The Way Back

Syyskuussa 1939 Saksa Hitlereineen hyökkää Puolaan, mikä aiheuttaa suuren vastareaktion muissa Euroopan maissa ja siten toisen maailmansodan syttymisen. Pian Puola on jaettu Saksan, Neuvostoliiton, Slovakian ja Liettuan kesken. Keskitysleirit ovat kaikille tuttu käsite, mutta myös kommunismin muottiin sopimattomat lähetetään Siperiaan rankalle työleirille, josta monet eivät selviä hengissä. Työskentely hyytävässä pakkasessa tai vaarallisissa louhoksissa ilman kunnon ruokaa saa helposti murrettua kestävimmänkin miehen - jos ei fysiikan, niin sitten psyyken saralla.

Rohkeita, kenties uhkarohkeita, ihmisiä löytyy kuitenkin aina. Neuvostovastaisuudestaan ja vakoilemisesta syytetty puolalainen Janusz (Jim Sturgess) joutuu kidutuksen kautta gulagiin, vankileirille Siperiaan. Vangittujen joukossa on monenlaista hiihtäjää, kuten venäläinen rikollinen Valka (Colin Farrell), entinen näyttelijä Khabarov (Mark Strong) ja amerikkalainen Mr. Smith (Ed Harris). Khabarovin kerrottua Januszille aidasta löytyvästä pienestä reiästä alkaa pakomatkan mahdollisuus kyteä tuskastuneiden miesten mielissä. Vaikka työleirin olosuhteet ovat kehnot, alkaa todellinen selviytyminen vasta aidatun alueen ulkopuolella, kun luonnonoloja vastaan taisteleminen ilman varusteita voi osoittautua kohtalokkaaksi. Parempi kuitenkin kuolla vapaana miehenä, kuin Neuvostoliiton vankina. Seitsemän miestä päättää lähteä hurjalle pakomatkalle, jonka aikana talsitaan tuhansia kilometrejä, kärsitään milloin kylmyydestä, milloin kuumuudesta, saadaan joukkoon mukaan myös naispuolista verta Irenan (Saoirse Ronan) muodossa ja pelätään oman hengen edestä.

The Way Back perustuu löyhästi Slawomir Rawiczin kirjaan The Long Walk, jossa kirjoittaja itse kulkee tämän yli kuuden tuhannen kilometrin matkan Siperiasta Mongolian ja Tiibetin läpi Intiaan. Teos myöhemmin todettiin huijaukseksi, mutta useita muita tahoja on ilmestynyt väittämään kertomusta todelliseksi. Todisteet kuitenkin puuttuvat, ja ohjaaja Peter Weir on todennut elokuvan olevan pääasiassa fiktiivinen.

Elokuvan pääosassa tuntuvat olevan maisemat. Karut aavikot ja lumiset metsät ovat toki visuaalisesti näyttäviä, mutta niiden merkitystä itse tarinan kannalta jää kuitenkin miettimään. Eikö pääasia ole ihmiset ja heidän selviytymisensä koettelemuksista? Etenkin Mongolian aavikolla kuvattu pätkä alkaa pidemmän päälle hieman puuduttaa, kun sen sijaan Himalajan ylitys väistetään lähes täysin, vaikka itse kuvittelin sen olevan rankin osuus, loppuhuipennus. Vaikka toki lumella sentään saa nestetasapainon säilytettyä, kuivalla hiekalla se on aika mahdotonta. Ylipäätään Gulagissa kuvatut kohtaukset toimivat kaikessa kauheudessaan hyvin, sen sijaan itse pakomatkaa olisi voinut typistää hieman ja loppua hieman pidentää. Elokuvan rytmi tuntui olevan 1. kävellään hiljaisuudessa tuskastuneina yhä vain eteenpäin, 2. yritetään selvitä yllättävästä luonnonilmiöstä - kohtia 1 ja 2 toistetaan loputtomiin. Seitsemän kaverin seurue Januszin johtamana letkana muuten muistuttaa - yllätys, yllätys - jälleen jossain määrin Lord of the Ringsiä.

Itselleni ensimmäinen kohtaus jäi parhaiten muistiin. Siinä Jim Sturgess todistaa jälleen olevansa kaiken hypetykseni arvoinen. Myös Colin Farrellin hahmo menee täysin läpi, vaikka tuttu naamataulu hieman ehkä häiritseekin*. Kokonaisuutena elokuva on hieno kuvaus siitä, millainen pitkä matka syyttömänä vankikarkurina voi olla. Vaikka henkilöhahmoihin kaipaa huomattavasti enemmän syvyyttä (ja sivuosarooleille enemmän minuutteja valkokankaalla),  ei voi välttyä miettimästä, kuinka moni selviää loppuun asti.

