2011/07/13

Harry Potter and the Deathly Hallows, part 2


Harry Potter and the Deathly Hallows part 2 jatkaa suoraan siitä, mihin part 1 jäi - Harry, Ron ja Hermione ovat palanneet juuri ja juuri ehjin nahoin Malfoy Manorista turvaan ja Voldemort on saanut käsiinsä Elder Wandin. Osa Hirnyrkeistä on kuitenkin vielä tuhoamatta. Ensimmäisessä osassa hitaasti rakentunut valmistautuminen viimeistä taistelua varten alkaa olla päätöksessään ja itse yhteenotto käsillä. Tarina saa kauan odotetun loppuratkaisunsa, jossa hahmojen syyt ja seuraukset selviävät - osan juuri niin kuin pitääkin, osan pienemmässä määrin kuin olisi kenties kaivannut.


Elokuva on synkkä, kaunis ja juuri sitä, mitä kirja on antanut odottaa. Käsinkosketeltavalla pimeydellä on kaikki valta. Musiikki - tai oikeammin hiljaisuuden käyttäminen oikeissa kohdissa - täydentää kokonaisuutta pilviä hipovaksi kokemukseksi eikä silmien ravinnoksi kasatussa maailmassa ole säröjä. Toisaalta filmin ymmärtämiseen tarvitaan J. K. Rowlingin luoman universumin kohtalaisen syvä tunteminen, sillä satunnaiselle katsojalle pätkä ei yksinään anna visuaalisuuden lisäksi luultavasti juurikaan mitään. Tarvitaan vähintään edellisen osan tuntemus pohjalle. Kun pitkä kirja on pitänyt jakaa kahdeksi osaksi ja on haluttu välttää puuduttavaa jahkailua, on jälleen osa tarinan solmuista täytynyt jättää avaamatta, jottei tarina pysähtyisi liiaksi. Ainahan se harmittaa, mutta Deathly Hallows part 2 on Potter-filmatisoinneista kaikista sulavimmin oiottu. Aikaa ei käytetä turhanpäiväsyyksiin, ja lisäksi on pakko luottaa Rowlingin hyväksyntään käsikirjoituksen osalta.

En tiedä onko syynä mukaansa tempoava tarina vai kolmanteen dimensioon tottuminen, mutta 3D ei häirinnyt leffassa hetkeäkään (lukuun ottamatta niitä lasipirulaisia). Erikoistehosteetkin toimivat kuten aina, ja kirjan viimeisen luvun tuominen valkokankaalle näyttää yllättävän uskottavalta. Näyttelijöiden kasvaminen viimeisen kymmenen vuoden aikana näkyy paitsi ulkoisessa olemuksessa, myös nuorten kykyjen karttumisessa - puhumattakaan konkareista, joista Maggie Smith pääsee näyttämään kyntensä toden teolla. Muutkin sivuosat (merkittävimpinä ehdottomasti Severus Snape (Alan Rickman) ja Neville Longbottom (Matthew Lewis)) saavat ansaitsemansa pienet hetket. Mutta tottahan toki elokuva keskittyy pääasiassa kahteen toisiinsa kytkeytyneeseen henkilöön, Harryyn ja Voldemortiin. Daniel Radcliffe ja Ralph Fiennes ovat täydellisiä rooleissaan, joissa pelkuruus ja rohkeus punnitaan. Velhomaailman kohtalo on lopulta yksinomaan heidän käsissään.


Kuten mainitsin, perjantain ensimmäinen katselukerta meni suurkuluttaessa nenäliinoja, itkien yli puolet elokuvasta ja ihon ollessa sen toisen puolikkaan kananlihalla. Eilinen yönäytös oli yleisön avoimine suosionosoituksineen rennompi. Suusta pääsi naurunpurskahduksia, kiljahduksia eikä itkua tarvinnut tuhertaa silmät punaisina (mutta vähän kuitenkin). Ilmiselvän eli ilon ja surun kyyneleiden lisäksi suuri osa itkusta johtui lopullisuudesta, saagan ehtymisestä. Tämä todellakin on kaiken loppu. Kaiken sen taianomaisuuden, jota jään niin monen muun tavoin kaipaamaan loputtomasti.

"After all this time, Severus?"
"Always."


Harry Potter and the Deathly Hallows part 2 is a terrific movie, brightly built up with such a beautiful darkness it takes your breath away. Though you have to be familiar with the world J. K. Rowling has created or at least the first part of the movie - otherwise you probably won't get anything other than the spectacular visualiation out of it. Watching it the second time didn't make me cry as much as on the first time, but nevertheless this truly is and end of an era. The saga got the ending it deserved and I can't thank all the film makers, producers, actors and of course Rowling herself enough. Harry, we will miss you terribly!

Pictures taken from here, (c) Warner Bros.

13 comments:

  1. Mua rupes itkettämään jo tää sun teksti, eli kyyneliltä ei varmasti tule vältyttyä leffassakaan. On surullista että se on lopultakin ohi, Potteria on tullut hengitettyä niin pitkän aikaan.

    (Odotan että kerkeän katsomaan leffan, nyt yötyöviikko sotkee aikataulun niin pahasti ettei onnistu vielä pariin päivään.)

    ReplyDelete
  2. Mä itkin Puoliveristä prinssiä katsoessa niin paljon, että piti mennä kattoo se toisen kerran, että näin jotain.;) Perjantaina aattelin mennä tämän kattoo, jos olis päivänäytös.

    ReplyDelete
  3. Itkin ihan hulluna, kun kävin kattomassa yönäytöksen. Osuit niin oikeeseen tällä kirjoituksella. Meikä vaan tärisi ja oli yksinkertaisesti käsittämätöntä. Toi kohta, minkä kirjoitit (jonka pistin myös omaan blogiin), vei sen itkemisen ihan seuraavalle levelille. En ikinä ois uskonu, että itken Potter-LEFFASSA, mutta hohhoijaa ^^ En ehkä kestä.

