2010/04/28

Prostituutiota ja syömishäiriöitä

Vampyyriputken jälkeen kaipasin lukukokemukseksi jäätävää realismia. Kylmiä väreitä nämä molemmat teokset tarjosivatkin.


Anja Snellmanin Lemmikkikaupan Tytöt ilmestyi parisen vuotta sitten, ja halusin lukea sen heti. Jostain syystä sain sen silti vasta hiljattain käsiini. Kirja kertoo siitä, miten kuka tahansa nuori tyttö voi tänä päivänä joutua mukaan arveluttaviin bisneksiin, kun houkuttimet vain ovat tarpeeksi suuret. Jasminin ja Lindan kohtalo ei ole ainutlaatuinen maailmassa. Tyttöjen katoamisen jälkeisiä tunnelmia käydään läpi niin Jasminin, hänen äitinsä kuin tyttöbisneksen parissa toimivan Randin näkökulmasta. Kerronta ei missään vaiheessa jämähdä paikalleen, mutta jokin pieni pala tai kerros kosketuspinnasta jäi kuitenkin puuttumaan. Ehkä se on vain samaistumisen heikkoutta, kun omakohtaista kokemusta ei ole. Snellman on kuitenkin taitava kirjailija, ja osaa kertoa asioista näkökulmia, joita ei tulisi edes ajatelleeksi. Epilogi- ja kiitos-osuuksien viimeinen lause kolahtaa pisteliäästi: Kuka on uhri?

Tapa minut, äiti! on tositarina, äidin kertomus tytöstä joka kieltäytyi syömästä. Vain 11-vuotiaana Katarina sairastui anoreksiaan ensimmäisen kerran, ja selvisi siitä kohtalaisen vähällä. Sairauden uusiutuessa muutamaa vuotta myöhemmin hän ei selvinnyt niin helpolla. Selvisi kuitenkin, se ei ole mikään salaisuus, mutta kuolema ei syömishäiriöissä (tai syömissairauksissa) ole ikinä kaukana. Marianne Käcko on suomenruotsalainen lastentarhanopettaja ja Suomen ensimmäisen ruotsinkielisen syömishäiriöyhdistyksen perustaja. Hänen näkökulmansa sairaan lapsen tarinaan on tietenkin erilainen kuin mitä sairastuneen itsensä. Teoksessa kuvattiin minusta liian vähän tunteita suhteessa tapahtumien kertaamiseen ja faktoihin. Hieman töksähtelevä teksti johtunee kahdestakin eri asiasta, a) Käckohan ei ole virallisesti kirjailija eikä siten sanataituri ja b) alunperin Ruotsiksi kirjoitetun kirjan käännös ei ehkä ole parhaimmasta mahdollisesta päästä. Tekstin tavanomaisuudesta huolimatta tällaiset aiheet kiinnostavat minua aina. Eräänä päivänä löysin itseni Amazonista etsimästä lisää tositarinoita...

Sinä ja jäätävä realismi? Tositarinat?


...Uh, realismia sekin, että pitää jyskyttävässä yöjunassa yrittää vetää ensi yön unet. Nimittäin koulutusta ja vapunviettoa Oulussa! Pari ajankohtaan liittyvää postausta ajastettu, mutta muuten tapaamme sitten jälleen sunnuntaina :)

9 comments:

  1. mä oon ite viime aikoina tykästyny elämänkertoihin ja muistelmiin. eli tositarinat puree kyllä.

    tosta viimesemmästä kirjasta oon kai kuullu.. sen kirjoittaja oli jossain haastattelussa tai jotain, tai ainakin luulen niin, koska se kuulostaa tutulta, mutten kyllä oo lukenu sitä. ehkäpä pitäis.

