2009/09/14

Bloodsport

Käväisin tänään Vantaalla, jossa puiden lehdet hohtivat vihreyttään. Helsingissä puut ovat jo alkaneet kellastua. Vaikuttaako meri-ilma syksyyn edistävästi? Tai sitten vain kuvittelen, mutta ainakin aamulla oli kylmä ja selkeästi syksyinen ilma. Iltaisin on kuitenkin lämmin niin kauan kuin aurinko paistaa, ja juoksulenkillä tarkenee capreissa ja t-paidassa. Tänään juokseminen meinasi vaihtua kävelyyn, kun eilisissä tanssitreeneissä nivunen/sisäreisi päätti venähtää. Sen siitä saa, kun toukkarit tuntuvat kerrankin menevän hyvin, mutta keho on vanha ja raihnainen...

Kuulun siihen kastiin, joka vihasi urheilua läpi kouluvuosien. Koululiikunta oli pahinta mitä tiesin. Ala-asteella sentään hairahduin pelaamaan tennistä reilun vuoden (söpön pojan takia tietenkin, en minä siitä urheilusta). Olin melkoisen surkea, kuten kaikessa muussakin sporttisuudeksi laskettavassa. Olin luokkalaisiani vuoden nuorempi ja pienikokoinen - en yltänyt mihinkään, osunut mihinkään tai ollut nopea jaloistani. Uinti oli ainoa laji, jossa olin keskitasoa tai vähän sen yläpuolella. Uimakouluja en ole käynyt, en osaa sukeltaa silmät auki ja nenästäkin pitää olla kunnon ote painettaessa pää veden alle, mutta luokan hitain pulikoija en ollut. Pesäpallo ja hiihto olivat suurimpia inhokkejani ja ovat edelleen. Olen tainnut saada elämässäni yhden ainoan juoksun tehtyä pesiksessä. Ne, jotka ovat aina tulleet valituksi viimeisenä joukkueeseen, tietävät, miltä se tuntuu.



Yläasteella angsti liikuntatunteja kohtaan vain kasvoi, ja muutamia kertoja piti terveydenhoitajalle valitella vatsakipuja saadakseen vapautuksen siitä kamalasta oppiaineesta. Silloinen liikkamaikka oli sama vielä lukiossakin, ja niinpä jatkui myös sama meininki - hyvällä ilmalla pesäpalloa tai yleisurheilua, sisäliikuntana sählyä tai lentistä ja talvikeleillä hiihtoa tai luistelua. Tylsä lajikirjo ei innostanut urheilemaan. Jos olisi halunnut tehdä jotain erikoista, kuten ratsastaa tai kiipeillä seinillä, olisi lukujärjestyksestä pitänyt löytyä valinnainen liikuntakurssi. Mutta kuka hullu nyt vapaaehtoisesti moista kurssia ottaisi?

Lukiossa pakollisia liikuntakursseja oli vain kaksi, jotka molemmat kestivät puoli vuotta. Näiden lisäksi oli toki itsellänikin tanssikurssi Wanhojen tansseja varten, mutta sitä ei urheiluksi lasketa (vaikka se kympin suorituksella nostikin liikunnan keskiarvoani mukavasti). Säännöllisen epäsäännöllisen liikkumisen loputtua sitä kai jotenkin heräsi todellisuuteen. Hei, tässähän pitäisi ehkä jotenkin liikkua, ettei löydä itseään viiden vuoden päästä viisikymmentä kiloa painavampana. Aloitin varovaisesti käymällä kerran viikossa ohjatussa aerobicissa. Sitten kaksi kertaa viikossa. Aloitettuani opiskelut tutustuin yliopiston liikuntaohjelmaan, jonka tarjontaa tuli kokeiltua latinobicistä pumppiin ja joogaan, kolmisen kertaa viikossa. Jossain vaiheessa urheilua enemmän harrastaneen ystävän kanssa tuli ilmoittauduttua kickboxingin alkeiskurssille. Harrastus jatkui säkin hakkaamisena kuntonyrkkeilyn puolella. Laji on äärimmäisen tehokas, avaa hyvin hartioiden lukkoja ja saa hien virtaamaan! Harmikseni ajanpuutteen takia nyrkkeilyhanskani ovat sittemmin unhoittuneet kaapin perälle. Kuntonyrkkeilyllä saa muuten kohtalaisen kivat hartiat ja käsivarret, vink vink ;)



