Huom!!
En suosittele lukemaan tätä postausta, mikäli et ole lukenut kirjaa vielä etkä halua tietää siitä mitään etukäteen!
Jo noin viikko sitten luin viimeisen sivun ja suljin takakannen Stephenie Meyerin Twilight-saagan viimeisimmästä osasta, Breaking Dawnista. Neljäs teos odottaa suomennosta, joka ilmestynee syksyllä. Sitä ennen on vampyyrinjanoaan (heh heh) sammutettava tällä englanninkielisellä versiolla. Kirjasta on mahdotonta kertoa edes omaa mielipidettään ilman spoilauksia, joten älä lue tästä eteenpäin mikäli tahdot pysyä pimennossa :)
Breaking Dawn on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisen ja kolmannen osan kertojana on aiempien kirjojen tapaan Bella Swan, keskimmäisen osan Jacob Black. Kirjan alussa väistämätön, eli Edwardin ja Bellan häät, on edessä. Suuren päivän jälkeen pariskunta rientää häämatkalle Esmen saarelle Brasilian rannikon läheisyyteen. Edward toteuttaa Bellan viimeisen toiveen ihmisenä, ja kaikki tuntuu olevan täydellisesti. Enempää en kerro, sillä kirjaa ei ole järkeä lukea jos tietää kaikki tapahtumat etukäteen. Juonesta voi varmasti lukea lisää esim. Wikipediasta.
Tiesin jo etukäteen, että teos tulee eroamaan edeltäjistään melkoisesti. Tapahtumat olivat huomattavasti intensiivisempiä, ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ennalta arvaamattomia. Tämä oli pieni yllätys sikäli, että olen jo aiemmin todennut Meyerin olevan varsin keskinkertainen (tai jopa alle) kirjailija. Jotain uutta räväkkää otetta hän siis oli tähän romaaniin saanut injektoitua. Koko kertomuksen jakaminen kolmeen osaan toi myös kaivattua vaihtelua ja uudenlaista näkökulmaa. Tietyssä mielessä olin jo kyllästynyt Bellan blondiuteen (ei pahalla blondeja kohtaan, you know what I mean) ja samaan kerrontatyyliin luvusta toiseen. Jacobin näkökanta oli varsin piristävää luettavaa.
Ensimmäinen osa (Bella) oli hivenen rasittava. Minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut lukea, millainen kuherruskuukausi Edwardilla ja Bellalla oli. Tässä vaiheessa lukeminen tökki melkoisesti. Mutta ikinä ei saa luovuttaa, sillä hyvä romaani paranee aina loppua kohden. Niinpä kun toisessa osassa päästiin Jacobin ja muiden susien pään sisälle, mielenkiintoni ampaisi kohti kattoa. Ihanaa vaihtelua! Ja jotain yksinkertaista ja silti loogista, ei Bellan ainaisia omituisia ajatusleikkejä (vaikka omat ajatukseni seuraavatkin selkeästi Bellan linjaa). Kolmannessa osassa kaikki yksityiskohdat eivät olleet järin kiinnostavia. Jossain määrin en osaa sulauttaa vampyyreja ja perhe-elämää edes samaan lauseeseen. Eipä osaa varmasti moni muukaan, sillä vampyyrilapset eivät ole yleinen ilmestys - ja hyvä niin. Loppua kohden tapahtumat kävivät kuitenkin varsin jännittäviksi ja tiiviiksi, ja itkuakin siinä piti tuhertaa.
Vaikka viimeiset sivut olivat ah-niin-ihania ja jollain tapaa herttaisia, olisin ehkä silti kaivannut toisenlaista lopputulosta. Vaikken tiedä, olisiko se missään määrin ollut mahdollista. Mutta jos palataan vertaukseen Harry Potterin kanssa - HP:ssa kuolemaa ei kaihdettu, vaikka monia hyviä hahmoja menetettiin taistelujen tiimellyksessä. Irinan kuolemaa ei varmaan kukaan jää suremaan, mutta olisin kaivannut jotain muuta... Ehkä se johtuu perusmelankoliastani, joka vaatii surullisia loppuja joiden seurassa voi nyyhkyttää. Ehkä en vain halunnut, että Bella lopulta saa Edwardin. Ehkä halusin hänet itse. Ja jos en minä saa, niin ei saa kukaan!
