Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides

Walt Disney Picturesin Pirates of the Caribbean –saaga on kerännyt faneja ympäri maailmaa koko 2000-luvun ajan, ja oli vain ajan kysymys, milloin trilogia saisi jatkoa. Sarjan neljäs osa On Stranger Tides jatkaa siitä, mihin At World’s End jäi - legendaarisen nuoruuden lähteen etsintään sekä laivattomaan merirosvokapteeniin ja hänen toilailuihinsa.

Kapteeni Jack Sparrow on jälleen kerran tukalassa tilanteessa: vailla alusta tai miehistöä ja karkuteillä hänen päätään jahtaavilta kaartilaisilta. Reitin varrelle osuu kuitenkin pilkahdus toivoa, kun Jack törmää naiseen menneisyydestä. Angelica auttaa nuoruuden lähteen etsinnässä tarjoamalla laivaa, joka todellisuudessa kuuluu hänen isälleen - sille ainoalle merirosvolle, jota muut piraatit pelkäävät. Pahamaineinen Blackbeard itsekin himoitsee lisää vuosia elämäänsä, joten matkakumppanuus lähteelle on taattu, vaikka miekat kalisevatkin. Nykyisin jalkapuolella, Sparrow'n entisellä vihamiehellä Kapteeni Barbossalla on tietysti oma lusikkansa sopassa, puhumattakaan espanjalaisista, jotka seilaavat kolmen purjelaivan voimalla. Ja kaikilla on sama päämäärä: löytää Fountain of Youth. Kuka ehtii ensin?

Aiemmista poiketen POTC4’n on ohjannut Rob Marshall. Puikoissa olevan miehen vaihtaminen on heti vaikuttanut tyyliin, vaikka runsaita taistelukohtauksia ei onneksi olla pitkitetty loputtomiin. Elokuvan alku uhkailee katsojaa latteudellaan hyppimällä toiminnasta toiseen, mutta rainan päästessä eteenpäin saadaan teoille enemmän motiiveja. Ensimmäinen piraattielokuvahan sai alkunsa Disneylandin huvipuistolaitteesta. On Stranger Tidesissa taas on inspiraation lähteenä käytetty Tim Powersin samannimistä romaania. Kirjaa en ole lukenut, joten siihen en osaa verrata, mutta kuulin huhua, että kehittämällä käsikirjoitus tyhjästä oltaisiin tarinasta kenties saatu nykyistä jouhevampi.

Johnny Depp on Jack Sparrow’na jo legenda, vaikka itse pidänkin enemmän herran 1990-luvun leffoista (pois lukien Sparrow’n hillittömyys ja Tim Burtonin tekeleet), mutta tällä kertaa tuntui että jopa Jack on hieman väsynyt. Läppä ei lentänyt entiseen tahtiin. Elizabeth Swannia tai Will Turneria ei valitettavasti nähdä,  mutta romanssi vilahtelee kuitenkin eri yhteyksissä mukana. Niistä kahdesta tapauksesta kumpikaan ei saa täyttä suostumistani. Jackin ja Angelican välinen jännite ei ole tarpeeksi vahva lennättääkseen kipinöitä, kun taas Philipin (Sam Claflin) ja Syrenan (Astrid Berges-Frisbey) tunteet tuntuvat sivujuonelta, vaikka heillä oma tärkeä tehtävänsä kokonaisuudessa onkin. Toisaalta rakkaus ei olekaan elokuvan pääpointti. Penélope Cruz sopii luontevasti tuliseksi Angelicaksi, vaikka rooli ei kamalasti vaadikaan. Vanhoista tutuista matkassa ovat Captain Barbossa (loistava Geoffrey Rush) sekä Sparrow’n uskollinen perämies Gibbs (Kevin McNally). Koko elokuvan hulluin, puistattavin ja maanisin hahmo on ehdottomasti Kapteeni Mustaparta, joka onnistuneesti luonnistuu Ian McShanelta. Enpä olisi uskonut silloin muinaisella 1980-luvulla Lovejoyta tuijottaessa. McShane olisi ansainnut huomattavasti suuremman osuuden screeniltä, kuin mitä nyt sai! Lisäksi hahmoina merenneidot olivat upeita ja säihkyviä, heitä olisin mieluusti katsellut enemmänkin.

Teknisistä seikoista: erikoistehosteet ovat hienoja ja toimivia, mutteivät yliampuvia. Peruskauraa siis. Lisäksi voidaan lisätä raksi seinään, sillä 3D-tehosteet eivät häirinneet yhtään! Niiden lisäarvoa elokuvalle voidaan sitten miettiä erikseen. Enkä tiedä yhtäkään ihmistä, joka niistä penteleen rilleistä tykkäisi. Kuvaus, leikkaus ja äänimaailma noudattavat seikkailuelokuvalle tyypillistä linjausta, eli eivät pistä silmään mitenkään erikoisesti. Hans Zimmerin musiikki tosin säväyttää aina.

Sinänsä tarina siis kulkee kokonaisuutenakin eteenpäin omalla painollaan ja erilaisilla käänteillään, joista osa on odottamattomia ja osa ei, mutta jotain jää puuttumaan. Meininki äityy välillä turhan vakavaksi ja pohdiskelevaksi. Tällainen ei sovi Sparrow’lle ollenkaan! Vitsit on luotu enimmäkseen toiminnan kautta, ei nokkelien piraattikommenttien, kuten ennen. Normaalisti huumori ja toiminta eivät mahdu mielenkiintoni kohteisiin ainakaan samassa paketissa, mutta toki niillekin on oma paikkansa. Ja yksi niistä paikoista on Jack Sparrow. Elokuvalla on ne hykerryttävätkin hetkensä, mutta pelkkä Depp ei riitä kantamaan hilppasen liian pitkää filmausta loppuun saakka. 

Jostain syystä liika analysointi johtaa aina siihen, että teksti kuulostaa täydeltä lyttäykseltä. That was not the point :) Elokuva viihdyttää ja on itseasiassa miellyttävämpi kuin mitä ainakaan minä odotin. Mielen sopukoihin kaivelemaan jäävää syvyyttä siinä ei ole, mutta missään vaiheessa sitä ei tee mieli jättää keskenkään. Joten drink up, me hearties, yo ho!

Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides ensi-illassa 20.5.2011.

p.s. Tämä ei ollut sarjassa lyhyestä virsi kaunis, pahoittelen.

p.p.s. Muistakaa katsoa myös lopputekstit!!

Kuvat