Eräs suuresti inhoamani urheilumuoto, juoksu, saavutti ihmeellisellä tavalla lähes vakiintuneen aseman elämässäni muutama vuosi sitten. Aloitin hyvin kevyesti: minuutti juoksua, viisi minuuttia kävelyä, yhteensä puoli tuntia. Sama rutiini toistui pari-kolme kertaa viikossa, ja joka viikko juoksuaikaa pidennettiin minuutilla. Sitten kävelyaikaa alettiin vastaavasti lyhentää. Kohta sitä jaksoi hölkätä koko matkan putkeen! Eniten pontta juoksu sai kesällä 2005, kun epähuomiossa lupasin lähteä seuraavana vuonna juoksemaan puolimaratonia. Minä, joka en eläissäni ole juossut. Talvi tuli ja meni, ja harjoitteluni alkoi vasta huhtikuun alussa - silloinkin varsin verkkaiseen tahtiin. Kesäkuun viimeisenä lauantaina Turussa oli +24 astetta lämmintä. Moisiin lämpötiloihin alkukesän Oulussa tottumattomana olen sitä mieltä, että se hieman laski suorituskykyäni (köh), mutta selvisin kuin selvisinkin 21 kilometristä juosten. Ja pysyin tavoitteessani, eli matka taittui alta kolmen tunnin :)

Tuon pyrähdyksen jälkeen juoksumotivaatio hävisi täysin. Muutamia lenkkejä on toki tullut tehtyä, vaihtelevalla menestyksellä. Juoksu on siitä kummallinen laji, että pahimmillaan se on ääretöntä tuskaa. Parhaimmillaan siitä saa niin kovat endorfiinit, että haluaisi parin tunnin päästä lähteä uudestaan. Lenkin miellyttävyys riippuu täysin päivästä - siitä mitä on syönyt, miten nukkunut, mitä on syönyt edellisenä päivänä ja millainen mielentila on yleensäkin. Tänään olin äärimmäisen väsynyt ja torkuin lattialla puoli tuntia, juoksukiinnostuksen ollessa tipotiessään. Lopulta raahasin itseni ylös ja ulos ja lenkille. Lopputulos: vedin lyhyen peruslenkin normaalia kovemmalla vauhdilla ja fiilis oli mainio. Joskus se ylös nouseminen vaan oikeasti kannattaa :)



Tänä kesänä otin urheilun löysästi, koska oli paljon muutakin ajateltavaa. Elokuussa ryhdistäydyin, kun tanssi alkoi taas tauon jälkeen. Myös juoksu maittaa pitkästä aikaa! Nämä yhdessä normaalia suuremmalla määrällä korkkareilla kävelyä on tehnyt gutaa pohkeilleni ;) On ihanaa, kun voi nähdä työnsä tulokset. Toki pohjelihaksien muotoutumisella on ne miinuspuolensakin - saappaiden on parasta mahtua vielä jalkaani.

Tällä hetkellä pyrin liikkumaan viisi kertaa viikossa - 2 x kahden tunnin tanssitreenit, kaksi lenkkiä (toinen pidempi ja toinen lyhyempi + lihakset) sekä yksi salitreeni. Kuntosaleilua yritin aloittaa vuosia, mutta vasta viime syksynä sain oikeasti kimmokkeen siihen, ja olen jatkanut tähän päivään asti pientä kesätaukoa lukuunottamatta. Tanssista puhuttaessa tarkoitan cheerdancea, josta olenkin kirjoittanut jo aiemmin. Siinä tavoitteena on tällä hetkellä lokakuussa pidettävät harrastetason kilpailut. Olen päässyt hyvin mukaan uuteen joukkueeseen, ja ilokseni pääsen tosiaan jo kilpailemaankin :)