Olen sitä mieltä, että hyvä elokuva mitataan siinä, kuinka monta kertaa sen jaksaa katsoa elämänsä aikana. Neljän tähden elokuvat jaksaa katsoa kerran, pari, mutta viisi tähteä ansaitsevat ne, jotka kiehtovat yhä uudelleen ja uudelleen. Uusien katselukertojen myötä havaitsee jotain, mikä oli ennen jäänyt näkemättä. Lisäksi kokonaisuus hahmottuu paremmin. Tämän vuoksi luulen, että luettuani koko Twilight-saagan uudelleen, pystyn paremmin sanomaan mikä kirjoista oli mielestäni paras. Todennäköisesti kallistun ensimmäiseen. Sen luoma mystinen sumu vampyyrien ympärille oli kiehtovaa ja nosti uteliaisuutta kokoajan ylemmäs. Kun tietää asioista liikaa, alkavat ne vaikuttaa tylsiltä. Silti Breaking Dawn on se teos, joka rakenteeltaan toimii parhaiten yksittäisenä romaanina. Toki ilman päähenkilöiden taustatietoa se ei toimi täysin yksin ilman kolmea ensimmäistä osaa. Jokin kerronnassa kuitenkin viehättää enemmän, kuin mitä itse fantasiamaailma antaisi olettaa. Ensimmäiset osat luki nimenomaan vampyyrien vuoksi. Breaking Dawnin lukisi jo itse juonen vuoksi.
Koska Akateeminen kirjakauppa ei ole vieläkään saanut maahantuojalta Twilight-boksia (kaikki kirjat kovakantisina englanniksi), en pääse aloittamaan vielä alusta. Onkin siis hyvää aikaa perehtyä muutamaan pokkariin. Ja keväämmällä voisi lukea pari viimeisintä Hartsapotsaa!
En suosittele lukemaan tätä postausta, mikäli et ole lukenut kirjaa vielä etkä halua tietää siitä mitään etukäteen!
Jo noin viikko sitten luin viimeisen sivun ja suljin takakannen Stephenie Meyerin Twilight-saagan viimeisimmästä osasta, Breaking Dawnista. Neljäs teos odottaa suomennosta, joka ilmestynee syksyllä. Sitä ennen on vampyyrinjanoaan (heh heh) sammutettava tällä englanninkielisellä versiolla. Kirjasta on mahdotonta kertoa edes omaa mielipidettään ilman spoilauksia, joten älä lue tästä eteenpäin mikäli tahdot pysyä pimennossa :)
Breaking Dawn on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisen ja kolmannen osan kertojana on aiempien kirjojen tapaan Bella Swan, keskimmäisen osan Jacob Black. Kirjan alussa väistämätön, eli Edwardin ja Bellan häät, on edessä. Suuren päivän jälkeen pariskunta rientää häämatkalle Esmen saarelle Brasilian rannikon läheisyyteen. Edward toteuttaa Bellan viimeisen toiveen ihmisenä, ja kaikki tuntuu olevan täydellisesti. Enempää en kerro, sillä kirjaa ei ole järkeä lukea jos tietää kaikki tapahtumat etukäteen. Juonesta voi varmasti lukea lisää esim. Wikipediasta.
Tiesin jo etukäteen, että teos tulee eroamaan edeltäjistään melkoisesti. Tapahtumat olivat huomattavasti intensiivisempiä, ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ennalta arvaamattomia. Tämä oli pieni yllätys sikäli, että olen jo aiemmin todennut Meyerin olevan varsin keskinkertainen (tai jopa alle) kirjailija. Jotain uutta räväkkää otetta hän siis oli tähän romaaniin saanut injektoitua. Koko kertomuksen jakaminen kolmeen osaan toi myös kaivattua vaihtelua ja uudenlaista näkökulmaa. Tietyssä mielessä olin jo kyllästynyt Bellan blondiuteen (ei pahalla blondeja kohtaan, you know what I mean) ja samaan kerrontatyyliin luvusta toiseen. Jacobin näkökanta oli varsin piristävää luettavaa.
Ensimmäinen osa (Bella) oli hivenen rasittava. Minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut lukea, millainen kuherruskuukausi Edwardilla ja Bellalla oli. Tässä vaiheessa lukeminen tökki melkoisesti. Mutta ikinä ei saa luovuttaa, sillä hyvä romaani paranee aina loppua kohden. Niinpä kun toisessa osassa päästiin Jacobin ja muiden susien pään sisälle, mielenkiintoni ampaisi kohti kattoa. Ihanaa vaihtelua! Ja jotain yksinkertaista ja silti loogista, ei Bellan ainaisia omituisia ajatusleikkejä (vaikka omat ajatukseni seuraavatkin selkeästi Bellan linjaa). Kolmannessa osassa kaikki yksityiskohdat eivät olleet järin kiinnostavia. Jossain määrin en osaa sulauttaa vampyyreja ja perhe-elämää edes samaan lauseeseen. Eipä osaa varmasti moni muukaan, sillä vampyyrilapset eivät ole yleinen ilmestys - ja hyvä niin. Loppua kohden tapahtumat kävivät kuitenkin varsin jännittäviksi ja tiiviiksi, ja itkuakin siinä piti tuhertaa.
