Jotain kahdeksan vuoden takaisesta elokuvasta kertoo se, että aloitin tämän jutun kirjoittamisen kesken sen katsomisen. Asia, jota ei koskaan saisi tehdä, mutta...
David Fincherin (Se7en, Fight Club) ohjaama trilleri kertoo eronneesta äidistä ja hänen tyttärestään, jotka muuttavat uuteen, suureen taloon. Rikkaiden kodeissa on usein panic room, betonilla ja teräksellä kuorrutettu huone, jonka sisälle kukaan ei pääse. Kun kolme murtovarasta tunkeutuu taloon heti ensimmäisenä iltana, tulee paniikkihuoneelle samantien käyttöä. Kaikki ei vain menekään ihan suunnitelmien mukaan. Se, mitä varkaat haluavat, sijaitsee juurikin tässä kyseisessä huoneessa. Ja jos huoneeseen ei ole sisäänpääsyä, ei sieltä välttämättä myöskään pääse ulos...
Jodie Foster on epätoivoisena äitinä juuri niin uskottava kuin moninkertaiselta Oscar-voittajalta voi odottaakin, mutta rooli on melkolailla peruskamaa. Tytärtä näyttelevä Kristen Stewart taas meinasi aluksi yllättää monipuolisuudellaan, mutta ei, sama ilme pysyikin sitten loppuajan naamalla kuten tavallista. Murtovarkaat Forest Whitaker, Jared Leto ja Dwight Yoakam eivät ilkeämielisyydestään huolimatta erotu muista kaltaisistaan. Whitaker on toki loistonäyttelijä, mutta eniten silmään pisti Leto (how surprising). Hän hoiti ylimielisen mutta ei järin fiksun pikkurikollisen pestin kunnialla. Tavallaan.
Rainan on siis tarkoitus olla trilleri. Paria ei-en-voi-katsoa-kohtausta lukuun ottamatta se oli mielestäni lähinnä tylsä. Olisin odottanut Fincheriltä enemmän. Musiikin on tehnyt konkari Howard Shore, mutta sekään ei jäänyt mieleen. Sinänsä klaustrofobinen idea elokuvalle on kehityskelpoinen, ja toisaalta voidaanhan sitäkin pitää hyveenä, ettei lopputulos ole pelkkää kiljuntaa ja äärimmäistä kohkaamista. En silti vakuuttunut. Ahtaan paikan kammoa olisi pitänyt viedä reilummin psykologisen romahtamisen suuntaan. Kenties tämä olisi pelottavampi, jos katselupaikkana olisi suuri, tyhjä kartano ja lopputulos olisi vähemmän arvattavissa. In the meantime, eipä tarvitse katsoa uudelleen.
Kuvat
Jotain leffasta kertoo sekin, että mä oon joskus töllöstä ton katellut enkä muista sitten pätkääkään juonesta saati mistään muusta.:p Aika massaa se tais tosiaan olla.
ReplyDeleteEn ymmärrä, miten löysin tämän blogin vasta nyt.
ReplyDeletemä oon nähny tän miljoona kertaa, just sellanen leffa jota vaan tuijottaa tylsänä jos ei telkasta satu tulemaan muutakaan. eli ei mikään mestariteos munkaan mielestä.
ReplyDeleteMä oon nähnyt tän kaksi kertaa ja muistan lähinnä Jared Leton. Hmm... ;D
ReplyDeleteOlen aina halunnut nähdä tämän, ehkä yhä edelleenkin..vai hm.. :D
ReplyDeleteBlogissani on muuten yksi juttu sulle.
Bemary, juuri noin :P Sinänsä sääli.. Jotenkin tuntuu että potentiaalia olisi ollut vaikka mihin.
ReplyDeleteJyri, en minäkään ;) Ei vais, kiva että tulit visiitille! Tsekkasin nopeasti sunkin blogin, mutta perehdyn siihen lisää paremmalla ajalla..
jenkku,
Sini, Jared on kyllä ainoa muistettavan arvoinen asia :D
Molly, jos himottaa katsoa niin siitä vaan :) Voihan olla että tykkäätkin tosi paljon. Mäkin olisin tykännyt varmaan 10v sitten paljonkin, mutta nykyään olen kai nirsompi. Ja kiitos paljon tunnustuksesta! ^___^
Oho, jäi jenkun vastaus pois :D Eli juu, kyllähän ton voi kai katsoa uudelleenkin, mutta mieluummin käytän sen ajan johonkin muuhun.. Vaikka Jared onkin ihku.
ReplyDeleteLeffan näkemisestä on aikaa, eikä siitä mitään suurempaa muistikuvaa ole jäänyt, josta voi kyllä saman arviopäätelmän tehdä.
ReplyDeleteMutta ohho, Stewart, yhden ilmeen ihme, ilmeisesti jo lapsena :D Pitäis ihan sen vuoksi katsoa tämäkin jälleen, hehheee...
Pia, johan Stewart ansaitsisi jonkun "hei osaan vain yhden ilmeen" Golden Globen! Arrrrgh :D
ReplyDelete