Urheilun hyvistä vaikutuksista paasataan jatkuvasti. Huolenaiheena on erityisesti lasten ja nuorten liikkumattomuus - iltojen viettäminen tietokoneella sipsipussi kourassa ei ole terveydelle järin hyvästä, sen ymmärtää jokainen. Mutta lasten ja nuorten motivoiminen onkin se suurin haaste. Tässä vaiheessa pitäisi liikunnanopettajien tulla mukaan kuvaan, mikäli vanhemmat eivät ole sitä urheilullisinta sorttia. Onneksi nykyopettajat tajuavat lasten eri tarpeet ja kiinnostukset ehkä paremmin, kuin ne nyt jo eläkkeelle jääneet, jotka ovat minuakin opettaneet. Toisaalta, lapsia ja nuoria on erilaisia, eikä kaikkia voi kiinnostaa samat asiat. Itsekin voisin sanoa, että musiikki pelasti minut urheilulta - harrastukseni lapsena liittyivät kaikki musiikkiin. Myöskään vanhempani eivät patistaneet minua liikunnan pariin, kun en siitä kerta innostunut ollut. Toisaalta toivon, että minut olisi laitettu vaikka sirkusryhmään. Ihan mihin tahansa, että olisin jo vuosia sitten ehtinyt hankkia hyvän kunnon enkä selluliittiä. Kenties ne koulun liikuntatunnitkin olisivat sujuneet sutjakammin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Jos mikään urheilu ei tunnu kiinnostavan, voin sanoa, että kaikille oikeasti löytyy se oma lajinsa. Olen elävä esimerkki siitä, miten traumoista voi päästä eroon ja löytää liikunnan ilon. Koska ilman sitä ei voisi elää :)


Niin... Mites ne sinun liikkumiset?




Kuvat 01, 02, 03.

18 comments:

  1. Hyvin tutulta kuulostaa :) Mä olen kyllä aina, jollain tasolla tykännyt liikkua, pienenä ratsastin, tanssin ( no siitä en tykännyt, kansantanssit olivat silloin jotain todella noloa, ja se on aiheuttanut kunnon traumat kyseistä lajia kohtaan :T) sekä tykkäsin liikkua koulun liikuntatunneilla. Mutta, mulla on ehkä kilapiluvietti sen verran kova, inhosin jos en hypännyt pituudessa tarpeeksi pitkälle, tai juossut satasta tarpeeksi nopeasti. Ehkä siksi jollain tasollam aloin angstaamaan koko liikuntaa, ja se olikin vuosia vain hyötyliikunnan varassa. Teininä onneksi löysin lumilautailun, sitä tuli harrastettua ahkerasti viisi, kuusi vuotta. Viimeksi olen rinteessä ollut kaiketi 2003 vuonna, ja olisi kyllä ihanaa joku talvi verestellä, ovatko ne taidot vielä tallella :)

    Nyt ns. aikuisiällä, olen tanssinut, mutta jotenkin sellainen ohjattu, aikatauluihin sidoksissa oleva liikunta ei ole mun juttu. Onnekseni lenkkikärpänen puraisi nyt kesällä, ja olenkin käynyt aika ahkerasti lenkillä, sellainen 2-3 kertaa viikossa.

    Se on niin totta, että kuinka juokseminen on välillä täyttä tuskaa ja välillä täyttä nautintoa. Yleensä sen huomaa puolessa välissä, kumpaan suuntaan lenkki kehittyy, joskus ei vaan malttaisi lopettaa, vaikka olisikin jo päässyt maaliin asti :)

    Ja haha, itseänikin myös vähän pelottaa, olen selvästi huomannut pohjelihasteni kehittyneiden, mutta kääk, en minä mitään megapohkeita halua, varsinkin kun sellaiset on jo ennestään! Että parempi vaan niiden saappaiden mahtua, tai joudun harkitsemaan pohjerasvaimua ;D;D

    Mutta kaikenkaikkiaan, olen onnellinen, kun löysin liikunnan, vaikka välillä sille lenkille meneminen ei niin tuntuisikaan kivalta. Kroppa kiittää, ja voihan sitä tälleen, vähän vanhmepanakin aloittaa taisteluns elluliittiä vastaan, mitään ei ole vielä menetetty :)!

    ReplyDelete
  2. Uups, mun piti esikatsella tuo, mutta olin liian vikkelä, anteeksi muutamat hyvin omituisen kuuloiset typot :D!

    ReplyDelete
  3. Heh, sinulla on ollut lapsuudessasi hyvin samanlainen suhde urheilun kanssa kuin minullakin. Tosin, itse olin todella huono koripallossa ja lentopallossa, lyhyen pituuteni takia, ja aina minut valittiin viimeiseksi joukkueisiin. Mutta pesäpallossa olin haka lyömään ja juoksemaan lujaa, ja se olikin ainut peli jossa minut valittiin ensimmäisten joukossa aina joukkueisiin. :) Itse olen myös kokeillut monenlaista, mm. bailasalsaa (yäk), vatsatanssia (hehehe), kick boxingia ja karatea. Varsinkin nuo taistelulajit sopivat omaan mentaliteettiin ja niiden kova tahti oli aina virkistävää, tosin harjoituksissa sai juosta 2-3 kertaa per viikko ja 2 tuntia kerrallaan, mikä oli vähän liikaa minulle. Mutta haluan ehdottomasti palata taistelulajeihin tulevaisuudessa, sieltä kun löysin sen oman intohimoni urheiluun.

