2011/01/30

Brighton Rock


Graham Greenen romaaniin perustuva elokuva Brighton Rock sijoittuu nimensä mukaisesti Englannin etelärannikon pikku-Lontooseen, Brightoniin. Kirjaan verraten tapahtumat on siirretty 1930-luvulta 1960-luvulle, aikaan, jolloin mod-kulttuuri ja nuorisomellakat yleistyivät katukuvassa. Tarinaan liittyy gangsteriryhmittymiä, kuolemia, kostoa ja epätoivoista rakkautta, mutta nuori ja angstinen Pinkie Brown on kaiken keskipiste. Turhautumista ja epävarmuutta on helppo purkaa väkivaltaan. Mikä olisikaan parempi tapa nuorelle rikollisenalulle antaa pätevä kuva itsestään kuin pyrkiä ryhmänsä johtoon? Ottaen samalla toki huomioon mahdolliset todistajat, joiden ei saa antaa leperrellä virkavallalle. Mutta kumpi toimii loppujen lopuksi paremmin - gangsteri, joka on kylmä kuin kivi vai gangsteri, jolta löytyy sydäntä?


Nuorena ja kovapäisenä Pinkienä nähdään Sam Riley, joka on roolissaan täydellinen, yhden nyrpeän ilmeen mies, jonka silmistä paistaa yksi ainoa tunne, viha. Pinkieen syvästi rakastuva Rose (Andrea Riseborough) on söpö kuin mikä, mutta myös armottoman tyhmä. Vaan milloinpa ei rakkaus olisi ollut sokeaa... Muissa, vanhemman polven rooleissa nähdään muun muassa ihastuttava konkari Helen Mirren sekä Andy Serkis, jonka suusta odotti kokoajan kuulevan 'gollum, gollum'. Olen viettänyt kuukauden Brightonissa vuonna 1999 ja kesäisen aurinkoiseen merenrantakaupunkiin verrattuna elokuvan versio oli jotain täysin päinvastaista. Se pysäytti. Tosin näin jälkeenpäin sivistin itseäni löytämällä tiedon, että elokuva on itseasiassa kuvattu Eastbournessa.

Elokuva on piinaava, kylmä ja täynnä piilotettuja tunteita. En muista, koska viimeksi olisin katsonut mitään leffaa, joka olisi yhtä iloton. Pienet hymyn kareet uppoavat samantien Englannin kanaalin syviin vesiin, kun paljastumisen pelko ajaa epätoivoisiin tekoihin toisten sinisilmäisyyden kustannuksella. Väkivalta ei kuitenkaan ole elokuvan keskiössä, vaan nyrkkitappeluita enemmän löytyy perinteistä draamaa. Kohtauksissa on käytetty taitavasti hyväksi valoa ja varjoja luoden kauniita kokonaisuuksia, vaikka itse kuvakulmat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olekaan tavanomaisesta eroavia. Väriskaala on yksinkertainen ja juuri siksi niin hurmaava. Tästä elokuvasta saisi useampia screenshotteja kauniiksi valokuviksi seinille.


Episodin päätoimittaja Jouni Vikman antoi ennen elokuvaa pienen vinkin liittyen oman itsensä määärittämiseen Brighton Rockin kautta - riippuen siitä, miten suhtautuu filmin loppuun, on joko kyynikko tai romantikko. Täytyy tunnustaa etten löytänyt itsestäni kumpaakaan, tai sitten hitusen molempia. Osaksi varmaan koska en vielä ollut sulattanut sitä, että odotin täysin erilaista loppua. Brittipätkä on kalsealla tavalla hurjan kaunis ja sitä voi suositella kaikille sellaisille, jotka pitävät muustakin kuin actionia tai romanttista komediaa sisältävistä blockbustereista. Henkilökohtaisesti pidän leffoista, jotka koskettavat melankolisuudella ja raaoilla teoilla, eivät rajattomalla onnellisuudella. Sen sijaan jos haluat illan ratoksi katsoa filmin, joka saa suupielet korviin, tämä ei ehkä ole sinun juttusi.

Brighton Rock ensi-illassa 4.2.2011.


Kuvat IMDb, Collider

7 comments:

  1. Oi, karut brittileffat ovat paheeni! Tykkään vähän huonommista leffoistakin kunhan siinä on tietynlainen tunnelma, brittisarja This Is England '86:nkin katsoin läpi into piukassa vaikka se olikin juonellisesti aika...no, juoneton. :D

    Kuulostaa mielenkiintoiselta, dvd:n ilmestymistä vuokraamon hyllyille odotellessa...

    ReplyDelete
  2. kuulostaa hyvältä. jää tosin ehkä vasta dvd:ltä katsottavaksi, mutta kirja pitää kyllä hankkia kätösiin pian.

    ReplyDelete
  3. Juu, minua tää ei tosiaan koskettanut yhtään. On karua ja sitten on vedän-ranteet-auki -karua, johon lasken Brighton Rockin kuuluvan ja jotkut elokuvan kohtauksista tuntuivat joissain kohdin jo tahattoman koomisilta.

    ReplyDelete
  4. Ihanasti kirjoitettu juttu :) elokuva todellakin oli iloton, se on täydellinen sana kuvaamaan koko elokuvaa ja sen katsomisen kokemusta. Minäkin tunsin kuuluvani tuohon samanlaiseen väliinputoajien joukkoon, eli en tuntenut itseäni sen enempää kyynikoksi kuin romantikoksikaan. Katsotaan nyt jos saisin jotain minäkin jossain vaiheessa kirjoiteltua tästä...

    ReplyDelete
  5. Harri, suosittelen kyllä, tää on aika perusbrittiläinen sen kylmän tunnelman kannalta, ei mitään iloista rallattelua pubeissa.

    jenkku, mua vähän epäilyttää se kirja, mutta menee luettavaksi heti kun saan edelliset pois alta :)

    Marja, haha, hyvin ilmaistu, tää oli todellakin sellaista viiltelymatskua.. Mutta mun mielestä ei kuitenkaan liian korostettua (kuten jenkit olisivat todennäköisesti asian hoitaneet), joten siksi tykkäsin.

    Paivi, kiitos! Joskus ilottomuus voi olla hyvä, kun masistelee niin jaksaa sitten taas iloitakin asioista vähän aikaa.. Sun kirjoitustasi odotellessa :)

    ReplyDelete
  6. Blogista löytyy pieni haaste. ;)
    http://varpunenvaatekaapissa.blogspot.com/2011/01/eilen-katsoin-ymparilleni.html

    ReplyDelete