...Not. Vaikka joukkueiden (normaalisti jenkkifutis-) kannustaminen kuuluukin osana cheerleadereiden toimenkuvaan, ei peleissä huutaminen ja heiluminen ole sitä, mihin kilpacheerleaderit ensisijaisesti pyrkivät. Jääkiekon SM-liigassa ja muissakin peleissä pomskuja heiluttavat ja pyllyä pyörittävät tytöt ovat yleensä melkoisen kaukana ns. oikeasta cheerleadingista. Väheksymättä tietenkään heidän taitojaan, kuntoaan ja kaikkea sitä mitä siihen vaaditaan, mutta... Kilpacheerleadingissa sitä kaikkea vaaditaan myös. Satakertaisesti.
(Kilpa-) cheerleading jaetaan kahteen alaluokkaan, cheeriin ja cheerdanceen. Itse aloitin jälkimmäisessä kolmisen vuotta sitten. Cheer-puoli on sitä mitä ihmiset ovat kenties tottuneet näkemään: pyramideja, voltteja, tyttöjä hameissa. Maa- ja ilma-akrobatian lisäksi kilpailuohjelmaan kuuluu myös stuntteja, tanssiosuus ja huuto-osuus. Niin, tämähän on ihan oikeaa urheilua ja SM-tittelistä kilpailee joka vuosi useampi joukkue. Suomen Cheerleadingliittoon kuuluu nelisenkymmentä seuraa, mikä kertoo jotain lajin suosiosta maassamme. Monessa seurassa on joka ikätasolla A- ja B-joukkueet. Suomesta matkataan joka vuosi myös EM- ja/tai MM-kilpailuihin, ja niistäkin tuodaan mitaleja kotiin. Kyllä meillä siis osataan :)
Kilpailuohjelma on kaksi ja puoli minuuttia, muistaakseni molemmissa aikuisten sarjoissa. En ole tuomari enkä valmentaja, joten tarkat säännöt ovat minulla hieman hakusessa. Aika voi kuulostaa lyhyeltä, mutta kun koko aika on oltava tarkkana, hallittava oma lihaksistonsa ja koordinaationsa ja pelattava yhteen koko ryhmän kanssa, niin kroppansa saa kyllä vetää äärimmilleen. Yksinkertaiset käsi-ylös-liikkeet voivat näyttää helpoilta, mutta niissäkin vaaditaan koko kropan tiukkuutta. Liike on saatava pysähtymään just eikä melkein oikealla iskulla. Myös se on harhaluulo, että cheerleading olisi nättien laihojen blondien tyttöjen urheilua. Ensinnäkin, ainoastaan yläihmiset ovat todella pienikokoisia. Kaikenkokoisia ihmisiä tarvitaan. Nostajilta vaaditaan yläkropan voimaa ja kaikilta ponnistusvoimaa hyppyjä varten. Toiseksi, cheerleading - kuten suurin osa kaikesta muustakin urheilusta - on alkanut miesten lajina. Eivätkä miehet ole mihinkään kadonneet, vaikka määrä onkin hieman vähentynyt. Paristuntit ja erilaiset heitot onnistuvat paremmin miesten kanssa, joilla on yksinkertaisesti enemmän voimaa. Cheerleadingin kultaisessa maassa Yhdysvalloissa mies-cheerleaderit eivät ole mikään kummajainen, ja siellä moni jatkaa ammattilaistasolle asti. Suomessa lajia ei ehkä pidetä kovin äijämäisenä. Sekajoukkueita ei olekaan Suomessa kovin montaa. Lisäksi Suomessa ei tunneta ammattinimikettä cheerleader.
SM 2008 naisten tanssisarjan pronssimitalistit: Funky Dance Team (huono kuvakulma)
Cheerdance on nimensä mukaisesti yhdistelmä cheeriä ja tanssia. Kilpailumuodostelmaltaan se muistuttaa kuitenkin hyvin paljon myös joukkuevoimistelua. Koreografia yhdistää erilaisia tanssitekniikoita - jazzia, balettia, hiphopia. Erilaisten yhdellä jalalla ponnistavien ja yhdelle jalalla alas tulevien tanssihyppyjen (leapien) ja piruettien lisäksi ohjelmassa tarvitaan myös jalanheittoja ja cheer-hyppyjä. Viimeiset ovat molemmilla jaloilla ponnistavia ja molemmille jaloille alas tulevia, esim. toe-touch tai side-hurdler. Pompomit ovat jääneet cheerin puolelta pois muuta kuin tehokeinona huudoissa, mutta tanssissa niitä vaaditaan käytettävän muistaakseni vähintään 1/3 kilpailuohjelman kestosta.