    Viime vuosina olen muokannut omaa treeniohjelmaani, jonka teen tässä kotona, joka ikinen ilta. Se on muotoutunut rankemmaksi ja pidemmäksi, nyt se on n. tunnin mittainen tai vähän päälle, ja teen sen joka ilta poikkeuksetta, ellen ole menossa ulos tai pahassa krapulassa. :P Hyvin tuo on toiminut ja saa aina hien pintaan ja sydämensykkeen hyvin korkealle. Jonnekin salille en ikinä menisi hikoilemaan, en voi sietää tuota nykyihmisten kuntosali-kulttuuria... :P

    ReplyDelete
  4. Voi voi.. Mulla on ollu ton liikunnan kanssa ihan samanlaisia ongelmia, tosin mulle uinti oli aina pahin, kun oon niin huono uimaan.

    Se on kyllä niin totta, että jos ei oo toistuvasti tullu valituksi joukkueeseen viimeisenä, ni ei sitä tunnetta myöskään ymmärrä. Minut valittiin joka ikinen kerta viimesenä joukkueeseen ja se on kyllä jättäny jälkensä.

    Luulen, että ton syrjimisen takia en pysty vieläkään harrastamaan mitään liikuntaa missään ryhmässä, enkä oikeastaan edes halua, että kukaan näkee mun liikkuvan, tulee vaan sellanen olo, että oon huono tässäkin. Vaikka kyse olis vaan kävelylenkistä.

    En myöskään ymmärrä, miten opettajat antaa lapsille vastuun joukkueiden jakamisesta. Sillä tavallahan vaan alleviivataan sitä, ketkä on suosittuja ja ketkä ei, ketkä on hyviä ja ketkä ei. Koululiikunnassahan "voitto ei koskaan ollu tärkein", ni minkä takia opettaja ei voinu vaan suorittaa jakoa kahteen. Mietin tota jo pienenä, aina kun seiso siinä rivissä ja katto kun muut valittiin ensin.

    ReplyDelete
  5. Mun on pitänyt kysyä tätä sulta aikaisemminkin, mutta palautit sen nyt mieleen. Eli millä salilla käyt nykyään? Mun pitäis saada sali takas viikko-ohjelmaan ja ajankäytöllisesti kohta on otolliset hetket, kun syksyn sateet iskee päälle, eikä huvita enää vain juoksennella. En haluais kuitenkaan liittyä mihinkään klubiin, koska ei mulla oo aikaa eikä varaa tanssin ja joogan lisäks vielä juosta jollain klubilla monta kertaa viikossa.

    ReplyDelete
  6. Jee, tykkään tällaisista liikunnallinen-herätys-postauksista! :) Kiva tietää, ettei ole ainoa, joka on aloittanut liikkumisen suhteellisen myöhään.

    Olen myös ihan surkki uimaan. Hyvä jos sen 200 metriä jaksaisi kauhoa - sitten en varmaan pääsisi enää ylös altaasta! Ja juoksuun on minullakin vähän sellainen viha-rakkaussuhde. Toisaalta se voi olla ihanaa ja rentouttavaa (ja samalla tietysti virkistävää), mutta olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten ikinä suunnittele etukäteen juoksukertoja. Muuten ne alkavat ahdistaa jo pari päivää ennen!

    Tanssi on se mun juttu. En ole ikinä kilpaillut missään lajissa, mutta latinos on jotain niin mahtia. Salilla tulee myös käytyä kerran viikossa, kuten myös joogassa. Loput päivät täyttyvätkin kävelylenkeistä. :) Kuntonyrkkeily olisi unelmana, mutta nyt ei vaan ehdi aloittaa..

    ReplyDelete
  7. Mä olenkin joskus postannut suosikkiliikkumislajeistani joten en nyt ala niitä uudestaan luettelemaan ;O) Mutta koululiikkumista pitää kommentoida. Kun oli 80-luvulla ala-asteella niin saamari sentään sitä natsi-liikuntaa. Hiihtoa, luistelua ja muuta yli 20 asteen pakkasessa. Auta armias jos unohdit sukset himaan, sait koulun HIKILANKUT joilla matkanteko oli yhtä tuskaa...Ei ikinä enää...

