2011/03/09

127 Hours

Tositapahtumiin perustuva, kiipelijä Aron Ralstonin uskomattomasta selviytymisestä kertova 127 Hours on kerännyt kehuja ympäri maailmaa. Ohjaaja Danny Boyle ei ole useinkaan ollut täysin hakoteillä, joten positiiviset arviot olivat kenties odotettavissa. Toisaalta, kuka tahansa ei saisi viiden ja puolen vuorokauden mittaisesta jumiin jäämisestä näin vauhdikasta elokuvaa.


Kalliokiipeilystä kiinnostunut Aron Ralston lähtee eräänä aurinkoisena lauantaipäivänä retkelle tutulle seudulle Utahin Robbers Roostiin, mutta ei kerro aikeistaan tai kohteestaan kellekään. Puhelin jää kotiin ja kuumana päivänä vettä kuluu, mutta ne eivät haittaa menoa ja siitä nauttimista – onhan Aron erämaassa elementissään. Mukavan oloisia tyttöjäkin osuu reitille, ja päivä tuntuu täydelliseltä. Kokeneellekin seikkailijalle voi kuitenkin käydä huonosti. Tarvitaan vain pieni lipsahdus, ja Aron putoaa railoon. Luiskahtamisen seurauksena hänen kätensä jää jumiin kivenlohkareen ja kallioseinämän väliin. Muita ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla, ruokaa ja juomaa on rajoitetusti, eivätkä olosuhteet missään nimessä ole muutenkaan järin herkulliset. Alkaa selviytymistaistelu paitsi fyysisiä oloja vastaan, niin myös pään kasassa pitämiseksi.


Elokuva keskittyy Ralstonin (James Franco) tuskan kuvaamiseen samalla, kun takaumien ja hallusinaatioiden kautta selvitetään hänen historiaansa. Leffan alku on vauhdikas ja hivenen sekavakin, leikkaus hektistä ja montaa kuvaa pitäisi seurata yhtä aikaa. Se kuitenkin kuvaa mielestäni loistavasti Aronin luonnetta ja elämänmakuista arkea. Franco on roolissaan loistava, vaihdellen hyperaktiivisesta seikkailijasta epätoivoiseen mieheen joka tajuaa, että aika maan päällä saattaa loppua kesken. Leffan parasta antia ovat ehdottomasti ne hetket, kun Aron kuvaa itsestään ja jumissa olemisestaan videopäiväkirjaa, ja samalla alkaa jo jättää jäähyvästejä rakkaille ihmisille.


Yksinkertaisista puitteistaan huolimatta 127 Hours ei missään vaiheessa tunnu jämähtävän paikalleen tai toistavan itseään. Tunnelma pysyy kokoajan yllä, toimiva musiikki tehostaa kohtauksia ja silmät on pakko sulkea parissakin kohtaa. Välikohtauksissa sain itkun pidäteltyä, mutta lopussa se pääsi valloilleen kuin puro vailla päättymistä. Teatterista ulos kävellessä olo tuntui äärimmäisen tyhjentyneeltä. Ei kenties vuoden paras, mutta loistavasti toteutettu elokuva.


3 comments:

  1. voi siinä lopussa sigur rossin myötä tuli kyllä itku niin, että ei ois enää voinut edes pidätellä.

    ReplyDelete
  2. Jee, ens torstaina vois mennä Superpäivään kattomaan ton, ja sit aattelin katsastaa samalla reissulla myös King's Speechin ja Black Swanin... Kerrankin kun ei oo töitä ton superpäivän aikaan ja muutenkin lippuhinnat on ees jonkinlaisen järjen rajoissa tollon...Tosin taas kallistunu kuuteen euroon, sniff. :'( ärsyttää kun isommat leffateatterit on niin kalliita!!

    ReplyDelete
  3. anna, niinpä ;____;

    Aleksandra, oho, vähän hyvä tuuri että vapaapäivä osuu Supertorstaille! :) Kivaa. Toivottavasti saat katsottua kaikki aikomasi. Voisi itekin mennä tolloin leffaan kyllä.. Liput todellakin on järkyttävän hintaisia, pitää ottaa kaikki ilo irti pienistäkin halvennuksista!

    ReplyDelete