Koska itse olen aloittanut lajin vasta vanhana vailla mitään sitä edeltävää urheilutaustaa (yliopiston jumppia ei lasketa), niin olen varsin alkeellisella tasolla vieläkin. Kyllähän vanhakin koira oppii uusia temppuja, mutta turhauttavan hitaasti... Motoriikka ja venyvyys kun kehittyvät parhaiten alle 15-vuotiaana. Lihaksisto ei vain enää tottele aivojen käskyjä yhtä helposti, ja harjoituksista palautuminen kestää kauemmin. Vaikken ole SM-kilpailutasoa enkä saa spagaattia pohjaan vieläkään, pidän silti lajista hurjasti. Hiphop ja piruetit ovat lemppareitani, mutta kaikkia osa-alueita on mukava harjoitella etenkin, jos huomaa kehittyvänsä edes hitusen.
Jos yhtään heräsi kiinnostus, vilkaise onko kaupungissasi cheerleading-seuraa :) Tanssin harrastajat ovat yleisesti ehkä hieman vanhempia kuin cheerin, sillä kroppa kestää tanssia jossain määrin paremmin. Kilpailla ei ole pakko, etenkin jos on B-joukkueessa. Itse kammoan esiintymistä ja kilpailua. Jännitän niitä aina mielettömästi. Viime viikolla kuitenkin erään esiintymisen jälkeen huomasin, että olisin välittömästi halunnut takaisin lavalle... Siihen vaan jää koukkuun! Esityksen aikana ei edes huomaa hengästyvänsä, kun adrenaliini virtaa suonissa. Jälkeenpäin keuhkoissa kyllä tuntuu kuin olisi juossut täysillä muutaman sata metriä.
(Kilpa-) cheerleading jaetaan kahteen alaluokkaan, cheeriin ja cheerdanceen. Itse aloitin jälkimmäisessä kolmisen vuotta sitten. Cheer-puoli on sitä mitä ihmiset ovat kenties tottuneet näkemään: pyramideja, voltteja, tyttöjä hameissa. Maa- ja ilma-akrobatian lisäksi kilpailuohjelmaan kuuluu myös stuntteja, tanssiosuus ja huuto-osuus. Niin, tämähän on ihan oikeaa urheilua ja SM-tittelistä kilpailee joka vuosi useampi joukkue. Suomen Cheerleadingliittoon kuuluu nelisenkymmentä seuraa, mikä kertoo jotain lajin suosiosta maassamme. Monessa seurassa on joka ikätasolla A- ja B-joukkueet. Suomesta matkataan joka vuosi myös EM- ja/tai MM-kilpailuihin, ja niistäkin tuodaan mitaleja kotiin. Kyllä meillä siis osataan :)
SM 2009 naisten cheer-sarjan kultamitalistit: HAC Elite
Kilpailuohjelma on kaksi ja puoli minuuttia, muistaakseni molemmissa aikuisten sarjoissa. En ole tuomari enkä valmentaja, joten tarkat säännöt ovat minulla hieman hakusessa. Aika voi kuulostaa lyhyeltä, mutta kun koko aika on oltava tarkkana, hallittava oma lihaksistonsa ja koordinaationsa ja pelattava yhteen koko ryhmän kanssa, niin kroppansa saa kyllä vetää äärimmilleen. Yksinkertaiset käsi-ylös-liikkeet voivat näyttää helpoilta, mutta niissäkin vaaditaan koko kropan tiukkuutta. Liike on saatava pysähtymään just eikä melkein oikealla iskulla. Myös se on harhaluulo, että cheerleading olisi nättien laihojen blondien tyttöjen urheilua. Ensinnäkin, ainoastaan yläihmiset ovat todella pienikokoisia. Kaikenkokoisia ihmisiä tarvitaan. Nostajilta vaaditaan yläkropan voimaa ja kaikilta ponnistusvoimaa hyppyjä varten. Toiseksi, cheerleading - kuten suurin osa kaikesta muustakin urheilusta - on alkanut miesten lajina. Eivätkä miehet ole mihinkään kadonneet, vaikka määrä onkin hieman vähentynyt. Paristuntit ja erilaiset heitot onnistuvat paremmin miesten kanssa, joilla on yksinkertaisesti enemmän voimaa. Cheerleadingin kultaisessa maassa Yhdysvalloissa mies-cheerleaderit eivät ole mikään kummajainen, ja siellä moni jatkaa ammattilaistasolle asti. Suomessa lajia ei ehkä pidetä kovin äijämäisenä. Sekajoukkueita ei olekaan Suomessa kovin montaa. Lisäksi Suomessa ei tunneta ammattinimikettä cheerleader.