    ReplyDelete
  8. Mä voisin valittaa loputtomiin siitä, mikä kaikki koululiikunnassa on pielessä. Se vei multakin liikuntamotivaation pitkäksi aikaa. Varsinkin ala-asteella inhosin ja melkein pelkäsin liikuntatunteja, koska olin silloin tosi arka ja ujo. Enkä ole ikinä ollut juuri missään lajissa lahjakas, joten eipä ollut kivaa, kun sai miettiä, mitä ne liikunnalliset ja kilpailuhenkiset tyypit kelaa mun sähläyksestä.

    Pallopelit ja varsinkin telinevoimistelu oli mulle suurimpia kauhuja. Hiihdosta ja yleisurheilusta sen sijaan tykkäsin tosi paljon, koska niissä olin ihan hyvä. Hiihtoa meillä vaan ei ollut ala-asteen jälkeen, eikä yleisurheiluakaan kuin muutaman kerran vuodessa. Yläasteella ja lukiossa muutkin lajit kyllä menetteli, koska silloin meillä oli mukava opettaja, joka ei esim. pakottanut mua yrittämään telinevoimistelussa mitään sellaista, mitä oikeasti pelkäsin. Lukiossa ei myöskään ollut aina pakko osallistua pallopeleihin, vaan sai vaihtoehtoisesti sauvakävellä. Tää oli tosi hyvä juttu, ja tällaista valinnaisuutta pitäisi olla enemmän!

    Liikuntatunnit oli mulle jo siitäkin syystä vähän ankeita kokemuksia, että olen aina ollut ehdottomasti yksilölaji-ihminen. Eniten tykkään liikkua ihan omassa rauhassani, mutta keskustan tuntumassa asuvana mun on tietysti täytynyt tottua myös liikenteen ja muiden ihmisten keskellä liikkumiseen. Joskus silti kaipaan rauhallisempaa lenkkiympäristöä. Sen takia tykkään vanhempieni luona käydessäni pyöräillä hiljaisilla maanteillä ja juosta luonnon läheisyydessä.

    Mä oikeastaan nautin melkein mistä vaan kestävyysliikunnasta, mutta lihaskuntotreenistä en valitettavasti ole oikein innostunut. Sitäkin yritän kuitenkin jaksaa tehdä ihan terveyssyistä ja myös siksi, että sopivan lihaksikas vartalo näyttää kivalta :)

    ReplyDelete
  9. Ens viikolla alotetaan, joo joo :D

    ReplyDelete
  10. Salka, mulla taas kilpailujen inhoaminen on tullut varmastikin koulun liikuntatunneista. Kaikki pallopelit ja muut olivat kuitenkin jollain tasolla kilpailua.. Itselläkin on kilpailuvietti olemassa, mutta se yhdistettynä perfektionismiin ja huonoon itseluottamukseen ei oikein ole hyvä homma :) Mahtavaa kyllä, että oot löytänyt kuitenkin sellaisen liikunnan, jota tykkäät harrastaa! Niinhän se on, että ainoastaan kokeilujen (ja erehdysten) kautta voi löytää sen parhaan lajin. Eikä sitä tarvitse nipottaa, vaan se pari kertaa viikossa riittää terveyden puolesta. Ja siinä tapauksessa, että saappaat eivät enää mahdu jalkaan, on kai vaan syytä olla ylpeä pohkeistaan ;) Tekipä muuten ihan pikkusen mieli rinteeseen luettuani kommenttisi! Viime talvena en ehtinyt kertaakaan laudan päälle, tänä talvena on päästävä! :)

