Lars Von Trierin Melancholia sai niin sanattomaksi, että meni yli kaksi viikkoa siitä kirjoittamiseen. Eivätkä ajatukseni suoraan sanottuna ole vieläkään järjestyksessä. Trierille yllättävän hienovaraisilla nyansseilla pelaava elokuva jättää sinänsä yksinkertasesta ideasta huolimatta avoimeksi suuren määrän kysymyksiä, joihin hakee vastauksia niitä löytämättä.
Teatteriin mennessä olin auvoisesti unohtanut kaiken, mitä elokuvasta olin kuullut tai lukenut - juonen kuvauksen, trailerin, oikeastaan kaiken muun paitsi Kirsten Dunstin. Leffan kokeminen ummikkona toimi, kun odotuksia ei ollut oikeastaan suuntaan eikä toiseen. Silti en usko paljastavani liikaa, jos kerron, että Melancholiassa odotellaan maailmanloppua. Se ei silti ole maailmanloppuelokuva termin yleisessä mittakaavassa, vaan paljon, paljon muuta. Se on kaksiosainen, kertoen tarinan ensin Justinen (Dunst) ja sitten Clairen (Charlotte Gainsbourg) näkökulmasta. Siskosten elämät ovat erilaiset, mutta nivoutuvat yhteen ymmärtämyksen kautta. Muissa rooleissa nähdään esim. Kiefer Sutherland ja Alexander Skarsgård.
Alku vähintäänkin hämmentää, mutta jokaiselle teolle ja ajatukselle löytyy motiivi myöhemmin. Maailmanloppu ei ole pelkästään uhkaava, vaan myös epävarma ja kaunis. Missä vaiheessa törmää pisteeseen, jossa kauneus pitäisi unohtaa ja alkaa toimia? Vai onko se toisinpäin? Elokuva todellakin lumoaa, vaikka univeloista johtuen keskivaiheilla oli hieman pilkkimisoloakin havaittavissa. Teatterista ulos astumisen jälkeen oloni oli ahdistunut ja pää tuntui tyhjältä. Voimakas tunnelma vei täysin mennessään. Kaiken kaikkiaan upea teos, jonka masentuneen Justinen roolista Dunst todella ansaitsi kultaisen palmunsa Cannesin filmijuhlilla, ja jonka toinen katselukerta toisi todennäköisesti hyvin erilaisen kuvan verkkokalvoille.
Aiheeseen liittyen minusta ei saa tämän enempää irti, syväluotaavampaa analyysia kaipaavat voivat astella esimerkiksi Jutan tontille.
Melancholia is a movie that truly sweeps your feet away. It's so ravishing with all it's beauty and anxiety that it feels like an impossible task to write anything about it. But I highly recommend it to anyone who enjoys a strong impact.
Melancholia kieltämättä kaipaisi toisen katsomisen, sillä se ei ihan täysin auennut minullekaan ensimmäisellä katselulla. Mutta huomasin myös, että mitä pidempään aihetta "märehti" omassa päässään, sitä enemmän alkoi tulla tolkkua joihinkin Trierin kuvaamiin asioihin. Tosin se, että onko se tolkku oikea, on sitten eri asia ;-)
ReplyDeleteKiva välillä nähdä tällaisiakin elokuvia, jotka pistävät ajattelemaan. Että kaikki ei ole vaan valmiiksi pureskeltua viihdettä.
Päivin ylläolevaan kommenttiin: tulkinta on eri hyvä ja tärkeä juttu, vaikka se ei olisikaan tekijän alkuperäisen ajatuksen mukainen. Hän on jo päästänyt siitä irti, se elää omaa elämäänsä ^^.
ReplyDeleteAh, uudestaan! Niin kaunis ja surumielinen, kuten kirjoitti; kokonaiselta tuntuva taideteos~
Ps. Kiitos "tontista", kaima ^_^. Hyvää viikonloppua~~
Paivi, totta, ajatteleminen on välillä kivaa, aivottomat elokuvat ovat sitten asia erikseen :) Ja tuo tolkun saaminen.. Se on jännä, joskus yksinkertaisetkaan asiat eivät vaan aukene ennen kuin pitkän ajan päästä.
ReplyDeletecinefiliaa, tulkinta on tietysti tärkeää kyllä myös :) Siksi oliskin mielenkiintoista nähdä tää uudestaan, muuttuisiko siinä sitten se omakin tulkinta.. Tai selkenisikö asiat vai tulisiko niistä entistä monimutkaisempia. Hmm. Mutta ihanaa viikonloppua sinnekin!