2009/12/14

30 Seconds To Mars - This Is War



Niin se vaan menee: kun ei ole suuria odotuksia, voi lopputulos olla yllättävänkin positiivinen. Myönnän, että 12-vuotiaiden teinityttöjen Jared-ihkutus sai mielenkiintoni 30 Seconds To Marsia kohtaan hieman katoamaan. Kuitenkin alkusyksystä luotsattu sinkku Kings and Queens vaikutti niin huipulta, että levyä lähdin kaupasta hakemaan heti, kun se ilmestyi. Enkä kadu.

This Is War on tietyllä tapaa aiempaa kahta levyä kevyempi ja herkempi tuotos. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole mikään Air, sillä kuten nimikin kertoo, myös paatosta ja synkkyyttä löytyy. Siitäkin huolimatta, että infernaaliset kitaroinnit ovat poissa. En tiedä, vaikuttaako entisen nelikon kutistuminen kolmeen skittojen heikentyneeseen asemaan, hmm. Joka tapauksessa koneellisuus, sodan traumat, uhma ja yhteiseen päämäärään pyrkiminen ovat levyltä irtoavia teemoja. Vokaaleissa on paljon korkeita ääniä, jotka houkuttelevat mukaansa. Intro toimii suorastaan kuin veden nymfi, huumaannuttaen kuulijan seuraamaan mukaansa syvyyksiin. Myös käheyttä löytyy - en tiedä, onko Jaredin jatkuva keikoilla riehuminen vihdoin vaikuttanut lauluääneen, vai onko se vain tarkoin harkittu raspikurkkuefekti.

Musiikillisesti levy on hienojakoisempi kuin edelliset, ainakin kappaletasolla. Tokikaan samojen soittimien käyttäminen biisistä toiseen ei tuo loputtomiin monipuolisuutta, mutta biiseissä on kerrostuneisuutta ja paljon pieniä kulmia. Olisi mielenkiintoista purkaa ne osiin ja kuulla jokainen äänitaso erikseen. Sekametelisoppaa ei kuitenkaan synny, sillä vastapainona käytetään lähes täysin hiljaisia kohtia - aivan kuten sodassakin on. Koneita käytetään runsaasti hyväksi, mutta lopputulos tuo muistumia enemmän Nine Inch Nailsista kuin esimerkiksi ah-niin-trendikkäästä indiepopista Editorsin tyyliin (ei mitään vikaa Editorsissa siis, toim. huom.). Suuruutta tavoitellaan huutokuoro-osuuksilla (fanit laulamassa) ja taputusrytmeillä esimerkiksi Vox Populissa. Itseä tällaiset eeppisyyteen kurottavat sovitukset ovat aina viehättäneet. Tässäkin ensimmäinen mielikuva on ehdottomasti Queen, vaikka mielestäni 30stm ei yritä samankaltaisuutta tavoitella.

This Is Warin parasta antia ovat eniten koneita hyödyntävät rankat vedot. Night Of The Hunter, Hurricane (sinkkuversiossa on Kanye West höpöttämässä väliin, aivan turhaan mielestäni) ja Stranger In A Strange Land huokuvat paniikinomaista tunnelmaa, sotaa modernin kaupungin kaduilla. Vastavuoroisesti perinteisiin soittimiin turvautuvien biisien sotatantereeksi sopii paremmin luonnonmukainen maasto. Tummasta vedestä noustaan ylös hetkellisiin valonpilkahduksiin Closer To The Edgen ja Alibin kannustamina. Itse ajattelen levyn tarinana, vaikka lyriikat eivät kappaleiden mukaan etenekään kronologisesti. Siksi viimeinen raita L490 on tietyllä tapaa pettymys. Siitä ei saa irti sitä, miten sota päättyi, eikä se jostain syystä muutenkaan kerro mitään. Ja tarinallahan täytyy olla loppu! Toisaalta tällä kertaa loppuratkaisu jääkin täysin kuulijan tulkittavaksi, joka voi johtaa mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin ja jopa keskusteluihin. Silti lopun munkkikuorolta kuulostava ahdistava pätkä on hieman liikaa. Kone-efektit ja muut uudistukset ovat varmasti karkottaneet joitakin faneja, mutta eivät minua. Platta on yksinkertaisesti paras marsilaisilta ilmestynyt.

To the right to the left we will fight to the death.

8 comments:

  1. Keiden 12-vuotiaiden teinityttöjen? Minusta Jared Leto oli ihana jo 15 vuotta sitten kun Niin sanottu elämäni pyöri TV-ruuduissa.

    ReplyDelete
  2. Anzi, niin minustakin, mutta tarkoitinkin lähinnä niitä pikkuisia 30stm-faneja joiden keskustelua olen irc-galleriassa seurannut ;)

    ReplyDelete
  3. Hurricane ja Night of the Hunter on soinu tänään repeatilla töissä.. Mut tiiätkö et vanha Placebo ei oo iskeny, Meds ja Battle for the Sun soi kyllä ahkerasti. Mut tää 30stm on kyllä nyt iskeny uudelleen, sillon aikanaan ekan levyn aikaan tuli ahkerasti kuunneltua.

    ReplyDelete
  4. Livenä Jared on vielä raspikurkkuisempi,äänessä on vähän särinää keikoilla (sen yhden mitä olen nähnyt) mutta se tuo live-esiintymiseen syvyyttä. Älä välitä pikkufaneista, ne vaan ihquttaa ja me kypsemmät(?) voidaan sitten arvostaa muitakin avuja ;O)
    Itse pidän 30stm:n dramaattisuudesta, mitä jäin tällä levyllä kaipaamaan, ihan vähän, sillä ne kitarat oli just se juttu. Mutta onhan tämäkin levy jo kuunneltu puhki, ei voi mitään...

    ReplyDelete
  5. amma, jee :) Oot muuten ehkä ensimmäinen jonka tapaan, jolle vanha Placebo ei iske mutta uusi kyllä! Jännää.

    Mikaela, nimenomaan me kypsät emme koskaan ikinä ihkuta yhtään mitään ;) Itseä olisi ehkä ärsyttänyt, jos tällä levyllä olisi jatkettu samaa kitaralinjaa kuin aiemmin. Jos siis mukaan ei olisi saatu mitään uutta. Toki livenä soundi on varmasi raskaampi ja kitaravoittoisempi.. Keikkaa jännityksellä odottaen siis!

    ReplyDelete
  6. Juu, me ei ihquteta yhtään ketään ikinä ;O)

    ReplyDelete
  7. Hyvä levy mutta jotenkin niiiin erilainen kun edelliset. Kun kuuntelee ekaalevyä ja viimeistä peräkkäin niin ero on huisi mutta samanlaisuuksia löytyy paljon :)

    Niin en minäkään mikään teini fanittaja oo ;)
    (heh heh hee ikää jo 30 vee ja jaredia oon "fanittanu" jo 15 vuotta)

    ReplyDelete
  8. Mikaela, ei ei ;)

    Anonyymi, totta, ekan levyn jälkeen ollaan tultu pitkä matka :) Ja tietenkään pelkät teinit eivät ole faneja, se vaan tuppaa ehkä.. No, yleensä jos joku on kiihkeästi jonkun fani henkeen ja vereen, niin hän harvoin on yli kolmekymppinen, koska silloin elämässä on yleensä paljon tärkeämpiäkin asioita. Mutta hyvä että meitä vanhuksiakin löytyy!! ;)

    ReplyDelete