Fifty Dead Men Walking

Jim Sturgess puhumassa irkkuaksentilla saattoi olla yksi vahva valintakriteeri tämän leffan suhteen, mutta kyllä Irlannin tasavaltalaisarmeijalla oli myös lusikkansa sopassa.

 

Fifty Dead Men Walking kertoo Martysta, Martin McGartlandista (Sturgess), joka yrittää 1980-luvun Belfastissa saada elantonsa myymällä varastettua tavaraa. Hänet halutaan mukaan IRA'n toimintaan - ensin pikkuryhmän kautta, myöhemmin isompiin projekteihin. Julmuudet eivät McGartlandia innosta, mutta brittien puolelta tehdään kiinnostava tarjous: palkkiota vastaan hän voisi pelastaa usean ihmisen hengen ryhtymällä sisäiseksi tietolähteeksi. Jonkin aikaa homma pyöriikin, mutta vähitellen epäilykset heräävät niin järjestöjoukkojen kuin perheenkin puolelta. Ja vasikoiden kohtalona ei ole ainoastaan kuolema, vaan sitä edeltävä karmea kidutus. Agentti Fergus (Ben Kingsley) on Martyn ainoa toivo hengissä säilymiseen, kun brittihallintokin kääntää selkänsä.

Ohjauksesta vastaa kanadalainen Kari Skogland. Hollywood-tyylistä tarinointia on siis turha odottaa. Sturgess tekee loistavan roolityön eikä muissakaan, kuten Nathalie Pressin Larassa (Martyn tyttöystävä), ole valittamista. Rose McGowania en tosin edes tunnistanut punaisten hiusten ja kauneusleikkausten alta (luin roolista netistä vasta nähtyäni leffan. Tämä neitihän on muuten julkisesti kertonut kannattavansa IRA'ta). Elokuvassa oli muutamia hyvistä kuvakulmista ja mahtavin värein kuvattuja kohtauksia. Silti mielestäni noin 1/4 tapahtumista olisi voinut jättää pois. Tiivistäminen olisi tuonut lisää intensiteettiä, jolloin ruudun napittaminen olisi ollut taattua. Nyt filkka jää samaan, joskin vähän pienempään, varjoon kuin Shattered Glass. Ajatuksena hyvä, toteutusta olisi voinut vielä vähän hioa.

Mielestäni on kuitenkin harvinaisen piristävää nähdä muitakin kuin niitä perusamerikkalaisia filmatisointeja. Niissäkin on toki oma hohtonsa, samoin kuin espanjalaisissa ja ranskalaisissa, persoonallisissa rainoissa, mutta Fifty Dead Men Walking on jotain ...tavallista. Irlantilaisten arkea. Eikä helpoimmasta päästä sellaista. Draamaksi leffaa ei voi sanoa, mutta ehkä draama sekoitettuna jännitykseen olisi oikea kombinaatio. Elokuvahan perustuu tositapahtumiin, ja oikea Martin McGartland on edelleen pakomatkalla. Hän on julkaissut kaksi kirjaa elämästään: Fifty Dead Men Walking sekä Dead Man Running.

IRA'ssa on jotain käsittämättömän kiehtovaa. Normaalisti ääriryhmät tai jopa terroristit on totuttu liittämään Lähi-Itään tai itänaapuriimme. Länsimaissa ei järjestäytynyttä, radikaaliin toimintaan perustuvaa terrorismia olla Pohjois-Irlannin lisäksi juurikaan nähty (9/11 ja vastaavat tapaukset ovat tähän verrattuna yksittäisiä). Alunperin IRA'n päämääränä oli Irlannin itsenäisyys, irtautuminen Iso-Britanniasta. Tämän osittain tapahduttua poliittisen kantansa vuoksi epäkelvoksi julistetut kuusi maakuntaa, jotka tunnetaan nimellä Pohjois-Irlanti, jäivät vaille ratkaisua itsenäisyydestä. Lähes vuosikymmen ehti kulua rauhanomaisissa merkeissä, kunnes Pohjois-Irlannin katoliset alkoivat osoittaa mieltään saadakseen samanlaiset oikeudet kuin protestanteilla. Yhteenotot protestanttien kanssa johtivat katoliset pyytämään apua entisiltä tasavaltalaissotilailta. Syntyi "uusi IRA" ja tuli oli irti jälleen.

Kyse on siis nationalistien ja Britanniaan kuulumista kannattavien, sekä näiden molempien "tukijoukkojen" (IRA ja muut sotilaalliset järjestöt, brittijoukot) yhteenotoista. Väärään uskonnolliseen ryhmään kuuluvia on helppo asettaa kohteiksi, samoin Iso-Britannian syyttäminen kaikesta on vaivattomampaa kuin omaan napaan katsominen. Vuosina 1960-2001 yli kolme ja puoli tuhatta ihmistä on menettänyt henkensä Irlannin levottomuuksien vuoksi. Tämä on yksi syy, miksi uskontoa ja politiikkaa ei koskaan pitäisi sekoittaa keskenään, ja miksi en ensimmäiseksi mainitusta pidä muutenkaan. Vaikka nämä taistelut olisivatkin poliittisia, on uskonto monessa maailmankolkassa aivan liian suuri syy viattomien tappamiseen. Asuessani 80-luvun lopulla Pohjois-Englannissa uutiset olivat varmasti päivittäin pullollaan Irlannin kuulumisia. Olin silloin liian pieni muistaakseni mitään, mutta voin kuvitella ihmisten pelon. Iskujahan ei suinkaan tehty pelkästään Irlannissa, vaan myös Britannian puolella. IRA luopui aseellisesta taistelusta heinäkuussa 2005. Britannian armeija vetäytyi Irlannista toukokuussa 2007, 38 miehitysvuoden jälkeen.

Elokuvan ankeasta ja järkyttävästä aiheesta huolimatta ei muuten yhtään helpottanut Irlantiin kohdistuva matkakuume. Shait.

p.s. Jos irkkuaksentti, IRA-kytkökset (löyhätkin sellaiset) ja toiminta kiinnostavat, suosittelen vuonna 1997 tehtyä filmiä The Jackal. Traileri on itseasiassa aika kauhea, eikä vastaa leffan laatua, mutta Bruce nyt on aina äijä, ja myös Jack Black vilahtaa ruudussa. Ja ennen kaikkea: Richard Gere! Tämä on ainoa filmi, jossa kyseistä herraa siedän. Ehkä sillä puhetavalla on jotain tekemistä asian kanssa ;)
p.p.s. Myös Patriot Games, jossa Boromir eli Sean Bean on kostoa janoava IRA-sotilas, kuuluu katsottavien elokuvien listalle. Huok. Se lista on loputon.

Kuvat täältä ja täältä.