    ReplyDelete
  4. Hmm, olin eilen yönäytöksessä ja mua hieman huvitti itkijät. Tai siis... jotenkin... niin vaikea kuvitella, että voisi itse suhtautua mihinkään niin syvällä innolla, että itkettäisi... Tosin: siis hyvä heille (teille?), jotka pystyvät heittäytymään noin kokonaisvaltaisesti. Tavallaan olen kateellinen.

    Kaksi viimeistä leffaa olivat ehdottomasti parhaat filmatisoinneista, jopa ihan elokuvallisesti melko tyylikkäitä (esim. tämän viimeisen alku). 3D oli semiturha: lasit alkavat painaa nenää niin pahasti jossain puolentoista tunnin kohdilla.

    Kuolinkohtauksessaan Kalkaros näytti ihan Kirkalta. Kannattaa miettiä tätä asiaa. ;-)

    Epilogi oli kirjassa äärettömän hirveä osa, leffassa onneksi ei niin paha, mutta silti näyttelijöiden "ikääntyminen" oli toteutettu ihan olemattomasti: eiväthän ne näyttäneet lainkaan vanhemmilta! Ehkä ihan hyvä niin, tosin.

    Joop. Pitkä kommentti. Mutta siis Potter-leffoille hyvä huipentuma ja pääosanäyttelijät tosiaan kehittyneet roimasti 10 vuoden aikana.

    ReplyDelete
  5. Itkuhan siinä tuli vaikka kuinka yritti päkistellä vastaan ;O) Voi Snape..

    ReplyDelete
  6. Reiska, niinpä<3

    Emmi, voi ei, ei ollut tarkoitus pistää ketään vuodattamaan kyyneliä! :'D Toivottavasti pääset kuitenkin pian tsekkaamaan leffan.

    AnneVee, loistavaa ;) Itkuista leffailua siis!

    Asta, never say never.. Mä olisin lähinnä ihmetellyt jos EN olis itkenyt ^__^

    Pete, hmm, no henkilökohtaisesti itselläni on empatiatasot yleensä vähän liiankin korkealla, ja siksi tulee eläydyttyä leffoihin niin voimakkaasti. Vaan eipä sillä, itkinhän jo edellisenä iltana punaista mattoa (London premiere) tuijottaessani :D 3D on kyllä yleensäkin turha, en tajua miksi se pitää olla olemassa. Ainoa, jossa se puolusti paikkaansa, oli Legend of the Guardians (Owls of Ga'Hoole), mutta animaatiot ovatkin vähän eri asia. Mulla ei ole oikein kunnollista suhdetta siihen epilogiin. Tavallaan se vesittää monta asiaa, mutta tavallaan ymmärrän, että se on suorastaan pakollinen. Tarvitaan jonkinnäköinen closure. Suhtaudun siis neutraalisti ja musta se oli elokuvassakin toteutettu lähes niin hyvin kuin voi. Mutta tota Kirka-asiaa en ehkä olis halunnut tietää, nöyh, forever ruined :DD

    Ursula, ei sitä pysty pidättelemään!!

    ReplyDelete
  7. Kattelin eilen tässä kotosalla sen ykkösosan ja vitsi et pitää päästä kattomaan toi äkkiä! Ja kuitenkin toisaalta haluun venyttää menemistä koska sit se on ohi..:D

    ReplyDelete
  8. aini, venyttäminen on tuttua joo.. :D Mutta suosittelen katsomista asap! Ainahan niitä voi tuijottaa uudestaan kotiruudulta :)

    ReplyDelete
  9. mä en oikein osaa sanoa tällä hetkellä mitään järkevää, tippa on tullu linssiin viimeset pari viikkoa kaikesta vähänkään potteriin liittyvästä. tykkäsin kyllä yllättävän paljon molemmista deathly hallowseista, kun muut leffat on olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä.

    hahah voi ei, kirka-snape :D

    ReplyDelete
  10. jenkku, samoissa fiiliksissä täälläkin ollaan oltu. Tosin mä en oo pettynyt mihinkään leffaan sillain, koska ajattelen ne täysin erillisinä kirjoista. Mitään ei kuitenkaan voi toteuttaa täysin niinku ite haluis. Kirkan kuvia ei voi enää koskaan katsoa samalla silmällä :D (ei sillä että kauheesti kattelisin mut)

    ReplyDelete
  11. Samoilla linjoilla kauniin kirjoituksesi kanssa ^_^.

    On lämmittävää, että Rowlingilla on se final say. Silti lempitarinalankani... jätti täyttymättömäksi, ei sille mitään voi.

    Täytyy sanoa, että jotenkin hassutti maskeerauspuolen Snapen vanhennuskikka - Rickmanista tehtiin nykyhetkeen jotenkin ylipaisunut, jotta flashback-Severus näyttäisi nuoremmalta. Hihi.

    Täytyy sanoa vol. 2: 3D-lasien alla on hyvin hankala itkeä. Kokeiltu on.

    ReplyDelete
  12. cinefiliaa, kiitokset! ^__^ Tottahan Dumbledore/Grindelwald-tarinan olisi halunnut nähdä myös ohjaajan visiona sen oman päänsisäisen versionsa lisäksi, mutta toivottavasti sitten niissä ekstroissa.. Mulla ei nyky-Sneippi sattunut pahasti silmään (onhan Rickman kuitenkin hivenen vanhentunut tässä 10 vuodessa :D), mutta se digitaalisesti nuorennettu versio vaikutti aluksi aika karsealta. Onneksi siihen tottui nopeasti.

    ReplyDelete