2011/09/03

Rise of the Planet of the Apes


Nimihirviö kertoo elokuvan juonesta jo sen olennaisimman: miten Apinoiden Planeetta sai alkunsa. Tarinassa seurataan tutkija Will Rodmania, hänen kehittämänsä ALZ 112 -lääkkeen vaiheita ja vaikutuksia, perhe-elämäänsä Caesar-simpanssin kanssa ja sitä, miten kaikki tapahtumat loppujen lopuksi johtavat vain ja ainoastaan yhteen asiaan.


Sinänsä olen lukenut leffasta yllättävänkin hyviä arvioita - se on tunteikas, motion capture toimii ja tekee simpansseista entistä inhimillisempiä (olkoonkin, että animaatio jättää aina tietynlaisen jälkensä) ja pätkä toimii niin itsenäisenä teoksena kuin nimensä mukaisesti jälkikäteisenä prologina alkuperäiselle vuoden 1968 Planet of the Apesillekin. Lienee siis suoranainen ihme, että minä, joka pillitän nähdessäni pelkkiä trailereita, en itkenyt apinoille kertaakaan. En, vaikka syytä olisi ollut. Olivathan chimpanzeet oikeasti todella hellyttäviä, ja jos olisin itse osa jotain muuta kädellistä lajia kuin ihmistä, olisin voinut jopa ihastua Caesariin ja hänen vihreisiin silmiinsä (en sitten juuri kirjoittanut tuota).

Vaikka action- ja seikkailurainat eivät ole ominta minua, ellei niihin sisälly jotain tiettyä twistiä (vrt. Potterit), saatan niistä nauttiakin. Ovathan ne parhaimmillaan loistavaa viihdettä. Silti en saanut tästä täysillä otetta. Rakenne tuntui hajanaiselta ja alun aikahyppyjen vuoksi tempo oli vähän laahaava, mikä toisaalta on tällaisten selittävien elokuvien tyyppivirhe noin yleensäkin. Lopussa päästään onneksi vauhtiin upean Golden Gate Bridgen maisemissa. 127 Hoursin jälkeen James Franco ei tunnu viihtyvän nahoissaan missään muussa roolissa tai tilanteessa, mutta onneksi ovat mainio John Lithgow, todennäköisesti vielä pitkään pahan pojan roolin vankina oleva Tom Felton ja suloinen, karvainen oranki. Parasta on silti ehkä Caesar, jonka kasvojen ilmeikkyyden on mahdollistanut alalla jo konkariksi kasvanut Andy Serkis. Naiskauneutta edustaa Freida Pinto.


Pari pientä viittausta ihka ensimmäiseen apes-elokuvaan vilahtaa valkokankaalla. Mutta se, miten karanneista simpansseista lopulta kehittyy teknologian huipulla kulkeva, ihmiskuntaa alistava joukkio, jää vielä salaisuudeksi. Aihio jatko-osia varten on kuitenkin olemassa - ehkä Rupert Wyattin mainitseman Full Metal Jacketin hengessä, who knows. In the meantime, halu katsoa vuosikymmenten takaiset filmatisoinnit pitkästä, pitkästä aikaa nostaa päätään vahvasti.


Rise of the Planet of the Apes is - like it's long name depicts - the story about how the Planet of the Apes got started. It's a prologue to the original film from 1968, but works as an independent movie as well. The movie evolves around Will Rodman (James Franco) who developes a cure to alzheimer's disease. A few little things go horribly wrong and somehow Rodman finds himself as a stepfather to a baby chimp named Caesar. Some other things go wrong as well, and a mess is ready.

The chimpanzees are very human-like (thanks to motion capture and Andy Serkis), there are some good scenes and of course John Lithgow, Tom Felton and a cute, hairy orangutan, but something's missing. It might just be the fact that I'm not really into action and adventure films, although Apes wasn't just all that. The weirdest thing is that I didn't cry at all. Me! Who cries at movie trailers! I guess that tells something about the movie as well. It was entertaining, but it definitely won't bounce into my top fifty movies of all time.
 
A few references to the original film can be seen, but the ending of the movie leaves lots of things open - a good ground for a sequel.


Pictures from rottentomatoes

5 comments:

  1. Munkin on pitänyt kirjoittaa tästä leffasta, on vaan vähän jäänyt. Itse kyllä nieleskelin kyyneleitä useaankin otteeseen, mä en vaan kestä jos elokuvissa kohdellaan eläimiä kaltoin :'( Allekirjoitan kyllä tuon että oli alussa ehkä hieman laahaava, odotin paljon rivakampaa etenemistä ja sitä, että olisi ihan kunnolla selvinnyt että miten niistä apinoista sitten tuli hallitseva rotu. Mutta toisaalta silloin olisi varmasti jouduttu kattamaan parituntisessa leffassa useampi vuosi. Kaiken kaikkiaan oli kyllä ihan viihdyttävä elokuva, mä en vaan jotenkin lämpene tolle Francolle yhtään...

    ReplyDelete
  2. Mie en vaan tykänny. Odotin jotain ihan erilaista leffaa ja ehkä siksi petyin. Elokuva eteni tosi hitaasti, keskittyi yllättävän paljon ihmissuhteisiin (ja no siis tietysti ihmis-apina-suhteeseen myös) ja loppujen lopuksi paljoa ei kuitenkaan selvinnyt.

    Mutta toistaalta - tämän leffan aikana mulle nousi joku 39 asteen kuume. Se saattaa vähän leimata. :D

    ReplyDelete
  3. Olen katsonut useaan otteeseen vanhat Planet of Apesit, ja minusta oli yllättävää, mutta hienoa, että niille on tehty alkuosa. Vanhin, 60-luvun lopun elokuva on minusta oikeasti aika hyvä, sen jälkeen tehdyt eivät niinkään, mutta kyllä nekin on voinut katsoa.

    ReplyDelete
  4. Haaste/tunnustus! http://efnpart2.blogspot.com/2011/09/sunshine-award.html

    ReplyDelete
  5. Jenni, en mäkään kestä, mutta mulla taisi olla liian hyvin iskostuneena päähän se, että simpanssit eivät olleet oikeita.. En sitten osannut kai ottaa niitä ihan vakavasti. Vaikka silmät kostuivatkin, niin kunnolla en itkenyt missään vaiheessa. Ootko nähnyt ton 127 Hours? Mun mielestä Franco ei oo hyvä missään muussa kuin siinä :D Jotenkin se on muualla aina semmoinen pökkelö. Toisaalta en nyt ihan hirveesti oo miehen leffoja kyllä nähnytkään.

    Joa, hmm, mä taas odotin kauheeta räminää ja olin varma etten tykkää yhtään, ja sit se ei ollutkaan sellasta ja en siltikään ihan kauheesti tykännyt.. Hmm. Mutta eiköhän toi kuume vähän vaikuttanut asiaan :D Ja luulen, et uusintakatselulla osais suhtautua vähän eri tavalla kun tietäis jo mitä odottaa rakenteellisesti ja muutenkin.

    Your Perfect Enemy, vanhat Apesit on kyllä huippuja! Vaikken niistä enää mitään muistakaan. Mutta niissä on vaan se tietty tenho.

    Emmi, oon, kiitän! ^__^

    ReplyDelete