    Kazza, tuo on kyllä ihailtavaa itsekuria, että oot tehnyt itsellesi treeniohjelman, jota jaksat noudattaa kotona ja joka ilta vielä! Itsellä kun ohjattu liikunta tuntuu motivoivan siinä mielessä paremmin, että sitä ei voi siirtää myöhemmäksi tai seuraavaan päivään, kun aikataulut eivät ole itsestä kiinni. Mutta on totta, että ne myös sitovat, joskus ehkä liikaakin. Mullakin jää monia juttuja pois sen takia, kun on mentävä tanssitreeneihin, mutta toisaalta saan sieltä paljon hyvää tilalle :)

    stu-, valitettavasti semmosilla paikkakunnilla, joissa ollaan kasvettu, kaikki syrjimiseen liittyvät asiat vaan korostuu :( Ehkä sen takia munkin oli helpompi alottaa 'kunnolla' urheilu vasta toiseen kaupunkiin muuttaessa. Ja paitsi että fyysinen kunto on lajikohtaista, on myös näköjään ymmärrys - vaikka perusjumpat on oikeasti ihan palikkameininkiä esim. tanssiin verrattuna, en meinannut kesällä pysyä puistojumpassa perässä :D Ihan vaan sen takia, etten ole käynyt aerobiceissa moneen vuoteen! Uskon, että jos vaan meet rohkeesti johonkin tollaseenkin mukaan, niin pääset jyvälle eikä enää tunnu niin kömpelöltä :) Jotenki sitä itekin jumppavuosien aikana siirryin takarivistä eturiviin.. Heh. Oikeassa oot kyllä ton liikkatunnilla joukkueisiin jaon suhteen. En usko että lapsille ehkä enää annetaankaan niin paljon vastuuta asiassa? En tiedä, pitäisi kysyä kaverilta, josta on tulossa liikunnanopettaja!

    Hannie, käyn salilla Töölön Fixissä. Fixejä on muutamia ympäri kaupunkia, ja ne on siis kaupungin ylläpitämiä ja yleensä urheilutalojen yhteydessä. Tossa (Taka-) Töölössä esim. on uimahalli samassa. Noihin saa ostettua 10 kerran sarjakortin, joka on tosi hyvä juttu! Laitteet tai salitila ei tietysti oo mitään järjettömän fiinejä, mutta ainakaan en oo ikinä törmänny kovaan ruuhkaan, vaan on saanu rauhassa treenata :)

    Joa, hihi, mahtavaa kun on niin paljon lajeja ettei tiedä mistä valita ;) Siinä on sitten se etu, että voi valita harrastuksiaan paikkakunnan, tarjonnan, rahatilanteen, ajan ja mieltymysten mukaan. Ehkä jossain vaiheessa kyllästyy toiseen lajiin, tutustuu johonkin uuteen, ja palaa aiempaan parin vuoden päästä uudelleen :)

    ReplyDelete
  11. Mikaela, voi ei, mun pitää käydä arkistoista kyttäämässä suosikkilajisi, koska en muista! :D Natsiliikuntaa, nimenomaan. Meillä onneksi yläasteella oli jo vapaampaa, ja hiihdinkin viimeisen hiihtoni seiskaluokan ensilumilla. Silloiset vanhanaikaiset ankkamonot veivät kaikki hiihtohaluni, kun jouduin auraamaan ladut uudestaan.. Ne kun oli tarkoitettu kärkisidesuksille. Silloin ei edellytetty uusien suksien ostamista perheeseen, joten sai käydä sauvakävelemässä. Se passasi!

    Heidi, telinevoimistelu tuntuu olleen monille kauhujen kauhu. Meillä ei sitä kovin paljoa ollut, mutta muistan kyllä ala-asteelta sen, etten päässyt hyppäämään niiden pukkien yli.. Myös pallopelit ovat kyllä kamalia. Minä ainakin pelkään niitä palloja! Kädet sai ruhjottua kerran jos toisenkin lentiksessä tai koriksessa. Mullakin oli ennen tuollain, että lihaskestävyys ei kiinnostanut pätkääkään. Salilla käyminen on kuitenkin siitä ihanaa, että siinä näkee tulokset aika selkeästi :) On mahtava tunne, kun jaksaa nostaa pari kiloa enemmän kuin jokin aika sitten! Ja tietysti jonkinnäköiset lihaksetkin on kiva juttu myös ulkonäöllisesti ;) Onneksi pääset vielä ulkoilemaan myös luonnon rauhassa, vaikka betoniviidakossa pitääkin elää. Toivotaan, että tulevaisuuden lapsilla ei olisi enää niin paljoa liikuntatraumoja. Lajien valinnan mahdollisuus tunneilla auttaisi kyllä varmasti :)

    ravenwaves, mä vahdin että alotat ens viikolla ;) Auttais oikeesti siihen sun selkäänkin!

    ReplyDelete
  12. Mä oon maaliskuusta lähtien yrittäny pitää yllä liikuntaharrastusta :) Hyvin menee toistaseks. En tiiä miten talven pimeydessä tuo lenkkeily sujuu, pakko kai se on vaan voittaa pelkonsa ja lähteä sillonkin ulos.