* Tästä voisi joku enemmän leffoista bloggaava ottaa postausaiheen: miten paljon näyttelijän kasvojen tuttuus tai maneerit vaikuttavat roolin uskottavuuteen? Maneereja ja tapoja voi omaksua, mutta aina ei maskeeraukselle ole käsikirjoituksen suhteen tarvetta, ja näyttelijä toimii omien kasvojensa varassa. Mutta syökö se uskottavuutta?

Kuvat

Barcelona - Please Don't Go

Viikonlopun soundtrackin julkaisu jäi poikkeavasti perjantai-iltaan, kun onnistuin buukkaamaan vapaapäivän täyteen ohjelmaa. Sitä en tiedä, kuka täysjärkinen herää aamulla mennäkseen salille ja joogaamaan, jos lihakset huutavat edellisen päivän treeneistä, mutta... Onneksi myös toinen ääripää eli leffa toljottaminen kuului agendaan. Mutta pidemmittä puheitta itse biisiin, jonka tällä kertaa tarjoaa Barcelona. Bändi ei nimestään huolimatta ole kotoisin Espanjasta, vaan Ameriikan Seattlesta. Muun muassa Coldplayn ja Death Cab For Cutien vaikutukset ovat selkeästi kuultavissa, mutta Barcelona kuulostaa silti ihanan freesiltä. Edelliseltä levyltä (Absolutes 2007) löytyvä herkkä Please Don't Go fiittaa myös Water for Elephants -elokuvan trailerissa.

Ihmeaineita

Ihmeaineita, onko niitä? Jotkut väittävät, että on. Toisen ihmeaine voi kuitenkin olla toisen kaatopaikkajäte, ihmiset kun tunnetusti ovat yksilöitä ja jokaisella ainekset toimivat hieman eri tavalla. Tähän väliin siis hieman tyttöjuttuja, kun seuraavat allekirjoittaneen talven pelastaneet purkit ja putelit ansaitsevat hivenen ruutuaikaa.

Kynnet

Kynteni kasvavat kohisten, mutta liuskoittuvat helposti ja ovat siten entistä hauraammat. Olen kokeillut Trindin ja muiden valmistajien erilaisia vahvistavia ja/tai hoitavia kynsilakkoja sekä napsinut hivenaineita purkista, mutta millään ei tunnu olevan vaikutusta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kynsieni kärjistä on 50-100% ollut kokoajan vailla päällimmäistä kerrosta, lukuun ottamatta yhtä parin vuoden jaksoa, jolloin kynnet voivat harvinaisen hyvin (ruokavaliotani en tuolloin muuttanut joten en tiedä mistä oli kyse). Tykkään värikkäistä lakoista, mutta en pitkistä kynsistä, joilla ei voi käytännössä tehdä yhtään mitään, tai hillittömästä kynsikoristelusta. Silti hauraat kynnet ovat haaste jokapäiväisessä elämässä, kun ei voi kuvitellakaan käyttävänsä kynsiään apuna vaikkapa purkkien aukaisussa. Pahimpia vihollisia ovat avaimenperien avainlenkit.

Apteekin hyllyltä on vihdoin tainnut löytyä vastaus ongelmiin: ACOn Nail Strengthener. Hajutonta nestettä levitetään kuten lakkaa, mutta se imeytyy kynsiin vahvistaen niitä. Parin viikon päivittäisen käytön jälkeen eron huomaa selvästi! Aine ei kasvata liuskoittunutta kynsikerrosta ja jätä sinne ilmaa alle, kuten yleensä käy, jolloin kerros repeää uudelleen irti, vaan ikään kuin sulauttaa liuskoittuneen reunan alempaan kynteen kovettaen samalla hela hoidon. Päälle voi laittaa normaalia kynsilakkaa niin halutessaan. Tykkään! Kovettumisen jälkeen kynnet tosin ovat alttiimmat murtumiselle, joten lohkeilun estämiseksi täytyy muistaa myös kosteuttaa hyvin. Tämä ei ole itselleni ongelma, olenhan käsirasva-addikti.

