman tämän yhden kaikkien aikojen mahtavimman kappaleen nautintoa, kun piti seurata mitä siellä istumakatsomossa oikein tapahtuu. Mutta suoraan sanottuna tämä kaikki on nipottavan ja pikkutarkan ihmisen pilkunviilausta muuten täydellisessä kokonaisuudessa.

Juhani kiteytti kaiken äärimmäisen hyvin yhteen otsikkoon: Keräilyä The Nationalin jälkeen. Jonnekin Aalto-salin nurkkiin keräilyä odottamaan jäivät ne sieluni rippeet, jotka ohiolaisyhtye onnistui repimään erilleen uskomattoman syvälle porautuvalla tunnelmallaan.

Kuvat last.fm, keikalla kuvaus oli tyypillisesti kiellettyä.

p.s. Videoita löytyy tietysti Tubesta isommatkin läjät, mutta suosittelen myös tätä tunnelmaa tihkuvaa Englandia, ilmeisesti iPhonella muokattu vanhahtavaksi, ah.