    ReplyDelete
  13. Varsin rankalta kuulostaa toi sun nykyinen viikko-ohjelma. Jos tarkoitus on kohottaa kuntoa, niin on kolme asiaa jotka helposti unohtuvat; lepo, lepo ja lepo. Täytyy kuunnella kroppaansa. Jos se ei tykkää lähteä lenkille niin sitä pitää uskoa. Näin siis on oppinut ajattelemaan toinen niistä joka ei sua ole pienenä patistanut liikkeelle.

    ReplyDelete
  14. mari, itseäkin hirvittää jo talven tulo.. Lenkkeily kun ei tosiaan oo kovin kivaa pimeällä, kun pitää pelitä puskissa lymyileviä hulluja o___O Ja jos ei omista nastoitettuja juoksukenkiä, niin lumessa ja jäässä tarpominenkaan ei oo kovin mukavaa. Mut ehkä sitä edes joskus jaksais lähteä talvellakin!

    Iskä, se taitaakin mennä jotenkin niin, että nuorena urheilu on 80% tehoa ja 20% lepoa, ja vanhempana luvut kääntyy toisinpäin.. Itse en koe ohjelmaani rankaksi, koska tanssissa on paljon suvantokohtia (ei vedetä kokoajan täysillä), ja lenkitkin on yleensä puolen tunnin pyrähdyksiä. Ne toimivat samalla palauttavinä harjoituksina, kun käyn aina tanssitreenien jälkeisenä päivänä hölkkäilemässä. Mutta eipä levon merkitystä tietenkään voi liikaa korostaa. Itelle sopii tällä hetkellä kaksi täyttä lepopäivää viikossa -rytmi. Jossain tais joskus ollakin, että liikunnan positiivinen jälkiolo kestää n. 48 tuntia. Jos tauko venyy pidemmäksi, on seuraavan kerran urheilemaan lähtö entistä vaikeampaa :)

    ReplyDelete
  15. Minulla urheilu rajoittuu salilla käymiseen. Tanssia tahtoisin, ellen olisi näin vanha, jumissa ja hukannut kymmenen vuotta hyvää harjoitusaikaa.
    Ja mitä pesäpalloon tulee, siinä olen parhaimmillani katsomossa ja kyselemässä J:ltä kun en vieläkään seitsemän vuoden jälkeen tajua kaikkea mitä siellä kentällä tapahtuu.

    ReplyDelete
  16. Voi kun hyvä postaus, mullakin joskus aikoinaan oli ihan samoja ongelmia koululiikunnan kanssa, ja nyt sitten aikuisena on ihan toinen suhde liikuntaan. Esimerkiksi tuo on iso asia huomata, että kun on aloittanut koulun 6-vuotiaana, silloin lapsi on kaikkein kömpelöin ja muut ovat sen vaiheen ohittaneet ja vielä vuoden vanhempia.

    Mutta komppaan kyllä, että ohjelmasi on aika rankka, muista levätä riittävästi!

    Mutta niin se vain menee, että kun koululiikunta loppuu liikunnan ilo alkaa ;)

    ReplyDelete
  17. Joo, kyllä mullakin ainoat positiiviset muistot koululiikunnasta on varmaan lukioajalta kun kerran parituntisen liikuntasession aikana ilman opea saimme kauniina kevätpäivänä talsia metsikköön. Nyt voi jo tunnustaa, että mukana oli jonkun täysi-ikäisen kaupasta hakemat eväät. Seurannut saksantunti sujui myös tavallista mukavammin. iskä

    ReplyDelete
  18. Inna, itsekin aloitin tanssin vasta 23-vuotiaana, eikä cheerdance ole sieltä helpoimmasta päästä ainakaan teknisesti. Sitä kun voi tavallaan verrata joukkuevoimisteluun. Joten koskaan ei ole liian vanha aloittamaan tanssia!! ;)

    whatsoever, on kyllä parasta, kun voi todeta päässeensä niiden kammojen yli ja iloitsevansa liikkumisesta! Täällä on tänään tiedossa kevyt lenkki, huomenna kuntosalia ja lauantaina lepopäivä ;)

    Iskä, hahahaa :D No kaikkea ei onneksi aina tarvitse ottaa niin vakavasti, etenkään liikuntaa ;)

    ReplyDelete