Hiukset

Kynsien ohella toinen murheenkryyni ovat hiukset. Jep, niitä on paljon ja ne ovat muokattavissa aika moneen suuntaan, mutta kihara hius tarvitsee niin älyttömän paljon kosteutta, ettei minulla ole sitä tarjota. Seurauksena kuivat kutrit ja haaroittuneet latvat. Avuksi on saapunut Davinesin Mellow split ends repairing sealing serum, joka tekee latvoista pehmeät. Tuotteessa on silikonia, mutta se ei silti ole mikään pika-apu, vaan tuloksia saadaan pidemmällä aikavälillä. Olen myös ottanut tavaksi 5-30 minuuttia ennen pään pesua levittää hiuspituuksiin joko siskon tekemää Hair Puddingia (sisältö tuntematon mutta luonnonmukainen) tai järempää asetta tarvittaessa kookosöljyä. Molempien öljyt auttavat hiusta pitämään kosteuden sisällään ja samalla suojaavat tukkaa sampoon kuivattavalta vaikutukselta. Tavoitteena on, että saisin olla leikkaamatta hiuksiani kesään asti…

Ja kun itse hiukset ovat kuivat, on sitä päänahkakin. Olen tarkka sen kanssa millaisia sampoita käytän, mutta esimerkiksi avocadonaamio voisi silti olla kokeilemisen arvoinen. Vaikka eipä sillä, ihmiset ovat jättäneet sampoot ja suihkusaippuat kokonaan pois repertuaaristaan, ja vaikka alku voi olla vaikeaa (kuvitelkaa useampi viikko likaisilla hiuksilla...), ovat lopputulokset olleet hämmästyttäviä. Hiukset alkavat puhdistaa itse itseään ja ihokin tasapainottuu. Kieltämättä vähän houkuttelisi.

Iho

Edinburghin Bootsista kesällä hankittu Botanics-sarjan superaine tuoksuu ja tuntuu hunajalta, vaikka se sisältääkin lähinnä agaveöljyä ja shea butteria, jännää. Tahmaisen oloisen tökötin saa levitettyä kasvoille yllättävän helposti ja kosteutus/kosteuden haihtumisen estäminen (koska se kai on se varsinainen asia, jota öljy tekee) on taattua. Saman asian ajavat tietenkin puhtaat öljyt, joita on lukuisia erilaisia – kookos tuoksuista parhaimpana. Öljyjä ei tarvitse välttää edes rasvaisella/sekaiholla, sillä iho osaa tasapainottaa myös itseään. Tukkeutuneita huokosia putsaillaan usein järeillä aineilla, jotka taas helposti kuivattavat ihon pintakerrosta, jonka jälkeen iho alkaa erittää lisää rasvaa estääkseen kuivuutta, jolloin puhdistamisesta ei oikeastaan ollut hyötyä. Netin keskustelupalstojen mukaan öljystä on saatu apua jopa akneihoon. Toimii myös meikinpoistoaineena!

Keväällä ostettu Dermalogican Skin Smoothing Cream tuntui lähes vikatikiltä, mutta talviseen nassuun se on loistava. Iho ei kuiva, mutta voide sopii kuitenkin hyvin meikin alle. Putkilo on loppumaisillaan, joten uusi tilaus sekä tästä että sen kevyemmästä sisaresta on jo tehty.

Sisäinen

Mikään ulkoinen kosteuttaja ei toimi yksinään ilman sisäistä vastaavaa. Syön reippaasti kalaa ja kalaöljykapseleita, pähkinöitä ja oliiviöljyä, mutta syksyn mittaan repertuaariin lisätty avocado on myös hyvine rasvahappoineen vaikuttanut etenkin ihon hyvinvointiin. Koko talvena ei ole tarvinnut turvautua supertehokkaisiin vartalokosteusvoiteisiin, vaan kevyemmilläkin versioilla on pärjännyt – hyytävistä pakkasista ja kuivasta sisäilmasta huolimatta.

Kokemusteni perusteella öljyn voi siis laskea ihmeaineeksi :)

E niinkuin Elokuva

Muutama vuodenvaihteen jälkeen katsottu elokuva pienoiskoossa.

Edison

David J. Burken ohjaus kertoo aloittelevasta toimittajasta Pollackista (Justin Timberlake), joka onnistuu sohaisemaan kuhisevaa ampiaispesää. Korruptio on vallannut Edisonin kaupungin virkavallan eliittijoukon, eikä lainvalvojiin voi enää luottaa. Kansa vain on täysin tietämätön asioiden todellisesta laidasta. Pollack päättää ottaa asiat omiin käsiinsä, mutta todistusaineiston keräämisestä tulee hankala retki läpi väkivallan ja ihmisten luottamuksen.