    ReplyDelete
  2. Vapun viettoa Oulussa, kas siinähän varsin pätevä suunnitelma neidillä.;p

    ReplyDelete
  3. Nancyn suomennos veti kyllä hiljaiseksi. Ihmettelen, miten paljon hyviä arvosteluja se kirja saa blogeissa ja muualla. Minä luin sen ihan vaan sisulla loppuun. Siinä on varmaankin jo alkuperäisteoksessa ollut se ongelma, että teksti ei ole kovin sujuvaa. Se ongelma on sitten suomennoksen myötä vaan kasvanut.

    Muuten tositarinat on kyllä kiinnostavia. Ainakin hyvin kirjoitetut. :D

    ReplyDelete
  4. Minä tykkään kyllä tositarinoista ja jäätävästä realismista. Tosin aina väliin täytyy lukea jotain keventävää, vaikkapa vampyyriputki. Lemmikkikaupan tytöt oli kyllä aika järkyttävä. :/

    ReplyDelete
  5. Luin juuri tuon syömishäiriökirjan, mutten ajatellut blogata siitä. En jotenkin saanut siitä otetetta, vaikka aihe on rankka ja tositarinat kiinnostaa. Odotan siis ehkä vielä rankempaa kertomusta... Haluaisin ehkä enemmän myös sen sairastuneen näkökulmaa? Tosin tuo Käckön kirja on varmasti hyvä niille, joiden läheisillä on syömishäiriö...

    elämäkertahyllyllä ja esim. lääketiede- ja psykologiahyllyillä käyn aina etsimässä tämän tyyppistä luettavaa.

    ReplyDelete
  6. Ekan vein just kirjastoon lahjoituksena kun itse jo luin mutta ei kiinnostanut säilyttää toista kertaa varten, tokaa pyörittelin eilen kirjakaupassa.

    Tositarinat ja "tositarinat" on ihan jees, mutta ei tuo lemmikkikauppa ainakaan miuhun täysillä kolahtanut. Kuten sanoit, jotain jäi puuttumaan.

    ReplyDelete
  7. lotta, joku taika tositarinoissa kyllä on! Vaikka toki se riippuu kerrontatyylistäkin.

    Bemary, eikö ;)

    Cessa, hmm, voipi olla. Itse luin Nancyn ensimmäisen kerran joskus 15v sitten, ja se kyllä kolahti. Siitä lähtien oon lukenut sitä uudestaan aina muutaman vuoden välein. En oo kyllä kiinnittänyt huomiota kerrontaan/suomennokseen niin kauheasti, kun se itse tarina kiehtoo niin paljon.

    Riehu, totta, vaihtelu on aina virkistävää. Mun mielestä Lemmikkikaupan Tytöt ei ollut ihan niin järkyttävä, kun olisin halunnut..

    norppa, joo, jotenkin se koko kirja oli vaan liian kliinisesti kerrottu.. Mutta kuten sanoit, varmasti syömishäiriöisten läheisille siitä on apua tai ainakin vertaistukea. Itekin tahtoisin nyt lukea sairastuneen kokemuksia aiheesta.

    Anonyymi, oonkohan idiootti kun en oo hoksannut, että kirjastoon voi viedä lahjoituksena kirjoja?! Loistavaa! Ja kyllä niissä tositarinoissakin tarvitaan kirjoittamisen taitoa, ei pelkkä sanelu riitä.

    ReplyDelete
  8. Tuo Käckon kirja kuulostaa mielenkiintoiselta. Pitää laittaa muistiin!

    Minäkin olen pienenä Nancyni lukenut useaan otteeseen ja kovasti siitä kirjasta pitänyt. Nyt en ole kyllä varmaan lähes 20 vuoteen sitä lukenut, joten en osaa sanoa laadullisesti, että miten hyvä se on - pitää varmaan joku päivä ottaa hyllystä ja lukaista uudelleen :)

    ReplyDelete
  9. Paivi, Käckon aihe on kyllä kiinnostava, mutta varoitan siitä kirjoitustyylistä - ettet pety ;) Nancy on sen verran mahtava, että nappaahan se kesälukemisiksi. Voi olla kiva lukea noin pitkän tauon jälkeen!

    ReplyDelete