Slow Show

Keikkaputkesta palautumiseen menee koko viikonloppu. Nyt, pari päivää keikan jälkeen, The Nationalia kuunnellessa kyyneleet kihoavat väkisinkin silmiin. Olen huomannut, että keikoilla minusta, montaa asiaa yhtäaikaa ajattelemaan kykenevästä ihmisestä, tulee putkiaivoinen ruumis, jonka sielu vaeltaa lavalla esiintyjien keskellä ja konserttitilan katossa, akustiikan ihmemaailmassa. Hartaassa tunnelmassa ei pysty keskittymään ympäröivään maailmaan, vaan hengittää vain ja ainoastaan musiikkia - joko typerä virne naamalla, tai silmät itkuisina. Juuri tällaiset keikat ovat parhautta.

The Nationaliin eivät sanat riitä, mutta kokeilen joka tapauksessa huomenna - sitä ennen voi pienesti muistella keskiviikkoista Junipin Tavastian keikkaa. Pidin keikkaa jollain tapaa vain lämmittelynä parille tulevalle päivälle, joten odotuksiakaan ei juuri ollut. Senpä vuoksi se yllättikin todella positiivisesti. Tunnelma oli huomattavasti lämpimämpi kuin elokuisella keikalla Flow Festivalin teltassa, mukana jammailu oli pakollista, ja ilta tuntui itseasiassa hivenen lyhyeltä. Toisaalta, kun bändi on julkaissut yhden kokonaisen levyn ja pari EP'tä, ei biisejäkään ole loputonta määrää, mistä valita.

Nyt palaan The Nationalin lempilevyni, Alligatorin, pariin, ja fiilistelen niin paljon kuin irti lähtee. Onneksi Ruisrockin keikkaan ei ole kuvottavan pitkä matka!

Kuva last.fm

The Ark - Echo Chamber

Jos upeaakin upeampi The National sai kyyneleet silmiin eilen, on tänään luvassa kokonainen vesiputous. The Arkin jäähyväiskiertueen toisella Tavastian keikalla on lupauksien mukaan tiedossa hittejä ja harvinaisuuksia yli kymmenen vuoden ajalta. 17.8.2001 alkoi oma taipaleeni Ruotsin glamrock-ylpeyden keikkojen parissa ja tänään se päättyy - ainakin hetkeksi, sillä suurella todennäköisyydellä bändin meiningistä saa nauttia vielä festareilla. Popkalasetissa Ola, Markus, Syltty, Leari ja Jepson olivat vielä nuoria poikia vailla suuren bändin suunnitelmallisuutta. En ikinä unohda Olan karvahanskoja, joista täytyy kaivaa kuvia tännekin joskus. En voi kuvitella kesäfestareita ilman Arkin energistä liveshow'ta, maailmasta tulee tämän jälkeen paljon tylsempi paikka!

Juhlan kunniaksi vanhaa, vanhaa Arkia.

Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan myös vuoden 2006 Provinssirockin setin (esim. Let Your Body Decide), jossa livekunto tulee esille huonosta kuvanlaadusta huolimatta, sekä mie-let-tö-män kuoroversion Calleth You, Cometh I'sta!

To the Lemonworld

Eilen Tavastialla tunnelmoitiin Junipin tahtiin, tänään Kulttuuritalolla luvassa ihana The National! Aijai! ♥

Product of 1962

Rakastan teemajuhlia. Ra-kas-tan. Ideoita löytyy yleensä helposti, kunhan vähän pään sopukoita kaivelee, ja haluaisinkin panostaa teeman mukaiseen ulkonäköön huolella. Mutta jostain syystä silti aina varsinaista asua alkaa miettiä hiukkasen viime tingassa. Onneksi suurin osa vaatteista ja asusteista löytyy yleensä valmiiksi omasta kaapista, eivätkä bileet siis syö naista rahallisesti. Mutta nämä tekijät tuottavat yleensä teemaansa nähden sekasikiön, joka on napannut vaikutteita sieltä täältä, mutta joka ei edusta yhtäkään esikuvaa täydellisesti.