Vaikka viimeiset sivut olivat ah-niin-ihania ja jollain tapaa herttaisia, olisin ehkä silti kaivannut toisenlaista lopputulosta. Vaikken tiedä, olisiko se missään määrin ollut mahdollista. Mutta jos palataan vertaukseen Harry Potterin kanssa - HP:ssa kuolemaa ei kaihdettu, vaikka monia hyviä hahmoja menetettiin taistelujen tiimellyksessä. Irinan kuolemaa ei varmaan kukaan jää suremaan, mutta olisin kaivannut jotain muuta... Ehkä se johtuu perusmelankoliastani, joka vaatii surullisia loppuja joiden seurassa voi nyyhkyttää. Ehkä en vain halunnut, että Bella lopulta saa Edwardin. Ehkä halusin hänet itse. Ja jos en minä saa, niin ei saa kukaan!
Olen sitä mieltä, että hyvä elokuva mitataan siinä, kuinka monta kertaa sen jaksaa katsoa elämänsä aikana. Neljän tähden elokuvat jaksaa katsoa kerran, pari, mutta viisi tähteä ansaitsevat ne, jotka kiehtovat yhä uudelleen ja uudelleen. Uusien katselukertojen myötä havaitsee jotain, mikä oli ennen jäänyt näkemättä. Lisäksi kokonaisuus hahmottuu paremmin. Tämän vuoksi luulen, että luettuani koko Twilight-saagan uudelleen, pystyn paremmin sanomaan mikä kirjoista oli mielestäni paras. Todennäköisesti kallistun ensimmäiseen. Sen luoma mystinen sumu vampyyrien ympärille oli kiehtovaa ja nosti uteliaisuutta kokoajan ylemmäs. Kun tietää asioista liikaa, alkavat ne vaikuttaa tylsiltä. Silti Breaking Dawn on se teos, joka rakenteeltaan toimii parhaiten yksittäisenä romaanina. Toki ilman päähenkilöiden taustatietoa se ei toimi täysin yksin ilman kolmea ensimmäistä osaa. Jokin kerronnassa kuitenkin viehättää enemmän, kuin mitä itse fantasiamaailma antaisi olettaa. Ensimmäiset osat luki nimenomaan vampyyrien vuoksi. Breaking Dawnin lukisi jo itse juonen vuoksi.
Koska Akateeminen kirjakauppa ei ole vieläkään saanut maahantuojalta Twilight-boksia (kaikki kirjat kovakantisina englanniksi), en pääse aloittamaan vielä alusta. Onkin siis hyvää aikaa perehtyä muutamaan pokkariin. Ja keväämmällä voisi lukea pari viimeisintä Hartsapotsaa!
Itse olin sekä tyytyväinen että hyvin tyytymätön viimeiseen kirjaan. Ns. Jacob-kompromissi ärsytti suunnattomasti, onhan se hyvä että hänkin sai jonkun mutta tämä tapa sai pääni särkemään. Parasta antia lienee(??) vihdoin ja viimein se seksin harrastaminen, olin jo turhautua kun teinimäisen kainosti haikaillaan pelkän pussataanko vai eikö pussata kanssa ;O) Mutta tulee toimimaan leffana, kunhan saisivat sen pikkudiivan joka esittää Bellaa pysymään leffoissa mukana!
ReplyDeleteTotta, kompromissihan toi Jacobin imprint (mikä se sana onkaan suomeksi) oli.. Tavallaan sillä kuitenkin saatiin myös toisenlaista kitkaa Jacobin + Bellan välille. Mua kyllästytti sekstailusta lukeminen, kun en välitä semmosista kirjoista oikein :D Totta sekin että sitä kaivattiin, ettei kaikki olisi ollut pelkkää kainoa haikailua sanojasi mukaellen. Mä en tykkää Kirsten Stewartista ollenkaan, mutta uskon että viimeisen kirjan filmatisointiin sopisi kyllä hyvin!
ReplyDelete