Roolituksesta huolehtinut on saanut leffaan mukaan isoja kihoja kuten Morgan Freeman, Kevin Spacey, Dylan McDermott ja LL Cool J. Edison on kiva pikku elokuva, joka paisuu paikoitellen melkoiseksi jännitysnäytelmäksi ja tarjoaa silmänruokaa märän asfaltin muodossa. Timberlake läpäisee kunnialla roolisuorituksensa, joka ei ole kuitenkaan ole järin vaativa. Loppua kohden elokuva lässähtää hieman, enkä ole loppuratkaisun kanssa yhtään samaa mieltä.

Zodiac

Zodiac perustuu Robert Graysmithin kirjaan, joka taasen perustuu tositapahtumiin 1970-luvun sarjamurhaajasta San Franciscon alueella. Murhaaja antaa medialle jatkuvasti vihjeitä itsestään ja pian toimittajat huomaavat olevansa selvittämässä rikosvyyhtiä yhdessä etsivien kanssa. Pääosissa Jake Gyllenhaal, Robert Downey Jr. ja Mark Ruffalo. Mukana myös mm. Chloë Sevigny ja Anthony Edwards.

Elokuvan alku on lupaava. Se antaa odottaa karmaisevia kohtauksia ja hyytävää tunnelmaa. Totuus on kuitenkin hieman toinen. Vaikka leffa ja idea sinänsä toimii ja etenkin RD Jr on hauska juopottelevana toimittajanretkuna, jää jotain olennaista puuttumaan. Yksi virhe on Gyllenhaalin hahmo, joka on lättänä kuin pannukakku. Zodiac uppoaa Edisonin kanssa samaan ok-kategoriaan: elokuviin, jotka viihdyttävät, mutta jotka eivät jätä sen syvempiä jälkiä katsojaan.

The Last Exorcism

Louisianalainen pastori Cotton Marcus (Patrick Fabian) saarnaa seurakunnalle ja kiertää ympäri osavaltiota manaamassa pahoja henkiä pois ongelmiensa kanssa painivista ihmisistä. Hän ei kuitenkaan itse usko demoneihin - koko manausprosessi on huijausta ja rakennetaan uskottavaksi erilaisten erikoistehosteiden turvin. Yllättäen Marcus saa kutsun manata demoni pois erään tilan isännän tyttärestä, ja hänen elämästään dokumenttia tekevä kuvausryhmä kutsutaan tietysti mukaan. Kaikki pahat henget eivät kuitenkaan ehkä ole vain mielikuvituksen tuotetta.

Koko elokuva on kuvattu dokumentinomaisesti, mikä luo todentuntuisuutta ja loistavia kauhuelementtejä. Aivan kuin Blair Witch Project aikanaan. Ashley Bell on karmiva tytär Nellinä, ja hän onkin elokuvan parasta antia. Paria yllätyssäikähdystä lukuun ottamatta leffa ei missään vaiheessa kunnolla pelottanut. Tai miten sen nyt ottaa - eniten hälytyskelloja soittivat pastorin metodit, saarnaaminen ja eritoten ihmisten sokea usko paitsi uskontoon niin myös Cottonin voimaan saada demonit ajettua pois. Hullu maailma.

Maameren Tarinat

Gedo Senki ei ole perinteistä Studio Ghibliä. Jo pelkästään kaksi faktaa (että ohjaajana on Hayaon sijasta hänen poikansa Goro Miyazaki, ja että tarina perustuu Ursula K. Le Guinin kirjalliseen teokseen) riittävät perustelemaan erilaisuuden vaikkapa Liikkuvaan Linnaan verrattuna. Tarina kertoo velhoista, lohikäärmeistä, hyvyydestä ja pahuudesta ja jälleen kerran niiden häilyvästä rajasta.

Animaation aikana yksi tai kaksi mielleyhtymää Lord of the Ringsiin ei riittänyt. Taival halki upeiden maisemien ja muutamat, yksittäiset kuvakulmat muistuttivat erehdyttävästi tätä kuuluisaa elokuvasaagaa. Yhteistä on myös verkkainen tunnelma: paikoitellen kaipasi toimintaa, jota vanhemmalta Miyazakilta ollaan eyecandyn ohessa totuttu saamaan. Loppu oli ihana, mutta lempparianimenieni joukkoon tämä ei nouse.