Otetaanpa esimerkiksi perjantaiset ihanan Nooruskan ja hänen ystävänsä syntymäpäiväbailut. Teemana oli 62, käsitti sen sitten miten tahansa. No, minähän käsitin helpoimmalla mahdollisella tavalla eli vuosilukuna. Arvonta 1960-luvun koulutytön (kauluspaita, skraga, punaruudullinen vekkihame, nirunarukengät, nahkainen olkalaukku), sihteerikön (kauluspaita, musta tulppaanihame, 60-luvun silmälasit) ja modin välillä päätyi viimeisen voittoon siitäkin huolimatta, että tajusin antaneeni parhaiten teemaan sopivan neulemekon juuri pois, ärrpurr. No, ei kait siinä, löytyihän minulta aito 60-luvun mymmelimekko (napit lisätty jälkikäteen), joka kelpasi loistavasti. Vaikka se ei juuri kenenkään vartaloa mallillaan imartele. Siksi päädyin lopulta kuromaan itselleni kuvitteellisen vyötärön leveällä vyöllä - A-linjainen mekko näyttää ihan hyvältä kyllä edestäpäin katsottuna, mutta sivuprofiili on muodoton säkki.

Tein ensimmäistä kertaa meikin ja hiukset 1960-luvun henkeen, ja vaikka itse sanoinkin, onnistuin mielestäni ihan hyvin. Etenkin, kun molemmat hoituivat tunnin sisään. Koska en tähän hätään saanut kuontalostani mod-henkistä, graafista polkkaa, päädyin tukan kanssa Brigitte Bardot -tyyliseen puolittaiseen beehiveen. Olen oikeasti surkea hiusten kanssa, joten ylipäätään tupeeraaminen oli aikamoinen suoritus :D Meikki on aika perus kuuskytlukulaista, vaaleat, lähes elottomat huulet ja tummat, raskaat silmät (todellisuudessa meikatummat, kuin miltä kuvissa näyttää).  Tekoripset olisivat olleet piste i'n päälle mutta totesin, etten vaan jaksa. Sen verran tuli vedettyä omatkin ripset överiksi.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus taisi vilahtaa enemmän 60-luvun lopun tai jopa 70-luvun puolelle kuin oli tarkoitus, eiväthän moditkaan varsinaisesti olleet pinnalla ennen kuin 1964. Mutta väliäkö hällä, pukeutuminen itsessään on kivaa, ja mikäpä sen parempi syy kuin juhlat kivojen ihmisten seurassa :)

Mekko, laukku, villatakki ja kaulahuivi second hand, vyö Pieces, rannekoru Secco, toppatakki Fjällräven. Vagabondin kengät kuvausrekvisiittaa, järkevänä tyttönä vaihdoin ulos mennessä saapikkaat.


p.s. Totesin, että ottamani juhlakuvat eivät ehkä olekaan niin julkaisukelpoisia kuin ajattelin, enkä niitä tänne jaksa laittaa. Tunnelmia siis enemmän Nooruskan tontilla.
p.p.s. Oli sitten pakko sählätä ja tehdä yksi gif, buah.

The Village

Pieni kylällinen ihmisiä elää kaikessa rauhassa elämäänsä iloineen ja suruineen, kun rytmiin tulee keskeytys. Läheisen metsikön olentojen kanssa on aikoinaan tehty sopimus, joka antaa kummankin osapuolen olla omissa oloissaan, kunhan toisen alueelle ei astuta. Merkit viittaavat kuitenkin siihen, että rauha on rikkoutunut ja oliot käyskentelevät kylän keskellä. Rohkeutta rikkoa rajoja löytyy myös toiselta puolelta, kun osa ihmisistä uhmaa omaa ja muiden henkeä mennessään kiellettyyn metsään. Kukaan ei ole turvassa.

The Village on kuorrutettu joukolla eturivin näyttelijöitä: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Sigourney Weaver, Adrien Brody ja Brendan Gleeson. Ensimmäiseksi mainittu on leffan tähti, ja lähes kaikki muut jäävät enemmän tai vähemmän hänen jalkoihinsa. Se ei kuitenkaan häiritse, sillä sokean Ivy Walkerin tenho piilee välittömyydessä, joka saa puolestani ihan rauhassa hypätä silmille muiden kustannuksella. Adrien Brody vetää jälleen loistavalla intensiteetillä pienen roolin autistisena Noah Percyna. Lucius Huntin rooli on ilmeisesti kirjoitettukin alunperin Phoenixille, joka on kyllä hivenen reppanana poikamiehenä täydellinen, vaikka rooli monen muun ohella vähän pimentoon jääkin.

Elokuvan alkupuoliskolla mietin, mihin tässäkin tuli taas ryhdyttyä. Filkka ei pelottanut eikä tuntunut muutenkaan tarttuvan ohimolohkoon. Mutta ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan tunnetaan muun muassa sellaisista elokuvista kuin Kuudes Aisti, Unbreakable ja Signs, joten hanskoja ei kannata heittää tiskiin puolivälissä matkaa. The Village antoi lopulta paljon ajattelemisen aihetta monessakin suhteessa, ja koko homman kammottavuus tulee ihan toisista ansioista, kuin mitä luulisi. Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.


Kuvat