SM 2008 naisten tanssisarjan pronssimitalistit: Funky Dance Team (huono kuvakulma)
Cheerdance on nimensä mukaisesti yhdistelmä cheeriä ja tanssia. Kilpailumuodostelmaltaan se muistuttaa kuitenkin hyvin paljon myös joukkuevoimistelua. Koreografia yhdistää erilaisia tanssitekniikoita - jazzia, balettia, hiphopia. Erilaisten yhdellä jalalla ponnistavien ja yhdelle jalalla alas tulevien tanssihyppyjen (leapien) ja piruettien lisäksi ohjelmassa tarvitaan myös jalanheittoja ja cheer-hyppyjä. Viimeiset ovat molemmilla jaloilla ponnistavia ja molemmille jaloille alas tulevia, esim. toe-touch tai side-hurdler. Pompomit ovat jääneet cheerin puolelta pois muuta kuin tehokeinona huudoissa, mutta tanssissa niitä vaaditaan käytettävän muistaakseni vähintään 1/3 kilpailuohjelman kestosta.
Koska itse olen aloittanut lajin vasta vanhana vailla mitään sitä edeltävää urheilutaustaa (yliopiston jumppia ei lasketa), niin olen varsin alkeellisella tasolla vieläkin. Kyllähän vanhakin koira oppii uusia temppuja, mutta turhauttavan hitaasti... Motoriikka ja venyvyys kun kehittyvät parhaiten alle 15-vuotiaana. Lihaksisto ei vain enää tottele aivojen käskyjä yhtä helposti, ja harjoituksista palautuminen kestää kauemmin. Vaikken ole SM-kilpailutasoa enkä saa spagaattia pohjaan vieläkään, pidän silti lajista hurjasti. Hiphop ja piruetit ovat lemppareitani, mutta kaikkia osa-alueita on mukava harjoitella etenkin, jos huomaa kehittyvänsä edes hitusen.
Jos yhtään heräsi kiinnostus, vilkaise onko kaupungissasi cheerleading-seuraa :) Tanssin harrastajat ovat yleisesti ehkä hieman vanhempia kuin cheerin, sillä kroppa kestää tanssia jossain määrin paremmin. Kilpailla ei ole pakko, etenkin jos on B-joukkueessa. Itse kammoan esiintymistä ja kilpailua. Jännitän niitä aina mielettömästi. Viime viikolla kuitenkin erään esiintymisen jälkeen huomasin, että olisin välittömästi halunnut takaisin lavalle... Siihen vaan jää koukkuun! Esityksen aikana ei edes huomaa hengästyvänsä, kun adrenaliini virtaa suonissa. Jälkeenpäin keuhkoissa kyllä tuntuu kuin olisi juossut täysillä muutaman sata metriä.
Lopuksi vielä japanilainen sekajoukkue. Japsit ovat tunnetusti
ihan hulluja... Pienikokoisia tyttöjä on hyvä heitellä, eikä
treenimotivaatiosta/-kurista liene puutetta. Katsokaapa esim.
keskimmäisen pojan pike- ja toe-touch-hypyt kohdassa 1:25...
ihan hulluja... Pienikokoisia tyttöjä on hyvä heitellä, eikä
treenimotivaatiosta/-kurista liene puutetta. Katsokaapa esim.
keskimmäisen pojan pike- ja toe-touch-hypyt kohdassa 1:25...
Vau! Japanilaisten hypyt oli tosi hienoja!! Omalla kropalla taitais olla mahdottomuus.. ^w^
ReplyDeleteIchigo, niin on tälläkin kropalla x)
ReplyDeleteNuo japanilaiset on kyllä sitten ihan hulluja..!
ReplyDeleteAika erikoista ;O) Itse haikailen että olisin noin 10 vuotta nuorempi kun näin Step Up 2 The Streets-leffan, hirveä tanssikuume tuli siitä. Mutta tosiaan, ei enää tässä iässä lihaksisto taivu eikä opi sellaisia liikkeitä..
ReplyDeletecherry, niinhän ne on :D Mokomat!
ReplyDeleteMikaela, haaveilen itekin että oisin tajunnut alottaa tommoset asiat nuorempana.. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;) Ja vaikkei oikein taipuisikaan, niin pääasia että nauttii!