Punainen Lohikäärme

Red Dragon on Hannibal Lecter -trilogian kolmas osa, joka kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Uhrilampaita. Agentti Will Graham (Edward Norton) on onnistunut nappaamaan kummallisista katoamisista vastuussa olevan ystävänsä Hannibal Lecterin (Anthony Hopkins), jolla on mieltymys ihmislihaan. Ongelmat kaupungissa eivät kuitenkaan ole ohi: Tooth Fairyksi kutsuttu sarjamurhaaja jyllää ja agentit tarvitsevat apua ansaitusti rentouttavalle eläkkeelle jääneeltä Grahamilta. Graham puolestaan turvautuu Lecteriin, joka on Tooth Fairyn idoli...

Odotin elokuvalta enemmän samoja kylmiä väreitä kuin kahdelta edeltäjältään, mutta Lecteriä oli tässä yllättävän vähän. Muutamia ällötyskohtauksia lukuun ottamatta leffa ei ollut järin pelottava. Ehkä tässä on syy, miksen tykkää kauhuelokuvista - ne oikeastaan todella harvoin pelottavat kunnolla, ja yleensä jäljelle jää vain vähän kehno maku suuhun. Hmm. Norton on symppis muttei Punaisessa Lohikäärmeessä oikein elementissään (mieheltä ei Fight Clubin ja American History X'n jälkeen vaan voi odottaa mitään näin keskinkertaista). Sen sijaan Ralph Fiennes veti totuttuun tapaan pisteet kotiin mielettömänä Francis Dolarhydena.

Dorian Gray

Oscar Wilden klassikon luin kesällä, ja se oli suunnattoman kiehtova. Elokuvaversiota metsästettäessä meni tovi. Juoni on pääpiirteissään kirjaa mukaileva: nuori, naiivi ja turhamainen Dorian Gray (Ben Barnes) jää kiinni kauneuteen, eivätkä seuraukset ole järin mukavat. Muissa rooleissa mm. Colin Firth, Ben Chaplin, Rachel Hurd-Wood ja Rebecca Hall.

Tiesin, että leffasta on turha odottaa yhtä makoisaa kuin kirjasta, mutta yleisfiilis jäi kuitenkin reilusti plussan puolelle - kiitos Barnesin, joka todellakin on liian kaunis mieheksi ja täten täydellisen sopiva Grayn saappaisiin. Muutoin elokuva oli turhan hajanainen. Osittain se oli loistava, jännittävä ja roisi, osittain taas täynnä tyhjää. Kenties pienellä käsikirjoituksen tiivistyksellä oltaisiin saatu aikaan tunnelma, joka tihentyisi verkon lailla.

*

Muita viime aikoina toiseen kertaan katsottuja elokuvia ovat mm. Mr. Nobody ja Inception. Ensimmäinen ei jostain syystä toiminut enää niin hyvin kuin suurella valkokankaalla. Pitkittyneisyys häiritsi turhien kohtausten kautta ja sain lopulle edelleen kaksi erilaista vaihtoehtoa, jotka kumpikin tuntuvat yhtä epätodennäköisiltä. Jared Letoa ja Toby Regboa kyllä kelpasi katsella. Inception taas oli juuri niin jännä kuin muistinkin. Ensimmäisellä katselukerralla energiat menevät helposti hahmojen ja niiden tekojen havainnointiin, ja sekä detaljit että kokonaiskuva saattavat jäädä hatariksi. Toisella kerralla saa yleensä paremman otteen.

2011 / Helmikuu

Alan Rickman

Tammikuun tapaan pysytään Briteissä, Harry Potterissa ja karismaattisissa vanhoissa herroissa. Alan Sidney Patrick Rickman on syntynyt 21.2.1946 - hän siis täyttää pian 65 vuotta. Aika on tehnyt tehtävänsä ja vienyt Rickmanin komeuden terävimmän särmän, mutta kuten sanottu, karismaa riittää. Nuoremmalle väelle Alan Rickman on yhtä kuin Severus Snape, Hogwartsin eksentrinen taikajuomaprofessori. Alunperin tätä roolia kaavailtiin Tim Rothille, jonka peräännyttyä Rickmanille tarjottiin sitä. Ja hyvä niin, sillä Rickman ON Snape, ilman hänen matalaa, silkkistä puheääntään Sneippiä ei olisi. Herra on nähty myös mm. Die Hardissa, Robin Hoodissa, Love Actuallyssa ja parissa Tim Burtonin tekeleessä. Alan, ole kiltti äläkä jää eläkkeelle kovin pian! Sinua tarvitaan.